”Teit’ isäin astumaan?” Pojat sotakentillä 1700-luvulta nykypäivään

Suomenkin historiasta löytyy esimerkkejä lapsista rintamalla, kirjoittaa VTT Olli Kleemola.

Sota on perinteisesti mielletty miesten toiminnaksi, jossa lapsilla on korkeintaan uhrin rooli. Lasten rooli on kuitenkin ollut huomattavasti moniulotteisempi, ja etenkin pojat ovat osallistuneet moniin sotiin aktiivisesti erilaisissa tehtävissä.

Suhtautuminen sotiin osallistuviin poikiin on muuttunut vuosisatojen saatossa. Täysi-ikäisyyden rajat ovat eri aikoina vaihdelleet, mutta tässä kirjoituksessa ”poikiin” viitattaessa tarkoitetaan lähinnä alle 17-vuotiaita.

Hattujen sodan (1741–1743) aikana venäläisten puolella palvellut kapteeni Diethardt kuvasi päiväkirjassaan rykmenttien yhteydessä toimineen ”poikakomppanioita”, jotka avustivat rykmenttejä monenlaisissa tehtävissä. Yhdysvaltain sisällissotaan poikia osallistui paitsi rumpaleina myös taistelijoina. Suomen sodassa 1808–1809 palveli lukuisia nykyisen määritelmän mukaan lapsisotilaiksi laskettavia henkilöitä, joiden idealisoidun arkkityypin Runeberg ikuisti Vänrikki Stoolin tarinoiden Sotilaspoika-runoon. Monissa maissa olikin tavallista, että poikalapsi ilmoitettiin armeijan rulliin jo hyvin nuorena, tavoitteena taata upseerinvirka täysi-ikäisyyden kynnyksellä.

Nationalistisen aatemaailman kukoistuskaudella 1800-luvulla lapsia pyrittiin etenkin keisarillisessa Saksassa, mutta myös muualla kasvattamaan valtion uskollisiksi alamaisiksi. Tähän kasvatukseen kuuluivat osaltaan sotilaalliset laulut ja tinasotilailla käydyt sodat sekä erilaiset sotaleikit. Niitä olivat esimerkiksi hiekkalaatikkoon rakennettujen kasarmien valtaus, leikkimiekoin miekkailu, tinasotilailla taistelu tai soveltuvassa maastossa järjestetyt suuremman mittakaavan sotapelit. Näiden leikkien katsottiin tuon ajan kasvatusideologiassa paitsi vahvistavan ruumiillista kuntoa, myös antavan pojille henkisiä valmiuksia sotilasuralle.

1900-luvun lapsisotilaat

Nykyajan näkökulmasta varsin militaristiset leikit jatkuivat edelleen 1900-luvulla. Vuonna 1914 ensimmäisen maailmansodan alkaessa jopa 12-vuotiaiden poikien tiedetään ilmoittautuneen armeijoihin, osa välttääkseen kotirintaman karun elämän, osa taas seikkailunhalusta tai isänmaallisen innoituksen vallassa. Joillakuilla, kuten esimerkiksi Serbian armeijaan liittyneellä seitsemänvuotiaalla Momčilo Gavrićilla motiivina oli kosto: Itävalta-Unkarin joukot olivat surmanneet lähes koko hänen sukunsa. Momčilo Gavrić kuvassa aidan edessä. (Wikimedia)

Suomen sisällissodassa vuonna 1918 alaikäisiä osallistui sotatoimiin niin punaisten kuin valkoistenkin riveissä. Tunnetuin lapsisotilas lienee ollut 14-vuotias Onni Kokko, joka taisteli valkoisten puolella ja haavoittui kuolettavasti Tampereen taisteluissa. Kokon henkilön ympärille rakennettiin sotienvälisenä aikana sankaritarina, jonka toivottiin innoittavan suomalaisnuoria osallistumaan suojeluskuntienpoikatoimintaan. Kuvassa Onni Kokko aseen kanssa. (Wikimedia)

Toisin kuin useassa muussa Euroopan maassa, Suomessa suojeluskuntien poikatoimintaan osallistuminen perustui vapaaehtoisuuteen.

Suojeluskuntien poikaosastot, jotka jatkosodan aikana nimettiin Runebergin edellä mainitun runon mukaan Sotilaspojiksi, jatkoivat 12–16-vuotiaiden poikien sotilaallista valmentamista sotienvälisenä aikana. Toimintaan sisältyi urheilua, eräretkiä ja sotilaallisia valmiuksia kasvattavia maastoleikkejä. Talvisodan (1939–1940) aikana niin pojat kuin tytötkin osallistuivat avustaviin tehtäviin, kuten esimerkiksi ilmavalvontaan.

”Panimme nelirivit ja kysyimme pelottaako ketään. No kuka siinä uskalsi ääneen sanoa, että voi vähän pelottaakin.”

Sodan loppupuolella, kun Suomen armeijan reservit alkoivat olla loppuun kuluneet, sodanjohto turvautui epätoivoiseen uhkapeliin: suojeluskunnan poikaosastoihin kuuluvista nuorista koottuja yksiköitä heitettiin tukkimaan rintaman murtumia.

Suojeluskuntapoikana sotaan lähtenyt Antti Henttonen muisteli: ”Kun helmikuun puolivälissä Summa murtui, niin Viipurin piirin 22:sta suojeluskunnasta kerättiin pataljoona poikia Summaan, puolustamaan murtunutta Summaa. Siinä kävi sitten niin että, meidät koottiin joukkue poikia nuorisoseuran talolle, ja siellä vänrikki [– –] joka lähti joukkuetta viemään sinne. Panimme nelirivit ja kysyimme pelottaako ketään. No kuka siinä uskalsi ääneen sanoa, että voi vähän pelottaakin.”

[– –] Siinä kolmen päivän aikana, minkä me olimme Summassa, venäläiset tykittivät yhtä hyökkäystä. He tulivat parin pienen tankin tukemana yhtenäisenä uraata huutavana rintamana. Vanhemmat sotilaat olivat kaivaneet metsän kankaaseen poteroita ja heittivät sieltä kasapanokset ja polttopullot näitten tankkien eteen ja ne paloivat, jolloin jalkaväen hyökkäys ja uraahuudot loppuivat ja he vetäytyivät.

Että me emme joutuneet sitten sen enempää taisteluun, siinä oli lähellä tulla käsikähmä. Kun ensimmäiset alkoivat tulla, niin meidän vänrikkimme komensi pistimet päälle. Ja me panimme ne, en tiedä mitä me oisimme, nälkäiset, väsyneet pojat tehneet pistimillämme, mutta onneksi sitten kun ne vanhemmat miehet saivat ne kaksi tankkia palamaan ja hyökkäys pysähtyi niin me emme joutuneet kokeilemaan pistimiämme.”

Jatkosodassa yksin ja isän mukana

Jatkosodan alun isänmaallisen innostuksen aikana moni suomalaispoika pyrki rintamalle joko isänsä mukana tai itsekseen. Tunnetuin esimerkki oli koulupojista muodostettu ”oravapatteri” (Kevyt patteristo 14), joka oli ikävuosiltaan Suomen armeijan nuorin sotilasyksikkö. Sen tykkimiehet olivat 15-19 vuotiaita.

Kun asemasotavaihe alkoi vuoden 1941 lopulla, liian nuoret soturit eli vuonna 1924 syntyneet ja sitä nuoremmat komennettiin siviiliin. Ennen sodanjohdon edellä kuvattua puuttumista asiaan rintamalla oli – usein isänsä kanssa – tätäkin nuorempia poikia, jotka toimivat esimerkiksi lähetteinä.

Tunnetuin esimerkki talvi- ja jatkosodassa taistelleista lapsisotilaista oli Suomen armeijan nuorimpana kersanttina– sotilasarvoa tosin lienee syytä pitää kyseenalaisena-tunnettu UntoVallenius jäi orvoksi ennen talvisotaa. Hän toimi talvisodan aikana 12-vuotiaana Kollaalla ja jatkosodan alkuvaiheessa Karhumäen suunnalla. Jatkosodan loppuvaiheessa puolestaan monet alaikäiset pojat toimivat mm. ilmatorjunnassa. Kuvassa 14-vuotias Unto Vallenius ratsastuksella. (SA-kuva.)

Lapset sodassa propagandan välineinä puolin ja toisin

Myös Neuvostoliitto otti lapsia puna-armeijan riveihin. Puna-armeijaan ja partisaaniosastoihin kuului eri arvioiden mukaan 60 000–300 000 alaikäistä, joista pääosa toimi avustavissa tehtävissä, mutta osa otti osaa taisteluihin ase kädessä. Vaikuttimet rintamalle lähtöön olivat myös neuvostoliittolaisten lasten kohdalla moninaiset: joitakin innoitti isänmaallinen henki, jotkut taas olivat jääneet esimerkiksi sotatoimien seurauksena orvoiksi ja etsivät turvaa armeijasta tai partisaaniyksiköistä.

Neuvostoarmeijan lapsisotilaita tunnetumpia olivat kansallissosialistisen Saksan nuorisojärjestö Hitlerjugendin riveistä sodan loppuvaiheessa miestappioista kärsineiden joukkojen tueksi mobilisoidut nuoret. Myös vuonna 1944 perustettujen Volkssturm-joukkojen riveissä taisteli paljon alaikäisiä poikia. Kuvassa Hitlerjugendin jäsen Willi Hübner palkitaan rautaristilla 1945.(Wikimedia.)

”Lasten ja nuorten osallistuminen sotatoimiin ymmärrettiin toisen maailmansodan aikana kysymykseksi, jota kunkin maan propaganda pyrki parhaansa mukaan hyödyntämään.”

Lasten ja nuorten osallistuminen sotatoimiin ymmärrettiin toisen maailmansodan aikana kysymykseksi, jota kunkin maan propaganda pyrki parhaansa mukaan hyödyntämään. Samalla kun poikien osanotto taisteluihin omalla puolella pyrittiin selittämään isänmaanrakkauden kiistattomaksi osoitukseksi, vihollisen riveissä taistelevat nuoret stilisoitiin usein joko vastustajan epätoivoisen tilanteen ja/tai moraalisen rappion ilmentymiksi.

Toisen maailmansodan jälkeenkin lapsisotilaita on osallistunut lukuisiin konflikteihin Afrikassa, Punakhmerien riveissä Aasiassa 1970-luvulla, brittijoukoissa Falklandin sotaan 1980-luvulla sekä moniin muihin sotiin. Lapset nähdään paitsi helpommin ohjailtavina ja alttiimpina agitaatiolle, myös fanaattisempina, vähemmän kuolemaa pelkäävinä ja aikuisia sotilaita halvempina.

YK:n Lapsen oikeuksien sopimus kieltää lapsisotilaiden käytön, mutta siitäkin huolimatta lapsisotilaita arvioidaan tälläkin hetkellä olevan tuhansittain eri puolilla maailmaa eri konflikteissa.

Nykypäivänä tuomitsemme lapsisotilaiden käytön aseellisissa konflikteissa ja sodissa. Harvemmin tulemme ehkä pohtineeksi tuomittavien käytäntöjen suhdetta oman maamme historiaan ja vaikkapa 1800-luvulta periytyviin lasten leikkeihin, joilla oli alun perin nykypäivästä poikkeavat tarkoitusperät. Samalla kun saatamme tarkastella kriittisesti menneiden aikakausien kasvatusmenetelmiä, voimme pohtia, tunnistaisiko lapsuuttaan sotakentällä ylpeydellä muistellut 14-vuotias ”sotaurho” Unto Vallenius itseään sen uhriviitan alta, johon hänet nykypäivän puheella puetaan?

Olli Kleemola, VTT, erikoistutkija

Tämä artikkeli on julkaistu ensimmäisen kerran Muistin uutiskirjeessä marraskuussa 2019.

Keskeiset lähteet:

Heporauta, Elsa: Sankaripoikia I-II – Vapaussodassamme kaatuneiden alaikäisten muistoksi. Karisto 1937–1938
Kleemola, Olli: Suojeluskunnat sodissa ja sotien jälkeen. Teoksessa Suojeluskuntien Suomi. Amanita 2017.
Kleemola, Olli & Kivioja, Virpi (toim.): Maan eestä vaikka kaatumaan. Sotavuodet 1939-1945 tammelalaisveteraanien muistoissa. Tammelan sotaveteraanit ry, 2017
Kucherenko, Olga: Little Soldiers. How Soviet Children Went to War, 1941-1945. Oxford university Press 2011.
Nevala, Seija-Leena: Lottatytöt ja sotilaspojat. Minerva 2009.
Pirhonen, Pentti: Suomalaisia sotilaspoikia – Oravakomppanioista IT-pattereille. Karisto 1977