Ukrainan toisen maailmansodan historian kansallismuseo järjesti 27.–28.5.2026 Kiovassa kansainvälisen pyöreän pöydän keskustelun Museum Practices and Transformations in the Coverage of World War II. Tilaisuus kokosi yhteen museoammattilaisia, tutkijoita ja julkisen historian asiantuntijoita eri puolilta Eurooppaa ja Pohjois-Amerikkaa pohtimaan, miten museot käsittelevät toista maailmansotaa ja muita modernin historian traumaattisia tapahtumia.
Keskustelu käytiin poikkeuksellisen merkityksellisessä ja raskaassa tilanteessa. Tapahtuma liittyi toisen maailmansodan päättymisen 80-vuotismuistovuoteen ja se järjestettiin samaan aikaan, kun Venäjän täysimittainen hyökkäyssota Ukrainassa jatkuu. Siksi keskustelu sodasta, muistista, vastuusta ja museoiden tehtävästä onkin ajankohtaisempaa kuin koskaan.
Osallistuin paneelikeskustelun Humanizing Narratives of World War II ja toin keskusteluun Sodan ja rauhan keskus Muistin näkökulmia. Muistin tehtävä on kertoa sodasta edistääkseen rauhaa. Tästä näkökulmasta sodan historia ei ole vain valtioiden, armeijoiden, taistelujen ja poliittisten päätösten historiaa. Se on myös ihmisten, perheiden, muistojen, traumojen, selviytymisen ja jälleenrakentamisen historiaa.
Yksi kertomus ei riitä
Toisen maailmansodan suuret kertomukset ovat tarpeellisia, mutta ne eivät yksin riitä. Tarvitsemme kertomuksia voitosta, vapautuksesta, miehityksestä, vastarinnasta, muistista ja traumasta – mutta myös selviytymisestä. Sotaa ei pitäisi ymmärtää vain yhden kansallisen kertomuksen kautta.
Suomen näkökulmasta toinen maailmansota on monimutkainen. Ensin Neuvostoliitto hyökkäsi Suomeen talvisodassa. Jatkosodassa Suomi taisteli Neuvostoliittoa vastaan Saksan rinnalla. Lapin sodassa Suomi puolestaan taisteli saksalaisia joukkoja vastaan Pohjois-Suomessa. Suomen rooli siis muuttui sodan aikana.
Suomessa puhumme usein talvisodasta ja siitä, kuinka Suomi puolusti itsenäisyyttään. Tämä on tärkeä kertomus, mutta samalla meidän täytyy uskaltaa kysyä myös vaikeampia kysymyksiä. Mitä yhteistyö natsi-Saksan kanssa merkitsi? Miten käsittelemme Suomen vastuusta miehitetyssä Itä-Karjalassa? Keiden kokemukset ovat jääneet kansallisen kertomuksen ulkopuolelle?
Muistissa ajattelemme, että sodan historian inhimillistäminen tarkoittaa monien erilaisten kokemusten näkyväksi tekemistä: sotilaiden, siviilien, lasten, evakkojen, sotavankien ja vähemmistöjen. Sota on monta erilaista tarinaa.
Sota ”ylhäältä” ja ”alhaalta” tarkasteltuna
Sodan ymmärtämiseen tarvitaan sekä makrohistoriaa että mikrohistoriaa. Meidän täytyy ymmärtää valtioita, armeijoita, rajoja, diplomatiaa ja poliittisia päätöksiä. Ilman tätä tasoa emme ymmärrä, miksi sodat alkavat, miten niitä käydään ja miten ne päättyvät.
Mutta jos katsomme sotaa vain tältä tasolta, siitä tulee helposti liian abstrakti. Silloin saatamme unohtaa, mitä sota merkitsee ihmisten elämässä. Alhaalta katsottuna näemme perheitä, jotka joutuvat lähtemään kodeistaan, lapsia, jotka menettävät vanhempansa, naisia, jotka kantavat vastuuta arjesta ja yhteiskunnasta, sekä sotilaita, jotka yrittävät palata rintamalta takaisin isiksi, työntekijöiksi ja kansalaisiksi. Näemme tuhoutuneita koteja ja tuhoutuneita unelmia, mutta myös toivoa ja selviytymistä.
Mikrohistoria ei korvaa kansallista kertomusta. Se tekee siitä inhimillisemmän ja kokonaisemman. Muistissa emme kysy vain sitä, mitä sodassa tapahtui. Kysymme, mitä sota teki ihmisille, perheille, yhteisöille ja yhteiskunnalle.
Tämä on tärkeää myös rauhaankasvatukselle. Ylhäältä katsottuna sota voi näyttää strategialta, voitolta, tappiolta tai poliittiselta välttämättömyydeltä. Alhaalta katsottuna näemme sen todellisen hinnan: pelon, väkivallan, kuoleman, nälän ja tuhon. Mutta näemme myös toivoa ja selviytymistä. Uskoa tulevaan.
Henkilökohtaiset tarinat tekevät sodasta ymmärrettävän
Muistissa henkilökohtaiset tarinat ovat keskeinen tapa tehdä sodan inhimillinen mittakaava näkyväksi. Tarinat-näyttelyosiossa kävijä kohtaa ihmisiä, jotka kokivat sodan eri tavoin: rivisotilaan, evakkonaisen, lapsen, poliittisen päättäjän, neuvostosotavangin jälkeläisen ja pasifisti Arndt Pekurisen.
Uusimpana kokonaisuuteen on lisätty suomalaisen sotaveteraani Antti Henttosen tarina, joka keskittyy erityisesti elämään sodan jälkeen. Antti ei traumatisoitunut sodassa tavalla, joka olisi tuhonnut hänen elämänsä, vaan hän pystyi rakentamaan sodan jälkeen hyvän ja tavallisen elämän. Kaikki eivät kuitenkaan selviytyneet yhtä hyvin. Osalla kamppailu jatkui koko loppu elämän, osa turvautui alkoholiin ja osa syyllistyi väkivaltaan.
Tarinat-osiossa sotaa ei esitetä ensisijaisesti tekstitauluina tai kronologisena sotahistoriana, vaan lyhyinä, käsikirjoitettuina ja näyttelijöiden esittäminä tilallisina elokuvina. Kävijä kohtaa yksittäisiä, todellisia ihmisiä: heidän valintojaan, pelkojaan, muistojaan ja kokemuksiaan.
Henkilökohtaiset tarinat auttavat laajentamaan näkökulmia sotaan. Sodan aikana ihminen voi olla yhtä aikaa rohkea ja peloissaan. Hän voi sopeutua selviytyäkseen. Hän voi tehdä valintoja, joita on myöhemmin vaikea hyväksyä. Henkilökohtaiset tarinat auttavat ymmärtämään historian todellista inhimillistä mittakaavaa.
Empatia tarvitsee rinnalleen kriittistä ajattelua ja päinvastoin
Näyttelyissä voidaan ja niiden pitääkin käsitellä sotaa tunteita herättävällä tavalla. Sota ei ole vain poliittinen tai sotilaallinen tapahtuma. Se on myös pelkoa, menetystä, surua, rakkautta, toivoa ja selviytymistä. Jos poistamme tunteet kokonaan, menetämme helposti sodan inhimillisen merkityksen.
Tunne ei kuitenkaan saa olla päätepiste. Sen tulisi olla lähtöpiste. Muistissa haluamme, että kävijä tuntee empatiaa, mutta myös ajattelee kriittisesti. Miksi näin tapahtui? Mistä tiedämme tämän? Kenen ääni kuuluu? Mitä jää näkymättömiin?
Ongelma ei ole tunne itsessään, vaan tunne ilman kontekstia. Rehellinen empatia avaa oven ymmärrykseen. Se auttaa näkemään sodassa eläneet ihmiset todellisina ihmisinä, joilla oli perheitä, pelkoja, toiveita, velvollisuuksia ja vaikeita valintoja. Empatian ja kriittisen reflektion tulisi tukea toisiaan.
Vaikea historia vaatii aikaa ja rohkeutta
Sodan tutkimuksessa täydellinen emotionaalinen etäisyys on ehkä mahdotonta, eikä se välttämättä ole edes oikea tavoite. Kun puhumme joukkoväkivallasta, miehityksestä, sotarikoksista tai siviilien kärsimyksestä, emme saa muuttua kylmiksi. Empatia on välttämätöntä.
Samalla empatia ei saa merkitä historiantutkijan ammatillisen harkinnan menettämistä. Objektiivisuus ei tarkoita sitä, että kaikki osapuolet olisivat moraalisesti samanlaisia. Se tarkoittaa rehellisyyttä lähteille, vaikeiden kysymysten esittämistä ja tietoisuutta omista tunteistamme. Viha ei saa ratkaista tulkintaa ennen kuin tutkimus on edes alkanut.
Suomessa tunteet ja politiikka ovat vaikuttaneet siihen, mistä on voitu puhua ja miten avoimesti. Ennen ja jälkeen sotien suomalaisessa yhteiskunnassa oli voimakasta ryssävihaa. Kylmän sodan ja suomettumisen aikana taas monet Neuvostoliittoon ja Suomen historiaan liittyvät kysymykset olivat poliittisesti herkkiä toisella tavalla. Emme puhuneet riittävän avoimesti Neuvostoliiton hyökkäyksestä Suomeen, mutta emme myöskään Suomen yhteistyöstä natsi-Saksan kanssa tai siitä, kuinka suuri osa neuvostosotavangeista kuoli suomalaisilla vankileireillä. Tai siitä kuinka venäläiset desantit murhasivat siviilejä Itä-Suomessa.
Yksi opetus on, että objektiivisuus tarvitsee usein aikaa. Esimerkiksi Suomen sisällissodan tulkinnat muuttuivat tasapainoisemmiksi vasta vuosikymmenten jälkeen, kun yhteiskunta oli valmiimpi kohtaamaan molempien osapuolten kivun.
Mitä rauha vaatii?
Sodan humanitaariset seuraukset eivät ole vain jotakin, mitä tapahtuu sodan jälkeen. Ne ovat osa sodan historiaa. Kun taistelut päättyvät, sota ei lopu ihmisten elämässä. Se jatkuu ruumiissa, muistoissa, perheissä, kodeissa ja hiljaisuudessa.
Muistin Elämä-osiossa tarkastelemme sodanjälkeistä Suomea sekä trauman että toivon kautta: kotiinpaluuta, yhteiskunnan jälleenrakentamista, perhe-elämää, veteraanien roolia yhteiskunnassa ja sitä, miten sodan muisto muuttui ajan myötä.
Samalla meidän ei pidä puhua vain traumasta. Trauma on todellista, ja osa ihmisistä kantoi sodan syviä haavoja koko loppuelämänsä. Mutta monet myös selvisivät, sopeutuivat, tekivät työtä, kasvattivat perheitä ja rakensivat tulevaisuutta. He eivät unohtaneet sotaa, mutta oppivat elämään sen kanssa.
Sodat loppuvat aina aikanaan. Vaikeampi kysymys on, mitä tapahtuu sen jälkeen. Kuinka yhteiskunnat rakentavat rauhaa sodan jälkeen? Kuinka entiset viholliset voivat elää jälleen rinnakkain? Kuinka väkivaltaa voidaan muistaa rehellisesti ilman, että viha määrittää tulevaisuutta?
Museoille, historioitsijoille ja kasvattajille tämä on yksi tärkeimmistä kysymyksistä. Emme tutki sotaa vain ymmärtääksemme menneisyyttä. Tutkimme sotaa myös ymmärtääksemme, mitä rauha edellyttää.
Olli-Pekka Leskinen, Sodan ja rauhan keskus Muistin toimitusjohtaja
