Mannerheim-verkkosivu
YLIPÄÄLLIKÖN PÄIVÄOHJELMA
Mannerheimin päiväohjelma eli sotatapahtumien ja matkojen mukaan. Sen runkona olivat lounas ja päivällinen sekä toistuvat tilannekatsaukset. Pyrkimyksenä oli, että ruokailuajat pyhitettiin muulle kuin työkeskustelulle. Vakio-osallistujille ne olivat kuitenkin osa palvelusta.
Herätys ja aamiainen
Mannerheim antoi aina edellisenä iltana sotilaspalvelijalleen ilmoituksen, mihin aikaan hänet tuli herättää. Aamiainen oli noin kahdeksan aikaan, joskus sitä ennen ylipäällikkö kävi ratsastamassa. Aamiaiselle osallistuivat vanhempi adjutantti majuri Grönvall, joka asui samassa huoneistossa Mannerheimin kanssa sekä nuorempi adjutantti kapteeni Bäckman, joka asui viereisessä huoneistossa. Aamiaisen valmisti ylipäällikön sisäkkö. Usein tarjolla oli ohra- tai tattaripuuroa.
Kävely päämajaan
Mannerheim kulki Mikkelissä mielellään kävellen ja hän olikin paikallisille tuttu näky. Aamulla reitti kulki suorinta tietä Ristimäenkatua pitkin kohti Päämajaa. Ylipäällikön mukana kulki adjutanttien lisäksi pari turvamiestä, jotka yrittivät seurata niin huomaamattomasti kuin kykenivät.
Työpäivä alkaa
Mannerheimin työpäivä alkoi tyypillisesti yhdeksän aikaan. Ensin hän luki postin, jonka adjutantti Bäckman avasi hänen läsnä ollessaan. Sen jälkeen vuorossa olivat esittelyt. Sotatoimiyhtymistä lähettiin Päämajaan tilanneilmoitukset kahdesti, aamulla klo 9 mennessä ja illalla klo 21 mennessä. Operatiivinen osasto vastasi tilanneilmoitusten kokoamisesta. Aamulla ylipäällikkö sai tiedot muutoksista rintamatilanteissa, vihollisen liikkeistä, kaatuneista sekä tiedustelutilanteesta. Tilanneilmoitukset olivat saapuessaan Päämajaan noin neljä tuntia vanhoja, mikä ajan viestivälineet huomioon ottaen oli lähes reaaliaikainen.
Lounas klo 12.30
Työpäivän katkaisi lounas puoli yhdeltä Mikkelin Klubilla. Sinne Mannerheim kulki vanhemman adjutanttinsa saattamana Savilahdenkatua Kirkkopuiston kulmalle ja siitä Maaherrankadulle. Joskus ihmiset tulivat Klubin edustalle nähdäkseen vilauksen ylipäälliköstä, jonka aikataulu kävin vuosien varrella kaupunkilaisille tutuksi. Mannerheimin lounasseurueeseen kuului useimmiten 8–10 henkilöä, lähimmät ja tärkeimmät upseerit sekä molemmat adjutantit.
Liikuntaa ja lepoa
Lounaan jälkeen Mannerheim joko ratsasti tai käveli adjutantin kanssa tunnin verran. Hänen hevosensa Käthy oli iso, rauhallinen ja luotettava eläin. Adjutantti suunnitteli ratsastusretken reitin, mutta ylipäällikkö määräsi tahdin. Ratsuväen upseerina hevoset olivat Mannerheimille tärkeitä, ja hän oli aina kiinnostunut Käthyn kuulumisista. Usein retket suuntautuivat Rouhialanjoen maastoon tai Kalevankankaalle.
Jatkosodan kuluessa ja ylipäällikön voinnin heikentyessä hänelle rauhoitettiin päivittäin klo 14–16 aikaa keskeytymättömään työskentelyyn tai lepoon.
Työskentelyä
Mannerheimin työskentelytapa poikkesi tavanomaisesta yleisesikuntatyöskentelystä, jossa yleisesikunnan päällikkö esittelee kaikki asiat ylipäällikölle. Sen sijaan Mannerheim halusi esittelyt suoraan päämajoitusmestari Airolta, tiedustelupäällikkö Paasoselta sekä muilta haluamiltaan henkilöiltä. Ilman sovittua aikaa edellisten lisäksi ylipäällikön huoneeseen menivät yleisesikunnan päällikkö Heinrichs ja komento-osaston päällikkö Tuompo. Muut tapaamiset sovittiin adjutanttien kanssa. Ylipäällikkö saattoi myös käydä ainakin Heinrichsin ja Airon huoneissa. Työskentelyyn kuului paljon yhteydenpitoa presidentin ja hallituksen kanssa.
Päivällinen klo 19:30
Päivällinen tarjoiltiin puoli kahdeksalta Klubilla. Nuorempi adjutantti oli hyvissä ajoin paikalla, sillä illalliselle saatettiin kutsua myös vieraita, esimerkiksi rintamalta Päämajassa vierailevia upseereita. Pöydässä noudatettiin tiettyjä sääntöjä. Myöhässä ei saanut tulla, ylipäällikkö johti seurustelua ja työasioista ei yleensä puhuttu. Adjutantit tarkastivat etukäteen ruokalistat, vieraat ja kattauksen.
Iltaesittely klo 21:00
Päivällisen jälkeen Mannerheim palasi Päämajaan ja sai operatiivisen osaston ja tiedustelun iltaraportit päämajoitusmestari Aksel Airolta ja tiedustelupäällikkö Aladár Paasoselta. Lisäksi hän sai jälleen tappioluvut. Iltaesittelyn jälkeen hän hoiti usein esimerkiksi puheluita Helsinkiin. Työt lopetettiin tavallisesti klo 22.
Nukkumaan
Ennen nukkumaanmenoa Mannerheimilla oli tapana hengähtää grogilasin ääressä lehtiä lukien. Hän seurasi tarkkaan kansainvälisiä tapahtumia ja luki useita ulkomaisia sanomalehtiä säännöllisesti. Toisinaan hän innostui seurustelemaan adjutanttiensa kanssa ja kertoilemaan tarinoita nuoruudestaan tai Venäjän-vuosilta. Nukkumaan käytiin tavallisesti klo 23 maissa.
YLIPÄÄLLIKÖN TYÖN MAHDOLLISTAJAT
Suomen marsalkka, ylipäällikkö Gustav Mannerheim ei ollut käytännössä koskaan yksin lukuun ottamatta nukkuma-aikaa. Sodankäynnin johtaminen oli kokopäivätyötä, jossa ylipäällikön tuli olla informoitu koko ajan. Mannerheimin apuna oli useita henkilöitä, jotka avustivat häntä sekä työn puitteissa että kotioloissa.
Adjutantit avustavat
Adjutantti on upseeri, joka avustaa ylempiarvoista upseeria. Mannerheimilla oli sodan kuluessa kaksi adjutanttia, majuri Ragnar Grönvall, joka palveli häntä 1939–1946 ja nuorempi adjutantti, kapteeni Rafael Bäckman, joka oli palveluksessa 1942–1946.
”Marsalkalla oli sellainen erikoinen tapa, että adjutantin piti asua hänen mukanaan, elää hänen mukanaan, työskennellä hänen mukanaan ja hoitaa kaikki ne tehtävät, jotka hän omassa asemassaan aivan oikein katsoi kuuluvan toiselle”, muisteli Grönvall vuonna 1977. Työ Mannerheimin adjutanttina oli palvelusta kellon ympäri.
Adjutantit järjestivät päivän ohjelman Mannerheimin toiveiden mukaan, hoitivat laajaa kirjeenvaihtoa sekä järjestelivät tarvittavia tapaamisia ja asioita. Grönvall oli useimmiten mukana kaikkein tärkeimmissä ylipäällikön ja poliittisen johdon tapaamisissa. Bäckman nouti postin, oli mukana päivittäisellä ratsastuksella ja seurasi ”päämiestä” aina, kun lähetti ilmoitti tämän lähdöstä.
Ylipäällikön turvallisuus
Ylipäällikön turvallisuuden varmistaminen sotatilanteessa oli tärkeää. Mahdollisia uhkia olivat ilmapommitukset, rintamavierailuilla vihollisen toiminta sekä kotirintamalla desantit ja muut mahdolliset uhkaavat tilanteet.
Mannerheimin turvallisuudesta vastasi Päämajan valvontaosasto. Tehtävää hoiti jatkosodan aikana Erikoisryhmä Blåfield, joka sai nimensä päällikkönsä vääpeli Erik Blåfieldin mukaan. Ryhmään kuului 10–20 miestä. Turvatoimet olivat ympärivuorokautisia ja vartioinnin piiriin kuuluivat ylipäällikön majoitus- ja työtilat. Mannerheimia seurattiin hänen ollessaan liikkeellä, oli kyse sitten kävelystä Mikkelin kaduilla tai juna- ja automatkoista eri puolilla maata.
Mannerheim oli vaarassa sotavuosien aikana lähes parikymmentä kertaa, joista pommituksissa tai sotatoimialueella tulituksen kohteena viidesti. Erilaisia onnettomuuksia ja uhkatilanteita oli saman verran. Vuonna 1943 Mikkelin lähistölle pudotetun desanttiparin tehtävä oli ylipäällikön surmaaminen. Mannerheimin suhtautuminen turvatoimiin vakavoitui tapauksen johdosta.
Kotijoukot
Mannerheimin koti sijaitsi Helsingin Kaivopuistossa, ja siellä hän sodan kuluessa ehti käydä harvoin. Usein Helsingin-matkoilla yöpyminenkin tapahtui junassa. Kodista pitivät huolta taloudenhoitaja Berta Haglind ja Elsa Sundman, joka työskenteli osan ajasta myös Mikkelissä. Mikkelissä kodista ja aamupalasta sekä lukuisista kodinhoitoon liittyvistä tehtävistä huolehti aluksi keittäjä Aili Pohjalainen.
Mannerheimin sotaperheeseen kuului myös henkilökohtainen sotilaspalvelija ja lähetti, jonka tehtäviin kuului huolehtia marsalkan vaatetuksesta ja tarpeistosta kotona ja päämajassa. Päivisin lähetti päivysti ylipäällikön työhuoneen ulkopuolella käytävässä, piti kirjanpitoa ylipäällikön luona käyneistä henkilöistä ja toimitti tarvittaessa asioita.
Mannerheimin käytössä oli useampi auto ja vakinainen autonkuljettaja, Kauko Ranta. Tehtävä oli kuljettaa ylipäällikkö turvallisesti haluttuun paikkaan määrättynä aikana.
STRATEGIANA SOTILASURA
Varaton orpo ja aatelisnuorikainen
Gustaf Mannerheim syntyi 4.6.1867 huikentelevaisen isän kreivi Carl Robert Mannerheimin ja varakasta teollisuussukua olleen Hélène von Julinin kolmanneksi lapseksi. Gustaf oli omapäinen, kuriton ja villi poika ja nuorukainen, joka hankki itselleen potkut ensin Helsingin lyseosta 1879 ja 1885 Haminan kadettikoulusta. Sen jälkeen Gustaf ryhdistäytyi, suoritti ylioppilastutkinnon hyvin arvosanoin ja päätti hakea Pietariin Nikolain ratsuväkiopistoon. Tavoitteena oli paikka Chevalier-kaartissa, joka oli keisarinnan henkivartiokaarti.
Eliitin verkostot
Palvelus Chevalier-kaartissa vei Mannerheimin Venäjän keisarikunnan ytimeen ja hänestä tuli osa imperiumin eliittiä. Hän sisäisti ylhäisaatelin kansainväliset tavat ja suurvallan ajattelutavan. Toimiessaan 1897‒1903 hovitallihallinnossa hevosten hankkijana hän matkusti ympäri Keski-Eurooppaa ja seurusteli upseerien ja hoviväkien kanssa. Seurustelukieli oli useimmiten ranska, mutta Mannerheim opetteli myös englannin ja saksan. Upseeriura eteni kuitenkin hitaasti. Hän palasi 1903 Upseerien ratsuväkiopiston mallieskadroonan komentajaksi.
Sotataidolliset opit keisarin armeijassa
Ellen ole mukana tässä, olen vaarassa jäädä pelkäksi kabinettisotilaaksi, totesi 37-vuotias, avioliitossaan epäonnistunut ja paikallaan polkevan sotilasuran turhauttama Mannerheim Venäjän-Japanin sodan syttyessä 1904. Hän osallistui siihen vapaaehtoisena, teki tiedustelumatkan 1906-1908 ratsastaen halki Aasian, toimi rykmentinkomentajana Puolassa 1909-1913 ja lopulta rintamakomentajana ensimmäisessä maailmansodassa Galitsiassa, Etelä-Puolassa ja Romaniassa.
Puolan vuosina ja I maailmansodan aikana Mannerheimista kehittyi rintamakomentaja, joka osasi käyttää aselajiaan, ratsuväkeä läpimurtotilanteissa, takaa-ajossa ja strategisten saarrostusliikkeiden sivustoilla. Hän oppi myös säästämään miehiään ja yhdistämään ratsuväen, tykistön ja jalkaväen toimintaa. Sodan edetessä Venäjän yhteiskunnallinen ilmapiiri muuttui ja armeijan taistelumoraali sekä uskollisuus esivallalle heikkenivät. Vallankumouksen seurauksena Mannerheim jätti sotilasuransa Venäjällä ja palasi Suomeen joulukuussa 1917.
SOTATAITO
Politiikka on aina johtava elementti ja sota vain sen instrumentti. Sotataito muuttuu ylimmällä tasollaan politiikaksi, tosin politiikaksi, joka noottien kirjoittamisen sijaan käy taisteluja.
– von Clausewitz
Sotataito on taito johtaa sotavoimia sodan päämäärän saavuttamiseksi. Sillä on poliittis-strateginen ulottuvuus ja se sisältää operaatiotaidon ja taktisen taidon. Se on johtamistaitoa, joka muuttuu inhimillisessä, sosiaalisessa ja yhteiskunnallisessa kehyksessä.
1918 – SISÄLLISSOTA – VAPAUSSOTA – KANSALAISSOTA – PUNAKAPINA
Sotataidon huipulla – kokenut rintamakomentaja
Saapuessaan Suomeen 50-vuotiaalla kenraaliluutnantti Mannerheimilla oli takanaan pitkä ja menestyksekäs sotilasura keisarillisen Venäjän armeijassa. Hän oli kokenut rintamakomentaja, jolla oli ensimmäisessä maailmansodassa komennettavanaan yli 11 000 miehen ratsuväkiarmeijakunta. Vastaavia tehtäviä Venäjän keisarin armeijassa ensimmäisen maailmansodan aikana oli kymmenkunta. Toisaalta hänellä ei ollut kokemusta palveluksesta suuressa esikunnassa eikä esikuntaupseerin koulutusta. Suomeen palattuaan hänet pyydettiin Sotilaskomitean puheenjohtajaksi tammikuun 15. päivänä 1918.
Tempaus ja aloite
Senaatin puheenjohtaja Svinhufvud oli antanut sotilaskomiteaa johtavalle Mannerheimille tehtävän palauttaa järjestysvalta maahan. Valkoisen armeijan päämaja päätettiin perustaa Vaasaan, jonne Mannerheim matkusti. Johtoesikuntaan hän valitsi pääasiassa ennestään tuntemiaan Haminan kadettikoulun 1880-luvulla käyneitä miehiä.
Mannerheimin ensimmäinen operaatiokäsky oli riisua Pohjanmaan venäläinen sotaväki aseista. Teko oli uhkarohkea eikä johtoesikunta ollut yksimielinen sen toteutuksesta venäläisten suuren ylivoiman vuoksi. Onnistunut operaatio varmisti armeijan toimintaedellytykset Pohjanmaalla ja antoi aikaa jatkotoimien suunnittelulle. Näin toimien Mannerheim osoitti olevansa johtoesikunnan kiistaton johtaja.
Operatiivinen ja strateginen valinta
Saatuaan toiminta-aikaa Mannerheimin johdolla luotiin valkoisen armeijan organisaatio. Johtoesikuntaa täydennettiin ruotsalaisilla vapaaehtoisilla yleisesikuntaupseereilla. Armeijan muodostivat suojeluskuntalaiset, jääkärit ja asevelvollisuuslain nojalla kutsutut. Heille järjestettiin koulutusta ja hankittiin varustus ja aseistus. Sen jälkeen oli mahdollista tehdä operaatiosuunnitelmat. Armeija jaettiin Satakunnan, Hämeen, Savon ja Viipurin ryhmiin.
Tampere oli punaisten tärkeä huoltokeskus, mutta Viipuri oli strategisesti tärkein kohde. Hallitus oli pyytänyt muodollisesti sotilaallista apua Saksalta, jonka joukot hyökkäsivät punaisten selustaan. Mannerheim päätti keskittää hyökkäyksen Tampereelle, koska silloin omien joukkojen siirto- ja huoltomahdollisuudet muille rintamille turvattaisiin. Lisäksi operaatio voitaisiin tehdä omin voimin ilman saksalaisten apua. Sota päättyi Mannerheimin johtaman armeijan voittoon.
Sisällissodan lopussa Mannerheim oli ennen kaikkea valkoinen kenraali, jonka tärkeä tavoite oli bolševikkien lyöminen Venäjällä.
SIVIILISTÄ PUOLUSTUSNEUVOSTOON PUHEENJOHTAJAKSI
Sisällissodan jälkeen Mannerheim erosi, sillä hän oli eri mieltä yhteistyöstä Saksan kanssa. Hänet kutsuttiin valtionhoitajaksi joulukuussa 1918, kun Suomen saksalaissuuntaus oli ohi. Kesällä 1919 pidetyissä presidentinvaaleissa Mannerheimia ei valittu. Seurasi 10 vuoden siviilikausi, jonka aikana hän matkusti ja ylläpiti eurooppalaisia verkostojaan.
Presidentti Svinhufvud kutsui Mannerheimin 1931 puolustusneuvoston puheenjohtajaksi. Tehtävä räätälöitiin häntä varten ja siihen sisältyi aluksi salainen määräys ylipäällikkyyden siirtymisestä Mannerheimille mahdollisen sodan syttyessä. Siitä alkoi Mannerheimin sotilasuran tärkein vaihe.
Suomen puolustusvoimat kehityksessä
Suomen puolustusvoimien kehitystä leimasi 1920-luvulla koulutus ja 1930-luvulla liikekannallepanojärjestelmän ja aseistuksen sekä sotavarustuksen kehittäminen. 1930-luvun lopulla koulutus ja taktinen osaaminen olivat hyvällä kannalla, mutta materiaalinen puute oli ongelma. Puolustusneuvoston puheenjohtajana Mannerheim keskittyi tiiviisti määrärahojen aktiiviseen lisäämiseen. Niitä nostettiinkin pikkuhiljaa, mutta vasta 1938 perushankintalain määrärahalisäys toi helpotusta, liian myöhään.
Sotataidon päivitys
Puolustusneuvoston puheenjohtajana Mannerheim aloitti aktiivisen sotataidollisten tietojensa päivityksen. Aseteknologia kehittyi kovaa vauhtia. Panssarivaunut ja panssarintorjunta-aseet, tykistö, ilma-ase ja kaasun käyttö sekä muiden aseiden kehitys muuttivat sodankäynnin tapaa merkittävästi.
Hän tutustui vuonna 1934 Englannissa, Ranskassa ja Saksassa ilma-aseen kehitykseen sekä 1936 +Englannissa panssarivaunujen käyttömahdollisuuksiin. Kotimaassa hän seurasi sotaharjoituksia, tuki linnoitustöiden edistämistä sekä päämajan sijoitusratkaisua.
Toisen maailmansodan syttyessä Mannerheim näki tärkeänä koko suomalaisen yhteiskunnan turvaamisen. Hän suositteli myönnytyksiä Neuvostoliitolle syksyllä 1939, koska epäili Suomen materiaalista puolustuskykyä resursseiltaan ylivoimaiseen Neuvostoliittoon nähden.
TALVISOTA 1939-1940
Ylipäällikön johtajuus on jakamaton
Mannerheim ilmoittautui ylipäällikön tehtävään 30.11.1939 Neuvostoliiton pommittaessa Suomea. Tilannetta oli edeltänyt eroepisodi, jossa hän ilmoitti presidentille eroavansa puolustusneuvoston puheenjohtajana vastalauseena liian pienille puolustusresursseille.
Aloitteen tempaaminen oli Mannerheimin sotataidollisen toiminnan kulmakivi. Talvisodan alkupäivinä hän tempaisi sodan johtajuuden käsiinsä. Päämajan operatiivinen osasto ymmärsi, että ylipäällikön sanaa ei haasteta, rintamakomentaja vaihdetaan, jos käskyä ei noudateta ja puolustusministeriö ei enää nimitä armeijan upseereita. Rivisotilaille ja kansalaisille luottamus ylipäällikköön ja tämän kokemukseen takaisi onnistumisen. Hän piti välttämättömänä, että armeija saavuttaisi jonkin osavoiton, jotta taistelevan armeijan ja kansalaisten moraali ja mielialat vahvistuisivat.
Kokemus
Mannerheim oli talvisodan syttyessä edelleen ainoa johtotason upseeri, jolla oli kokemusta laajamittaisesta sodankäynnistä. Oli koko ajan pyrittävä ratkaisemaan, miten alivoimainen puolustautuja pystyisi selviytymään.
Suojajoukkojen nopea vetäytyminen Kannaksella ja Neuvostoliiton voimakas hyökkäys Laatokan pohjoispuolella olivat yllätyksiä. Tolvajärvellä 12.12. saavutetun voiton merkitys on suuri. Huomio kääntyi Laatokan ja Pohjois-Karjalan rintamalle aina helmikuulle saakka. Ratkaisutaistelut käytiin kuitenkin Karjalan kannaksella.
Mannerheimin työskentelytapa oli muodostunut jo vuonna 1918: hän kuuli eri henkilöitä ja ilmoitti oman päätöksensä harkittuaan asiaa. Mannerheim ei noudattanut yleisesikuntatyöskentelytapaa.
Sodan päättämisen taito
Onnistuneet torjuntataistelut ja rintaman vakiintuminen vahvistivat sodan alkupuolella mielialoja. Maailman katse kohdistui myötämielisenä Suomeen, mutta oliko odotettavissa todellista apua riittävän nopeasti? Tosiasia oli, että hyökkääjä oli moninkertaisesti puolustajaa vahvempi sekä miesmäärältään että aseistukseltaan.
Sotaa johtavan komentajan on kyettävä näkemään, milloin sodasta on päästävä rauhaan. Mannerheimin silmin Suomen tilanne oli kriittinen ja armeijan kestokyky äärirajoilla. Kun rauha solmittiin 13.3.1940, armeija oli edelleen toimintakykyinen eikä maata ollut miehitetty.
VÄLIRAUHA 1940-1941 – VARAUTUMINEN UUTEEN SOTAAN
Sodan politiikka
Talvisodan päättymisen jälkeen 13.3.1940 Mannerheim jatkoi ylipäällikkönä. Suursota jatkui Euroopassa ja kiihtyi pian Saksan valloittaessa nopeasti Tanskan, Norjan, Ranskan sekä Belgian ja Hollannin. Suomi jäi eristyksiin länsivalloista ja kauppayhteydet katkesivat. Neuvostoliitto miehitti Baltian maat ja painosti Suomea monin eri tavoin kesän 1940 aikana.
Suoja ja materiaalit
Linnoittaminen oli Mannerheimin tärkeysjärjestyksessä korkealla. Heti rauhan solmimisen jälkeen hän määräsi linnoitusketjun – Salpalinjan – rakentamisen aloittamisesta uuden rajalinjan sisäpuolelle. Samalla aloitettiin puolustuksen vahvistaminen sotavarustuksen, aseistuksen ja ammushuollon osalta. Talvisodan kokemukset osoittivat, että vain hyvin varustautumalla Suomi voisi pärjätä.
Varautuminen uuteen sotaan
Mannerheim piti sodan uhkaa todellisena, ja oli valmis kahteen otteeseen välirauhan aikana aloittamaan osittaisen liikekannallepanon. Suomen asema alkoi näyttäytyä eri valossa, kun loka-marraskuussa 1940 sotilasjohto sai viestiä, ettei Hitler antaisi Neuvostoliiton miehittää maata. Mannerheimin mielestä uudella sodalla voitiin korjata aiempi vääryys sekä Saksan tuella tuhota bolsevistien hallitsema Neuvostoliitto. Tammikuusta 1941 lähtien Suomen sotilasjohto – Mannerheimin siunauksella – kävi neuvotteluja Saksan sotilasjohdon kanssa.
Mannerheim uskoi, ettei Suomi onnistuisi pysyttelemään sodan ulkopuolella, kun Saksa hyökkäisi Neuvostoliittoon.
MANNERHEIM IHMISENÄ
Mannerheim oli aikansa ja säätynsä kasvatti. Vuosikymmenet Venäjän keisarikunnan eliitin parissa kasvattivat hänestä aristokraatin ja kosmopoliitin, joka puhui useita kieliä ja ymmärsi arvovallan ja yhteistyöverkoston merkityksen vaikuttamisen välineenä.
Hän oli loistava ratsastaja ja sotilasurallaan sopeutunut myös vaativiin olosuhteisiin. Ottaessaan vastaan ylipäällikkyyden vuonna 1939 hän oli 72-vuotias ja erotessaan presidentin virasta 78. Sotavuosien aikana, erityisesti talvisin, hän kärsi flunssista, keuhkokuumeesta, vatsahaavasta ja kivuliaasta ihottumasta sekä kihdistä ja reumatismista.
Johtajana hän oli vaativa, oletti että osata piti ohjaamattakin, ja että aina oltiin käytettävissä. Mannerheimin ote ja vahva persoona aiheutti kitkaa kenraalikunnassa, mutta häntä ei helposti haastettu. Reitti ylipäällikön puheille oli virkareitti, eikä sinne ollut oikopolkuja. Lähimmilleen hän oli hankala, mutta ymmärsi myös kiittämisen voiman.
Hän oli pidättyväinen, eikä kertonut omia mielipiteitään. Sisar Sophie oli hänelle läheinen. Hänen tyttärensä Anastasie ja Sophie asuivat Englannissa ja Ranskassa sodan aikana.
SOTAMARSALKKA HYÖKKÄÄ – RINTAMASUUNTA KERRALLAAN
Strategisia päätöksiä
Saksa hyökkäsi Neuvostoliittoon 22.6. Vastauksena Neuvostoliiton pommituksiin Suomen kaupungeissa ja lentokentillä Suomen valtiojohto julisti 25.6. maan olevan sodassa. Saksan ja Suomen sotilasyhteistyö oli tiivistynyt Mannerheimin suostumuksella kevään 1941 aikana. Poliittista sopimusta liittoutumisesta ei tehty. Suomi vastasi rintamasta Oulun- Sorokan tasalle ja sen pohjoispuolisesta osasta Saksa.
Mannerheim säilytti itsenäisen päätöksentekijän roolin eikä hänestä ja Suomen armeijasta tullut Saksan armeijan osaa. Hyökkäysvaiheessa hän kuitenkin myöntyi Saksan esitykseen hyökkäyksen aloittamisesta Laatokan pohjoispuolitse kohti Syväriä. Painopiste tuki Saksan tavoitetta Leningradin valloittamisesta.
Mannerheimille oli selvää, että poliittinen päätös presidentti Rytiltä ja hallitukselta tarvittiin vanhan rajan ylittämiseen ja hyökkäyksen pysäyttämiseen Karjalankannaksella kohti Leningradia.
Operatiivisia toimia
Karjalan armeija muodostettiin 29.6. toteuttamaan hyökkäys Petroskoin valtaamiseksi ja Syvärin saavuttamiseksi. Yhtymän komentajaksi Mannerheim määräsi luottokenraalinsa, yleisesikunnan päällikkö, kenraaliluutnantti Erik Heinrichsin. Lähes 100 000 miehen Karjalan armeija oli Suomen suurin sotatoimiyhtymä. Se aloitti hyökkäyksen 10. heinäkuuta.
Etelämpänä toimineen II Armeijakunnan tehtävä oli katkaista maayhteydet Laatokan ja Karjalankannaksen välillä. Hyökkäys aloitettiin 31.7. Tehtävän onnistuttua IV Armeijakunta aloitti hyökkäyksen Länsi-Kannaksella elokuun loppupuolella tavoitteena vallata Viipuri.
Hyökkäysoperaatiot suunniteltiin Päämajassa ja ne hyväksyi Mannerheim. Kaikki tavoitteet saavutettiin Suomen osalta vuoden 1941 loppuun mennessä. Saksa ei onnistunut valtaamaan Leningradia vaan kaupunki saarrettiin.
Sotataidollisia huomioita
Mannerheim tarkasti sodan alkupäivinä rintamajoukkoja, kuten talvisodassakin. Armeija oli suurempi ja paremmin varustettu, mutta kokematon hyökkäyssotaan.
Alussa hän ohjasi tiukasti Karjalan armeijan operaatioita, sillä Päämajalla oli parempi tiedustelun tuottama viholliskuva ja kokemusta laajamittaisista operaatioista puuttui. Elokuun hyökkäyksessä Viipurin takaisinvaltaamiseksi hän antoi komentajille vapaammat kädet.
Mannerheim painotti miehistötappioiden minimointia ja tulenkäytön merkitystä, sillä onnistunut tulivalmistelu suojasi hyökkääjää. Hän oli myös realisti, eikä venäläisen vastarinnan sitkeys ja talven vaikutus Saksan etenemiseen yllättäneet häntä.
ASEMASOTAA SUURSODAN VARJOSSA
Yhteiskunnan etu ja muutoksia armeijassa
Kun suomalaisten hyökkäys pysähtyi vuoden 1941 loppuun mennessä, antoi Mannerheim luvan vähentää armeijan miesvahvuutta 100 000 miehellä. Näin saatiin työvoimaa kotirintamalle ja turvattiin yhteiskunnan toiminta. Vähennys teki etulinjasta haavoittuvaisen ja vähensi ylipäällikön reservit olemattomiksi.
Armeija uudelleenorganisoitiin Päämajan alaisuudessa olleiksi Kannaksen, Aunuksen ja Maaselän ryhmiksi. Puna-armeija hyökkäsi Maaselän kannaksella ja pienemmässä määrin muualla, mutta suomalaiset menestyivät torjuntataisteluissa. Merkittävin suomalaisten hyökkäysoperaatio oli maaliskuussa 1942 Suursaaren valtaus, joka tukki Suomenlahden laivaliikenteen. Kesällä toteutettiin pääosin saksalaisten ja italialaisten voimin Laatokalla laivasto-operaatio, jonka tavoitteena oli Leningradin saarron tiukentaminen.
Epäily Saksan menestyksestä
Mannerheimin epäilykset Saksan hyökkäyksen etenemistä alkoivat jo kesällä 1941 ja vahvistuivat seuraavina vuosina. Ylipäällikön ratkaisut osoittivat, että hän uskoi, että Saksa tulisi häviämään sodan. Ratkaisevia olivat vuoden 1942 lopussa liittoutuneiden maihinnousu Pohjois-Afrikassa, tammikuussa 1943 puna-armeijan avaama maakäytävän Leningradiin ja saksalaisten tappio Stalingradissa.
Mannerheim lähetti Paavo Talvelan yhteysupseeriksi Saksan armeijan esikuntaan ja tutustumaan Kaukasian rintamaan. Samalla hän kieltäytyi osallistumasta Neuvostoliiton huoltoreitiksi muodostuneen Muurmannin radan katkaisemiseen Sorokassa ja etenemisestä Syvärin suunnalla kohti Leningradia. Saksalaiset eivät pystyneet toteuttamaan omaa osaansa, joka oli syy kieltäytymiselle. Sen sijaan saatiin kyllä viljaa, raaka-aineita ja energiavaroja.
Sotaväsymys
Asemasotaa kesti kaksi ja puoli vuotta. Sotaväsymys vaivasi siviiliyhteiskuntaa sekä joukkoja etulinjan miehistä komentajiin. Päämajassa jäätiin aiemman menestyksen vangeiksi ja vihollisen sotataidon kehitys jäi vähälle huomiolle. Päämajan ylimmän johdon toimintaa hankaloitti ylipäällikkö Mannerheimin sairastelu.
ODOTETTU SUURHYÖKKÄYS
Suurhyökkäys on ajan kysymys
Alkuvuodesta 1943 Mannerheim uskoi Saksan tulevan häviämään sodan ja informoi siitä Suomen hallitusta ja eduskuntaa. Kun Saksa vetäytyi tammikuussa 1944 Leningradin saarrosta, Suomen sivusta jäi turvattomaksi. Päämajassa tiedettiin suurhyökkäyksen olevan tulossa Karjalankannakselta ja jo syksystä 1943 alkaen annettiin käskyjä puolustusvalmiuden vahvistamiseksi.
Mannerheim siirsi panssariprikaatin Kannakselle ja Viipurin–Kuparsaaren–Taipaleen puolustuslinjan (VKT) rakentaminen aloitettiin helmikuussa 1944. Linnoitusjoukkoja siirrettiin Itä-Karjalasta Kannakselle. Muutos tapahtui hitaasti eikä Päämaja valvonut puolustusjärjestelyjen vahventamiseen liittyvien käskyjen toimeenpanoa yhtymissä tarpeeksi. Kannas ei ollut täysin linnoittamaton, sillä muun muassa Vammelsuun–Taipaleen asema (VT) koostui 1 300 linnoitteesta.
Toimet hyökkäyksen pysäyttämiseksi
Neuvostoliiton suurhyökkäys alkoi 9.6.1944. Pääaseman nopea pettäminen oli Mannerheimille yllätys. Hän siirsi kaikki käytettävissä olevat reservit Karjalankannakselle ja perusti Kannaksen joukkojen esikunnan johtamaan taisteluja. Saksalaisilta pyydettiin ilmatukea, panssaritorjunta- ja rynnäkkötykkejä sekä lisää panssarinyrkkejä ja -kauhuja. Sota ratkeaisi Kannaksella, kuten talvisodassakin. Tavoite oli vakauttaa tilanne ja saada joukot ryhmitettyä hallittuun torjuntataisteluun.
Mahdollisuus puolustustaistelujen onnistumiselle
Neuvostoliitto eteni 100 km kahdessa viikossa ja valtasi Viipurin 20.6. Aluksi suomalaiset joukot vetäytyivät raskaan tulituksen alta kaoottisesti. Taistelukyvyn kohottamiseen käytettiin myös kurin koventamista. Puolustus tiivistyi ja hyökkäys pysäytettiin seuraavien viikkojen aikana Pohjoismaiden historian suurimmassa taistelussa Tali-Ihantalassa. Stalin antoi 12.7. käskyn suurhyökkäyksen keskeyttämiseksi ja käänsi katseensa Berliinin.
TAHTO SODAN LOPETTAMISEKSI
Rauhan tunnusteluja ja realismia
Helmikuussa 1943 hallitus päätti, että Suomen on irtauduttava sodasta. Keväällä 1944 myös Mannerheim ajoi aktiivisesti rauhantunnusteluja, mutta Neuvostoliiton rajavaatimusten ja valtavien sotakorvausten lisäksi saksalaisten mahdolliset vastatoimet muodostivat liian suureksi katsotun riskin. Varmaa ei ollut, olisiko Suomen armeija seurannut ylipäällikköään rauhaan epävarmassa tilanteessa.
Rauhan solmimisen taito
Kaikki Mannerheimin toimet suurhyökkäyksen pysäyttämiseksi tähtäsivät Suomen irrottamiseen sodasta. Saksan ehto aseavulle oli valtiosopimus, jonka täytti presidentti Rytin henkilökohtainen lupaus Hitlerille. Ryti erosi ja eduskunta valitsi Mannerheimin tasavallan presidentiksi 4.8.1944. Muodostettiin uusi hallitus ja kaksi viikkoa myöhemmin Mannerheim ilmoitti saksalaisille, ettei Rytin tekemä vakuutus sido häntä.
Saksan heikko tilanne itärintamalla ei antanut sille enää mahdollisuuksia estää Suomen irtautumista sodasta. Neuvostoliitto vaati suhteiden katkaisemista saksalaisiin ja heidän poistamistaan maasta kahdessa viikossa, minkä presidentti-ylipäällikkö Mannerheim hyväksyi. Aselepo solmittiin 4.–5. syyskuuta 1944. Mannerheimin arvovallalla oli keskeinen rooli sopimuksen saavuttamisessa. Päätös ei ollut yksimielinen.
Rauhan hinta – Lapin sota
Saksalaiset poistuivat Etelä-Suomesta määräaikaan 15.9. mennessä. Poikkeuksen teki Suursaaren valtausyritys, joka epäonnistui. Lapissa tilanne kärjistyi, kun yli 200 000 saksalaisen sotilaan poistuminen ylitti epärealistisen aikarajan.
Mannerheim oli antanut laatia suunnitelmia Lapin suojaamiseksi jo syksyllä 1943. Väestö evakuoitiin syyskuun 1944 aikana turvaan Ruotsiin ja Oulujoen eteläpuolelle. Yhteisymmärryksessä alkanut vetäytyminen, mutta sodaksi muuttunut tilanne johti Lapin laajaan rakennuskannan ja infrastruktuurin tuhoamiseen sekä maaston miinoitukseen, joka teki tuhoja vielä pitkään sodan päättymisen jälkeen.
Mannerheim onnistui irrottamaan Suomen suursodasta, maata ei miehitetty ja armeija oli toimintakykyinen, aivan kuten talvisodan jälkeenkin. Hän jätti ylipäällikkyyden vuoden 1944 lopussa ja erosi presidentin tehtävästä 4.3.1946.
