Tervehdys tutkijalta: Katseenseurantatutkimus Muistissa selvitti miten esitystapa vaikuttaa kuvien katsomiseen ja tulkintaan

Lokakuussa 2024 Marjaana Puurtinen Turun yliopistosta ja Mohammadhossein Salari Itä-Suomen yliopistosta tutkivat Muistissa erilaisia tapoja esittää sotapropagandakuvia. Tutkimusmenetelmänä käytettiin museoalan tutkimuksissa vielä harvinaista katseenseurantamenetelmää. Osallistujiksi kutsuttiin vapaaehtoisia nuoria ja aikuisia Mikkelin alueelta.

Kuvat menneistä ajoista suorastaan vyöryvät syliimme: ahmimme historiallista pukudraamaa suoratoistopalveluista, jaamme historia-aiheisia meemejä sosiaalisessa mediassa ja pelaamme tuntikausia menneisyyden tapahtumista ja paikoista inspiroituneita pelejä. Onkohan historia koskaan ollut yhtä painottunutta kuvalliseen esittämiseen kuin mitä se on tänä päivänä?

Kuvat ovat merkittävässä roolissa siinä, millaisia käsityksiä menneisyydestä muodostamme. Tästä ajatuksesta ponnistaa tutkimushankkeeni ”Katse historiaan: menneisyyden kohtaaminen kuvissa, virtuaalitodellisuudessa ja museoympäristössä” (Suomen Akatemia 2021-2026). Pyrin siinä selvittämään miten historia-alan ammattilaiset ja historiasta kiinnostuneet harrastajat katsovat ja tulkitsevat erilaisia historia-aiheisia kuvallisia esityksiä.

Lokakuussa 2024 toteutin Muistissa hankkeeni osatutkimuksen Itä-Suomen yliopiston kollegani kanssa. Tutkimuksessa vapaaehtoiset nuoret ja aikuiset tarkastelivat suomalaisia sotapropagandakuvia suurilta näytöiltä. Vaihtelimme tilan valaistusta, kuvien sisältöjä ja sitä esitettiinkö kuvat yhtä aikaa vain yksitellen. Pyysimme osallistujia kirjallisesti kuvailemaan muun muassa kuvien ja omia tunnetilojaan.

Osallistujat käyttivät kuvia katsoessaan katseenseurantalaseja. Lähes tavallisten silmälasien näköisen laitteiston avulla saimme tallennettua missä järjestyksessä, kuinka kauan ja mitä kohtia kuvista tarkkaan ottaen katsottiin. Katseenseurantamenetelmän käyttö museoympäristössä on vielä harvinaista, vaikka menetelmää sovelletaan tieteellisen tutkimuksen lisäksi myös mm. markkinoinnin ja katseella ohjattavien apuvälineiden kehittämisessä. Tavoitteemme on tämän tutkimuspilotin avulla kehittää katseenseurannan käyttöä museoalan ja museopedagogiikan tutkimuksessa ja museoiden kehitystyössä.

Tällaiset tiiviit aineistonkeruurupeamat ovat tutkijalle yhtä aikaa tutkimusprosessin pahinta ja parasta aikaa. Ensinnäkin yksityiskohtainen suunnittelu, tutkimusasetelman rakentaminen ja harjoittelu ja osallistujien rekrytointi vievät helposti kuukausia. Tutkimustyöhön sisältyy todella paljon arkista ja työlästä puurtamista, joka ei näy ulospäin. Sitten kun aineistonkeruu koittaa, pitää jokaisen osallistujan kohdalla muistaa tehdä kaikki sovitut jutut ja sen koko päivän keskittymisen huomaa viimeistään illalla sänkyyn rojahtaessaan. Ja kaikesta valmistelusta huolimatta voi lopulta vain toivoa, että vapaaehtoisia osallistujia ilmoittautuu ja tekniikka pelittää.

Mutta sitten on se toinenkin puoli – se hetki, kun vapaaehtoinen ventovieras tulee paikan päälle ihan vain omasta kiinnostuksestaan. En jaksa lakata hämmästelemästä tällaisiin tutkimuksiin osallistuvien avoimuutta ja rohkeutta kokeilla uusia juttuja. Muistiinkin saapuneet osallistujat olivat aivan huippuja! Saimme heiltä liudan hienoja katseenseurantatallennuksia ja kiinnostavia kirjallisia vastauksia.

Tutkimustilanteen jälkeen keskustelin jokaisen osallistujan kanssa kuvista ja niiden esittämisestä ja katsoimme osallistujan omaa katseenseurantavideota. Tässä kohtaa monen silmät näyttivät avautuvan entisestään, kun he näkivät videolta millä tavalla pitkälti tiedostamaton visuaalinen havainnointimme oikein toimii.

Kunhan tutkimusaineistomme on analysoitu, pyrimme kertomaan tuloksistamme laajemmin sekä tiede- että muulle yleisölle muun muassa tutkimusartikkelien muodossa. Olen kuitenkin entistäkin vakuuttuneempi siitä, että todella merkittävä osa tutkimuksen todellisesta vaikuttavuudesta tapahtuu henkilökohtaisissa kohtaamisissa tutkimukseen osallistuvien kanssa: silloin, kun sekä osallistuja että minä itse opimme jotain uutta yhdessä videoita katsoessamme. Niiden hetkien takia tätä tutkimustani teen.

Kiitän lämpimästi kaikkia tutkimukseen osallistuneita heidän panoksestaan sekä Muistia yhteistyöstä ja tämän kokemuksen mahdollistamisesta!

Marjaana Puurtinen

Kirjoittaja on kasvatustieteen dosentti ja työskentelee akatemiatutkijana Turun yliopistossa