Näkökulma rauhaan: Jukka Pesu

Rauhanturvaaminen osana Suomi-kuvaa

Viime vuosina Suomi on pyrkinyt profiloitumaan rauhan edelläkävijänä. Eikä suotta: suomalainen rauhanneuvottelu ja rauhantyö on tunnustettua ja siitä on todisteena esimerkiksi presidentti Martti Ahtisaaren Nobelin rauhanpalkinto vuodelta 2008.

Suomalaisella osallistumisella rauhan rakentamiseen, turvaamiseen ja kriisinhallintaan on pitkät juuret. Tituleerattiinpa Suomea menneinä vuosina myös ”rauhanturvaamisen suurvallaksi.” Kyseinen ajatus oli niin yleinen, että Turun yliopiston tutkija Jukka Pesu muistaa sen kouluvuosiltaan 1990-luvulla. Ajatus jäi takaraivoon ja innoitti Pesun vielä tänä vuonna ilmestyvän väitöskirjan suomalaisen rauhanturvaamisen historiasta.

Miksi Suomi on halunnut brändätä itseään rauhanturvaamisen kautta? Miten Suomi valikoitui tehtäviin ja miten rauhanturvaamisen kuvaa on rakennettu suomalaisessa yhteiskunnassa? Pesu on pohtinut näitä kysymyksiä muutaman vuoden ajan. Väitöskirjassaan hän tarkastelee rauhanturvatoiminnan merkitystä Suomen ulko- ja turvallisuuspolitiikalle sekä YK-politiikalle vuosina 1956–1990.

Maailmansotien kauheuksien jälkeen ja kylmän sodan pelon ilmapiirissä rauhan edistäminen nousi kysytymmäksi kansainvälisessä politiikassa. Suomi löysi tästä paikkansa. ”Kylmän sodan aikana oli rauhanturvaamisessa kuitenkin aika vähän niitä valtioita, jotka voitiin lähettää ilman, että kummallakaan suurvallalla olisi ollut vastaansanomista”, Pesu kertoo.

Rauhasta tulikin Suomi-kuvan rakennuksen tärkeä osa, jonka perimmäiset syyt olivat enemmän reaalipoliittiset kuin ideologiset – varsinkin alussa. Pohjoismaat pyrkivät näyttäytymään rauhan edustajina, Pesu toteaa. Suomessa haluttiin profiloitua osana tätä pohjoismaalaisuutta ja rakentaa suhteita sekä politiikan että puolustuksen tasoilla.

Aluksi osallistumisesta oltiin montaa mieltä

Pesun mukaan ensimmäisiin operaatioihin osallistuminen ei kuitenkaan ollut läpihuutojuttu. Rauhanturvaaminen oli itsessään ajatuksena ja toimintatapana uusi, eikä kukaan tiennyt, mitä odottaa. Kun Suomi ensimmäistä kertaa osallistui Suezilla vuonna 1956, julkisuudessa esitettiin mielipiteitä puolesta ja vastaan.

Näkyivätkö suomalaisten omat kokemukset sodasta ensimmäisissä päätöksissä lähteä mukaan? Eivät ainakaan suoraan, kertoo Pesu. ”Jos miettii päätöksiä 50- ja 60-luvuilla, ne tulivat ota tai jätä -tilanteina”, hän sanoo.

Silti, sodasta kulunut lyhyt aika näkyi jonkin verran julkisessa keskustelussa osallistumisen mielekkyydestä. Kun suomalaiset saapuivat Egyptiin vuonna 1956, luuli Ruotsin esikunta, että Suomen komppania liitettäisiin siihen, kertoo Pesu. Tämän kuultuaan Suomen komppanian yhteysupseeri Björn Kontiopää pyysi operaatiota johtaneelta kenraalilta, että Suomen komppaniaa käsiteltäisiin erillisenä osastona. ”Kontionpää antoi ymmärtää, ettei Suomessa kansa hyväksyisi kahden sodan taistelleen maan alistamista sodista säästyneen maan johdettavaksi. Kenraali Burns hyväksyi Kontionpään perustelut ja Suomen komppania alistettiin suoraan Port Saidissa olevien YK-joukkojen komentajalle tanskalaiselle everstiluutnantti Carl Engholmille”, Pesu kirjoittaa.

Toki tässä oli aistittavissa erityisesti kotimaan yleisölle suunnattu julkisuustemppu, Pesu kertoo. ”Suomalaisten jatkuva huolto tapahtui Ruotsin kautta ja suomalaiset saivat materiaalia Ruotsilta, mutta silti piti näyttää, että ollaan oma osasto – ei ainakaan ruotsalaisten komennuksessa.”

Kenties Kontionpää ymmärsi julkisuuskuvan tärkeyden luettuaan tämän kommentin Helsingin Sanomien yleisönosastolta: ”Mikäli Suomesta yleensä ketään lähetetään, ei luonnollisesti voi tulla kysymykseen, että se liitettäisiin mihinkään ruotsalaisen johdon alaiseen ryhmittymään, sillä eihän olisi millään mitään väliä, jos suomalaisista entisistä rintamamiehistä kokoonpantu komppania, jonka jokainen jäsen tietäisi enemmän kuin koko Ruotsin kenraalikunta yhteensä, alistettaisiin näitten upseerin komentoon.”

Tällaisissa kommenteissa on talvisodan ja ylipäätään sodan trauman ja yksinjäämisen kokemuksen lisäksi huomioitava negatiivissävytteinen kuva suomalaisten lähettämisestä, Pesu sanoo. Toki vastustajat vetosivat myös taloudelliseen tilanteeseen ja puoluepoliittisiin jännitteisiin.

Operaatiot muuttuvat

Pesu kertoo väitöskirjassaan kirjoittavansa, että kaiken kaikkiaan suomalaiseen rauhanturvaamiseen kuului kylmän sodan aikana pasifistinen pohjavire. Vähitellen epäilyt myös vaimentuivat ja ylpeys osallistumisesta otti vallan – kuten ilmenee puhumisessa ”rauhanturvaamisen suurvallasta”.

Taitekohta tuli 90-luvulla, kun operaatioiden luonne alkoi muuttua. Niistä tuli vaarallisempia, kalliimpia ja mukaan tuli NATO.

Vaikka Suomi yhä lähettää rauhanturvaajia, on toiminnan rinnalle noussut entistä vahvemmin myös ei-sotilaallinen työ rauhan puolesta: rauhanneuvottelu, rauhanvälittäminen ja muu diplomaattinen toiminta. Nekin ovat osa Suomen maabrändiä.

Artikkeli on osa juttusarjaa, jossa kuullaan erilaisia näkökulmia sodan ja rauhan kysymyksiin.