Rintamalta siviiliin – Kotiuttaminen ja kotiinpaluu syksyllä 1944 

Elokuun alussa 1944 puolustusvoimien riveissä palveli 528 000 henkilöä. Välirauhansopimuksessa Suomen edellytettiin kotiuttavan joukkonsa verrattain nopeassa aikataulussa, ja käytännössä vanhimmat ikäluokat kotiutettiinkin yhdessä nuorimpien kanssa heti välirauhansopimuksen tultua voimaan. Lokakuun alkupuolella oli vahvuus pienentynyt 73 000 sotilaalla. Kotiuttamisoperaatio oli varsin haastava, sillä Neuvostoliiton johto vaati Suomen armeijalta tehokasta ja tuloksekasta taistelua Lapissa. 

Marraskuun alussa päästiin vihdoin kotiuttamaan armeijan pääosaa, kaikkiaan 360 000 miestä. Operaatio toteutettiin vajaassa kuukaudessa. Sotavarusteet luovutettiin pois ennen paluuta kotiuttamispaikoille. Se tarkoitti matkaa suojeluskuntapiireihin, sinne, mistä aikoinaan oli lähdetty sotataipaleelle, jotkut jo syksyllä 1939. 

Pitkään valmisteltu operaatio 

Suomen Aseveljien liitto oli jatkosodan alusta saakka valmistautunut myös sodan päättymiseen ja aseissa olevien miesten kotiuttamiseen. Järjestöllä olikin syyskuussa 1944 esittää valmis muistio, joka luovutettiin Suomen pää- ja puolustusministerille. 

Muistiossa järjestön edustajat kuvasivat kotiuttamisvaihetta siirtymäksi, joka toisi muassaan pulmia, joiden ratkaisemiseksi valtiovallan tulisi yhdessä kansalaisjärjestöjen kanssa ryhtyä toimenpiteisiin. Rintamamiesten ”viettielämän patoutuneisuuden pelättiin uhkaavan kansan moraali- ja sivistystasoa, johtavan liialliseen alkoholinkäyttöön ja irtosuhteiden myötä myös sukupuolitautien leviämiseen ja kasvaviin avioerolukuihin. Myös sodan rasitusten seurauksena syntyvää laiskottelunhalua ja siitä seuraavaa yhteiskunnan tai järjestöjen tuen varaan heittäytymistä pelättiin.  

Aseveljien liitto esitti, että sodanajan rajoitukset, etenkin tanssikielto ja alkoholin myynnin rajoitus, pitäisi purkaa hitaasti. Sukupuolisuhteiden ja avioelämän pelättyä kriisiä SAL esitti ratkaistavaksi yhtäältä irtolaishuollon ja sukupuolitautien valvonnan tehostamisella, toisaalta siten, että valtiovalta kaikin tavoin helpottaisi perheiden perustamista. 

Sodasta rauhan aikaan siirtyminen muokkaisi työmarkkinoita, ja toisaalta sodan aikana työelämään astuneet naiset kilpailivat joillain aloilla jo tasavertaisesti miesten kanssa työpaikoista. Mikäli rintamamiehille ei voitaisi taata joko paluuta hänen entiseen, sotaa edeltävän ajan työpaikkaansa tai vähintään vaihtoehtoista työpaikkaa kotiseudulta, pelkona oli, että rintamamiehet katkeroituisivat, mikä lisäisi radikalisoitumista ja siten yhteiskunnan epävakautta. Valtion toivottiin ratkovan näitä ongelmia. Rintamamiesten työnsaantia pyrittiin kaikin keinoin tukemaan. Lopulta työpaikkakysymys ratkesi jälleenrakennuskauteen siirtyvässä Suomessa varsin kivuttomasti. 

Suuria kysymyksiä liittyi myös rintamamiesten maansaantiin ja asuntoihin. Samaan aikaan oli asutettavana valtava määrä evakkoja. Pienempiä ratkaistavia ongelmia olivat mm. rintamamiesten ammattikoulutus, lainojen takaisinmaksun helpottaminen ja jopa vaatehuolto. 

Kotiin rintamalta – Entä nyt? 

Rauhan paluun tuomasta helpotuksesta huolimatta kotiutuminen ei ollut monelle helppoa. Edessä odottivat ne ongelmat, joita Aseveliliitto oli valtionjohdolle luovuttamassaan muistiossa maalaillut. Polttavin oli asuntopula, vaikka jotkut naimattomista rintamamiehistä saattoivat palata rintamalta lapsuudenkotiinsa. Käytännössä osa kotiutetuista majoittui sukulaisten tai tuttavien luokse eroon perheestään, osa sai kiireellisesti olemassa olevan talon ullakolle rakennetun huoneen. Huono-onnisimmat päätyivät yömajaan. Asunnottomuus myötävaikutti myös rikollisuuden moninkertaistumiseen.  

Suomalaissotilaiden mielenmaisema syksyllä 1944 toiveineen, pelkoineen ja ajatuksineen oli niin moninainen, että mistään yhtenäisestä rauhan tulon kokemuksesta on mahdotonta puhua. Odotuksia tulevaisuudestakin oli lukemattomia erilaisia, palasihan rintamaltakin monenlaisia ihmisiä: sekä 18-vuotiaita nuorukaisia että jo 40 ikävuoden rajan ylittäneitä perheellisiä miehiä. Monilla ajatukset olivat yhä sodassa, toisilla taas paluu näyttäytyi yllättävänkin arkisena tapahtumana. 

Eräs rintamamies on muistellut:”Sota loppui aikanaan, mutta loppuun olivat kuluneet Isänmaamme voimatkin. Loppuunkulunut, ainakin henkisesti olin itsekin, kuin loppuun palanut öljylamppu. Ei ammattia, jos ei oteta huomioon sodan antamaa siviilimaailmassa kyseenalaista kokemusta ja taitoa. Lisäksi olin pahoin kuulovammainen. Kuitenkin elämän piti jatkua, kun kerran Jumala oli antanut hengissä säästyä. Työhön kiinni, se oli kuin lääkettä haavoihin.”  

Jotkut rintamamiehistä onnistuivat irrottautumaan sodan kauhuista, mutta osaa esimerkiksi painajaiset saattoivat piinata vuosikymmeniä. Tukea sodassa saatujen traumojen kanssa painiskeleville ei juuri ollut saatavissa. Moni mies joutui rakentamaan uudestaan suhdetta lapsiinsa: etenkään pienimmät lapset eivät välttämättä tunnistaneet isäänsä, joka oli ollut pitkään poissa. Perheet puolestaan joutuivat monen sodasta palanneen kohdalla sopeutumaan uudenlaiseen elämään, jos isä, aviomies tai veli ei esimerkiksi vammojensa vuoksi enää kyennyt aikaisemmin vastuullaan olleisiin töihin. 

Evakot ja rintamamiehet etsivät paikkaansa uusissa oloissa, ja Aseveliliiton muistiossa esitetyt pelot toteutuivat joiltain osin rauhaan paluun ollessa erään muistelijan sanoin ”viinainen ja kiimainen”, kun yksilöt pyrkivät viinan voimalla käsittelemään sotatraumojaan ja epävarmuuttaan yhteiskunnan myllerryksen keskellä. 

Haasteista huolimatta perheet rakensivat sodanjälkeisinä vuosina tarmokkaasti tulevaisuuttaan, mistä oli osoituksena Suomen historian suurin vauvabuumi, joka nosti maan syntyvyyden 1945–1950 Euroopan korkeimpien joukkoon.  

Olli Kleemola 

Erikoistutkija 

Lähdekirjallisuus 

Aunila, Seija: Kuinka naistenlehdestä tuli osa sotapropagandaa. Naisihanteen muodostuminen ja muokkautuminen Kotiliesi-lehdessä toisen maailmansodan aikana. Jyväskylän yliopisto, 2020.  

Hjerppe, Johanna: Lappeenrantalaisten tie sodasta rauhaan. Rauhankriisin ilmenemismuodot Lappeenrannassa, Lappeella ja Lauritsalassa jatkosodan jälkeen. Pro gradu-tutkielma. Suomen ja Pohjoismaiden historia, Helsingin yliopisto, Helsinki 2015. 

Holmila, Antero & Mikkonen, Simo: Suomi sodan jälkeen. Pelon, katkeruuden ja toivon vuodet 1944–1947. Atena, 2015. 

Hytönen, Kirsi-Maria: Ei elämääni lomia mahtunut. Naisten muistelukerrontaa palkkatyöstä talvi- ja jatkosotien ja jälleenrakennuksen aikana. Suomen kansantietouden tutkijain seura ry, 2014. 

Kivimäki, Ville & Hytönen, Kirsi-Maria (toim.): Rauhaton rauha. Suomalaiset ja sodan päättyminen 1944–1950. Vastapaino, 2015. 

Kulha, Keijo: Aseveljien aika. Suomalaisen asevelihengen ja aseveliliikkeen historiaa 1940-1945. WSOY, 1980. 

Malinen, Antti: Perheet ahtaalla. Asuntopula ja siihen sopeutuminen toisen maailmansodan jälkeisessä Helsingissä 1944-1948. Väestötutkimuslaitos, 2014. 

Malinen, Antti & Tamminen, Tuomo: Jälleenrakentajien lapset. Sotienjälkeinen Suomi lapsen silmin. Gaudeamus, 2017. 

Mylly, Juhani: Aseveljen mieli ja Paasikiven Suomi. Teoksessa Lauri Haataja (toim.); Ja kuitenkin me voitimme. Sodan muisto ja perintö. Kirjayhtymä, 1994. 

Nevakivi, Jukka & al: Suomi 1944. Sodasta rauhaan. Tammi, 1984. 

Similä, Jouni: Rintamalta siviilielämään. Artikkeli teoksessa Janne Kankainen, Panu-Pekka Rauhala ja Jouko Vahtola (toim.): Oulu ja oululaiset sodissa 1918 ja 1939-1945.  Oulun veteraanikirja. Oulun kaupunki 2002. 

Uino, Ari: Kotiuttaminen ja kotiinpaluu. Teoksessa Olli Kleemola (toim.): Selviytymistarina. Suomi 1939–1945. Suomen Sotaveteraaniliitto, 2017. 

Uino, Ari: Sotiemme veteraanit. Rintamalta rakentamaan. Suomalaisen kirjallisuuden seura, 2015.