Homous oli syntiä ja rikos
Seksuaalisuuteen ja parisuhteisiin liittyi 1900-luvun alkupuolella huomattavasti nykyaikaa enemmän sosiaalista ja lainsäädännöllistä kontrollia. Vuonna 1894 voimaantulleen rikoslain mukaan kaikki muu paitsi avioliitossa harjoitettu puolisoiden välinen seksi oli rikos. Tämä koski myös homoseksuaalisia tekoja, jotka säilyivät rangaistavina aina vuoteen 1971 saakka. Jo aiemmin Ruotsin vallan aikaisessa lainsäädännössä homoseksuaalisuus oli vertautunut eläimiin sekaantumiseen ja siis tuomittu mm. Mooseksen lakiin perustaen.
Maksimirangaistus “haureuden harjoittamisesta toisen samaa sukupuolta olevan kanssa” oli kaksi vuotta vankeutta. Laki koski myös naisia. Haureuteen liittyvät rikokset olivat piilorikoksia eli valtaosa tapauksista ei tullut poliisin tietoon eikä päätynyt tuomioistuinten käsiteltäväksi. Asioista osattiin myös olla vaiti ja vähintäänkin tiettyyn pisteeseen asti sietää. Vuosien 1924–1971 välillä homoseksuaalisuudesta tuomittiin hieman yli 1000 ihmistä.
Vaikka lainsäädäntö oli ankara, yhteisön suhtautuminen homoseksuaalisuuteen 1900-luvun alkupuoliskon maatalousyhteiskunnassa oli usein käytännönläheistä eikä homoseksuaalisuutta ilmiönä osattu samalla tavalla luokitella tai nimetä, kuten nykyään. Köyhyys ja tilanahtaus sai samaa sukupuolta olevat asumaan yhteisessä asunnoissa tai huoneissa, ehkä sopivaa puolisoa ei ollut löytynyt ja ihminen eleli naimattomana tai jakoi talouden toisen, samassa tilanteessa ja samaa sukupuolta olevan kanssa; yhteisöissä näihin ei välttämättä liitetty mitään seksuaalista ulottuvuutta, vaikka sellainen niissä olisi ollutkin. Ennen toista maailmansotaa tuomioita homoseksuaalisista teoista annettiin lopulta hyvin vähän, vaikka tuomiomäärät olivatkin alkaneet kasvaa 1930-luvun mittaan.
Jatkosodan vuosina 1941–1944 homoseksuaalisista teoista annettujen tuomioiden määrä putosi uudelleen erittäin pieneksi. Miehet olivat rintamalla eivätkä rintamaolosuhteissa tapahtuneet rikokset tulleet siviilituomioistuinten käsiteltäväksi. Myöskään lomien aikana tapahtuneisiin rikoksiin ei ollut suurta kiinnostusta puuttua.
Jatkosodan päättymisen jälkeen tuomioiden määrä ryöpsähti kasvuun. Kaupungeissa asenteet olivat olleet jo ennen sotia maaseutua tuomitsevampia ja sotien jälkeen kiihtynyt kaupungistuminen ja ilmapiiri lisäsi ihmisten erilaisten elämäntapojen ja asumisjärjestelyiden luokittelua ja asenteet alkoivat muuttua entistä homofobisemmiksi. Esimerkiksi seksuaali- ja sukupuolivähemmistöjä solvaavat sanat yleistyvät vasta 1940- ja 1950-luvuilla ja löysivät tiensä kaupungeista myös maaseudulle. Haureudesta samaa sukupuolta olevan kanssa annettiin huippuvuonna 1951 kymmenen kertaa enemmän tuomioita kuin vuonna 1944 ja jopa 35 kertaa enemmän kuin 1920-luvulla keskimäärin. Ylivoimaisesti suurin osa tuomituista oli miehiä. Naisia vastaan nostettiin vain yksittäisiä syytteitä.
1950-luvun alkuvuosien jälkeen tuomiomäärät alkoivat hiljalleen vähetä, siten että vuonna 1970 homoseksuaalisista teoista annettiin enää vain kolme tuomiota. Vuonna 1971 homoseksuaaliset teot poistettiin rikoslaista. Laki oli seksuaalisen suuntautumisen suhteen kuitenkin edelleenkin syrjivä: homoseksuaalisten suhteiden suojaikärajaksi tuli 18 vuotta, kun heteroseksuaalissa suhteissa se oli 16 vuotta. Lisäksi laissa oli kehotuskielto, eli julkinen kehottaminen samaa sukupuolta olevien henkilöiden väliseen haureuden harjoittamiseen oli rangaistava teko. Suojaikärajat yhtenäistettiin ja kehotuskielto poistettiin vasta vuonna 1999. Homoseksuaalisuuden tautiluokitus poistettiin vuonna 1981.
Asenteet seksuaali- ja sukupuolivähemmistöjä kohtaan alkoivat muuttua laillistamisen myötä. Asenteiden muutos oli ja on ollut lainsäädännön muutosta hitaampaa. Pilkka, syrjintä sekä jopa suoranainen väkivalta tai sen uhka ovat olleet monen sateenkaari-ihmisen kokemuksissa aina tähän päivään asti, vaikka lainsäädäntöä onkin kehitetty kohti yhdenvertaisuutta. Samaa sukupuolta olevien välinen avioliitto sallittiin Suomen lainsäädännössä vasta vuonna 2014 ja laki sukupuolen vahvistamisesta eli ns. translaki astui voimaan 2023.
Lähteet:
Huttunen, Matti 2011: Homofobia – asenteita, ennakkoluuloja ja syrjintää. Lääketieteellinen aikakauskirja Duodecim, 11/2011. https://www.duodecimlehti.fi/xmedia/duo/duo99564.pdf. Luettu 5.8.2024.
Juvonen, Tuula 2002: Varjoelämä ja julkisia salaisuuksia. Jyväskylä: Osuuskunta Vastapaino.
Löfström, Jan 1999: “Se nyt vaan on sellainen” – sukupuoliero agraarikulttuurissa. Helsinki: SKS,
Näre, Sari 2016: Sota ja seksi. Helsinki: Tammi.
Rikos ja rakkaus. Poliisimuseon verkkonäyttely. https://rikosjarakkaus.poliisimuseo.fi/. Luettu 5.8.2024.
Vuorela, Miikka 2021: Homoseksuaalisen kanssakäymisen rikosoikeudellinen kontrolli Suomessa. Artikkeli verkkojulkaisussa Sateenkaarihistorian ystävät 2021. https://helda.helsinki.fi/server/api/core/bitstreams/987b56f4-ce96-40cd-906d-159e4f841cc3/content. Luettu 5.8.2024.
Homosexuality as Sin and Crime
In the early 20th century, there was significantly more social and legal control over sexuality and relationships than there is today. According to the criminal code that came into effect in 1894, any sexual activity outside of marriage was a crime. This also applied to homosexual acts, which remained punishable until 1971. Even earlier, under Swedish rule, homosexuality was equated with bestiality and condemned based on biblical law, such as the Law of Moses.
The maximum penalty for “engaging in indecent acts with someone of the same sex” was two years of imprisonment. The law applied to women as well. Crimes related to indecency were hidden crimes, meaning that most cases did not come to the attention of the police or end up in court. People also knew how to keep silent and, to some extent, tolerate such behavior. Between 1924 and 1971, slightly over 1,000 people were convicted of homosexuality.
Although the legislation was harsh, the community’s attitude towards homosexuality in the early 20th-century agrarian society was often pragmatic, and homosexuality as a phenomenon was not categorized or labeled in the same way it is today. Poverty and cramped living conditions led people of the same sex to share apartments or rooms, or perhaps a suitable spouse was not found, and a person lived unmarried or shared a household with another person of the same sex in a similar situation. These arrangements did not necessarily carry a sexual connotation within the community, even if there was one. Before World War II, very few convictions were actually handed down for homosexual acts, though the number of such convictions began to rise during the 1930s.
During the Continuation War years (1941–1944), the number of convictions for homosexual acts dropped again to very low levels. Men were at the front, and crimes committed under wartime conditions did not come before civilian courts. There was also little interest in prosecuting crimes committed during leave.
After the Continuation War ended, the number of convictions surged. In cities, attitudes had already been more judgmental than in rural areas before the war, and post-war urbanization and the changing social climate led to increased classification of different lifestyles and living arrangements, with attitudes becoming more homophobic. For example, derogatory terms for sexual and gender minorities became more common only in the 1940s and 1950s and spread from cities to rural areas. In the peak year of 1951, there were ten times more convictions for indecent acts with someone of the same sex than in 1944, and up to 35 times more than the average in the 1920s. The vast majority of those convicted were men, with only a few charges brought against women.
After the early 1950s, the number of convictions began to gradually decrease, so that by 1970, only three convictions for homosexual acts were handed down. In 1971, homosexual acts were decriminalized. However, the law remained discriminatory regarding sexual orientation: the age of consent for homosexual relationships was set at 18, while for heterosexual relationships, it was 16. Additionally, the law included a prohibition on encouraging homosexuality, meaning that publicly encouraging indecent acts between people of the same sex was a punishable offense. The age of consent was equalized, and the prohibition on encouragement was removed only in 1999. The classification of homosexuality as a disease was removed in 1981.
Attitudes towards sexual and gender minorities began to change following legalization. However, the change in attitudes has been and continues to be slower than the changes in legislation. Mockery, discrimination, and even outright violence or the threat of it have been part of the experiences of many LGBTQIA+ individuals up to the present day, despite the legal advancements toward equality. Same-sex marriage was only legalized in Finnish law in 2014, and the gender recognition law, known as the trans law, came into effect in 2023.
This translation was made using AI.
Sources:
Huttunen, Matti 2011: Homofobia – asenteita, ennakkoluuloja ja syrjintää. Lääketieteellinen aikakauskirja Duodecim, 11/2011. https://www.duodecimlehti.fi/xmedia/duo/duo99564.pdf. Luettu 5.8.2024.
Juvonen, Tuula 2002: Varjoelämä ja julkisia salaisuuksia. Jyväskylä: Osuuskunta Vastapaino.
Löfström, Jan 1999: “Se nyt vaan on sellainen” – sukupuoliero agraarikulttuurissa. Helsinki: SKS,
Näre, Sari 2016: Sota ja seksi. Helsinki: Tammi.
Rikos ja rakkaus. Poliisimuseon verkkonäyttely. https://rikosjarakkaus.poliisimuseo.fi/. Luettu 5.8.2024.
Vuorela, Miikka 2021: Homoseksuaalisen kanssakäymisen rikosoikeudellinen kontrolli Suomessa. Artikkeli verkkojulkaisussa Sateenkaarihistorian ystävät 2021. https://helda.helsinki.fi/server/api/core/bitstreams/987b56f4-ce96-40cd-906d-159e4f841cc3/content. Luettu 5.8.2024.