Oletko koskaan tutustunut perusteellisesti Näyttelykävijän ABC-kirjaan tai hard core -kävijöille suunnattuun toiseen osaan Mitä olet aina halunnut tietää näyttelyssä käymisestä, mutta et ole uskaltanut kysyä. En minäkään ole, koska kyseisiä teoksia ei ole olemassa, eikä oikeastaan mitään vastaavaa. Vaikka erilaisia, etenkin lapsille suunnattuja virikkeellisiä ja leikillisiä ideoita näyttelykäynteihin on kehitelty muun muassa museoiden toimesta, näyttelyssä käyminen perustuu enemmän tai vähemmän ”jostain” tulevalle tiedolle, ja toki henkilökohtaiselle kiinnostukselle. Itse saamani koulutus näyttelyihin perustui kolmeen selkeään pointtiin. Älä koske mihinkään! Ole hiljaa, erityisesti kun opas puhuu! Älä juokse! Tämän alkeisopetuksen sain 1970- ja 1980-luvuilla kotoani ja koulusta.
2020-luvulla tilanne on ainakin sen suhteen toinen, että joissain näyttelyissä saatetaan suorastaan yllyttää koskemaan esineisiin tai opastukset rakentuvat keskusteluille ja pohdinnoille yksinpuolisen puheen sijaan. Mutta miten on laita näyttelynkävijän? Onko 2020-luvun nuori varustettu paremmalla orientaatiolla näyttelyihin? Kävin seuraamassa päivän ammattiopistossa opiskelevien näyttelykäyntejä Sodan ja rauhan keskus Muistissa. Lisäksi kysyin jokaiselta lopussa, mikä oli parasta antia näyttelyssä sekä tärkeintä oivallusta, jonka he olivat näyttelyssä saaneet. Kyseessä oli Muistissa suunniteltu 90 minuutin työpaja, jossa työskenneltiin ensin hetki yhdessä sodan ajan ammattien parissa ja tämän jälkeen jokainen sai yksilöllisesti tutustua näyttelyyn, jonne oli opiskelijoita varten sijoitettu muutamia suomalaiseen demokratiaan liittyviä tehtäviä.
Alun perin syyni mennä Muistiin oli kerätä tietoa nuorten suhteesta demokratiaan, ja mitä he asiasta oppivat Muistissa järjestetyn työpajan ja näyttelyn myötä. Päivän aikana katseeni kuitenkin muuttui, sillä mitä pitempään seurasin nuoria, sitä enemmän oma havainnointini kiinnittyi opiskelijoiden näyttelyssä olemiseen ja siellä tehtyihin valintoihin.
Muodolliselle koulutukselle tunnusomainen suorittamisen rituaali muistutti itsestään alituiseen kahdella tavalla. Toisessa ääripäässä olivat pääasiassa suorittamiseen orientoituneet opiskelijat. He tekivät pakolliset tehtävät (ryhmänä niin, että kun yksi löysi jonkun vastauksen, se riitti kaikille) niin nopeasti kuin mahdollista, ja jäivät lopuksi norkoilemaan viimeiseen saliin odottamaan opettajiensa lupaa poistua. Toisessa päässä suorittamisen orientaatio oli hyvin vähäinen, ja opiskelijat, yleensä yksilöinä, keskittyivät asioihin, jotka heitä kiinnostivat tai joista he kiinnostuivat. Tehtävän suorittamista edelsi usein fyysinen ”hätkähdys” todellisuuteen, eli siihen, että näyttelykäyntiin liittyi tehtäviä, joiden jälkeen yksilöillä oli jälleen mahdollisuus siirtyä takaisin omaan kuplaansa ja seurata omaa kiinnostustaan.
Näyttelyvierailua ei kuitenkaan ohjaa pelkästään kävijän oma orientaatio tai syy mennä näyttelyyn. Näyttely itsessään luo kävijälle vaihtoehtoja, joihin tarttua. Muistin näyttely on rakennettu kokonaisuudeksi, jossa on erilaisia tapoja pohtia sodan ja rauhan teemoja niin historiassa kuin omassa ajassamme. Yksi näistä on ylitse muiden – VR-laseilla koettava taistelukokemus – ja se puhutteli eniten myös seuraamiani nuoria ja heidän reaktionsa olivat myös moninaisia aina oman pelkonsa voittamisesta todellisen taistelutilanteen pohdintaan.
VR-laseilla koettava taistelukokemus on eräänlainen särökokemus, jossa näyttelyssä olemisen performatiivinen luonne murtuu ja kävijä ottaa ainakin hetkeksi toimijuuden itselleen, koska kokemus on usein vahva riippumatta siitä, kohdistuuko kokemus enemmän omien pelkojensa voittamiseen, ahdistukseen tai historialliseen tilanteeseen. Toimijuuden vahvistuminen ilmenee siinä, että henkilökohtaisesta kokemuksesta tulee jaettu ja yhteinen, kun opiskelijat jakavat oman kokemuksensa ja ajatukset muille. Muutamat opiskelijat toivat myös muita, vastaavia pysäyttäviä kokemuksia esille näyttelyyn liittyvissä oivalluksissaan. Nämä opiskelijat kuuluivat ryhmään, joiden toimintaa ohjasi koko näyttelyn ajan vahva toimijuus. Heidän näyttelyssä olemistaan ohjasi paitsi vahva henkilökohtaisten valintojen tekeminen, myös avoimuus kiinnittyä näyttelyn ja työpajan tehtävien tarjoamiin mahdollisuuksiin.
Helsingin Sanomissa (7.2.26) käsiteltiin oppilasryhmien käyntejä Ateneumissa, erityisesti kärjistyneitä tilanteita, joissa lapset eivät käyttäydy kuten heidän usein oletetaan käyttäytyvän näyttelyssä (hiljaisesti, kiltisti ja kiinnostuneesti). Vaikka näyttelyillä, riippumatta onko kyse esimerkiksi museo-, taide-, tai tiedekeskusnäyttelystä, on edelleen merkitys kokea henkilökohtaisia arjen yläpuolelle nousevia, jopa mykistäviä elämyksiä, on näyttelyiden maailma samalla paljon muuta. Näyttelyt ovat inspiroivia, ajatuksia herättäviä, provokatiivisia tunteita nostattavia, ja tuottavat joskus myös pettymyksiä, joista tekee mieli jakaa niin ajatuksensa kuin tuntemuksena muille ja heti.
Palaankin lopuksi alkuperäiseen ideaani viettää päivä Muistissa eli demokratiaan ja demokratiakasvatukseen, joka Muistissa kytkeytyy luonnollisesti sodan ja rauhan teemoihin. Parhaimmillaan demokratia on arkipäiväistä, osa elämää, jossa yksilö kokee olevansa vapaa ja omaavansa äänen, jolla hän voi luoda merkityksiä yhdessä muiden ihmisten kanssa. Näyttelyillä, kuten Muistilla, on keskeinen osa demokraattisessa yhteiskunnassamme ja Muistissa toteutettu demokratiaa edistävä työpaja on hyvä esimerkki näyttelytoiminnasta, jossa toimijuutta ja näyttelyssä olemiseen liittyviä valintoja annetaan opiskelijoille. Tähän ei kuitenkaan opita kieltoja kohtaamalla, vaan mahdollisuuksia antamalla. Kun kirjastot ovat nimenneet itsensä muun muassa kansanvallan linnakkeeksi, voisivatko näyttelyt olla demokratian keitaita?
Matti Rautiainen
Kirjoittaja on historiallis–yhteiskunnallisen tiedon dosentti ja kuuluu Muistin tieteelliseen neuvottelukuntaan.