Kohti kaikkien tiedekeskusta
Yhdenvertaisen tiedekeskuksen rakentaminen vaatii suunnittelua, pohtii pedagogi Jere Linnanen.
Tullessani vuosi sitten töihin Muistin pedagogiksi olin tietyllä tapaa alanvaihtaja. Minulla oli kyllä pedagogista kokemusta järjestökentältä, koulumaailmasta ja yrittäjänä, mutta en ollut koskaan työskennellyt osana Suomen museoalan perhettä.
Luin ensitöikseni alan perusteoksia ja eräs ajatus noilta ensimmäisiltä viikoilta jäi vahvasti mieleeni. Museologian perusteet kirjassa mainittiin eräänlainen kauhuskenaario siitä, miten kuvitteellisen museon työntekijät tekevät näyttelyn lähinnä ”esitelläkseen henkilökunnan harrastuksia”.
Vaikka 2000-luvun alussa kirjoitettu kauhuskenaario ei kuvaa Suomen modernia ja asiakaslähtöistä museokenttää, on vaara todellinen – eikä ainoastaan museoalalla. Sama oman alan innostus voi saada historian opettajan laatimaan 75 dian esityksen Ranskan suuresta vallankumouksesta 7.-luokkalaisten ensimmäiselle historian tunnille tai koodarin tekemään niin monipuolisen ohjelman, etteivät hänen asiakkaansa enää osaa sitä käyttää. Innostus voi sokaista.
Muistissa on käyty paljon keskustelua siitä, kenelle uutta tiedekeskusta tehdään. Olemme luoneet kuusi kuvitteellista asiakaspersoonaa ja kulkeneet näyttelykiertomme läpi miettien, miltä meidän kohteemme näyttäisivät eri silmin katsottuina. Edellä mainitut palvelumuotoilun keinot ovat antaneet meille muistilaisille paljon näkemystä moninaisuuteen, paljastaneet ajattelumme katvealueita sekä vahvistaneet visiotamme siitä, että kerromme sodasta edistääksemme rauhaa. Kuitenkin olemme huomanneet, että pelkkä ongelmien tunnistaminen ei riitä – on otettava askel syvemmälle.
Tästä syystä aloimme viime keväänä koota Muistille monialaista näkemysten manuaalia, jota kutsumme oppimissuunnitelmaksi. Olemme saaneet mukaan älykkään ja herkän joukon ajattelijoita ja kirjoittajia, jotka sekä kiteyttävät oleellisia ydinkysymyksiä että antavat ohjeita uuden tiedekeskuksen luomiseksi. Vaikka oppimissuunnitelman toimitusprosessi on vielä kesken, jo nyt on selvää, että korkeatasoisen ja monipuolisen kirjoittajajoukon Muistille tärkeistä kysymyksistä nousevat artikkelit ovat meille kullanarvoisia.
Tekeillä oleva oppimissuunnitelma on palauttanut minut takaisin lähtöruutuun – sen kysymyksen äärelle, miten tehdä kaikille tarkoitettua tiedekeskusta? Oppimissuunnitelman luvut ovat haastaneet ajatteluani siitä, mitä tarkoittaa yhdenvertaisuus tiedekeskuksessa – esimerkiksi miten voisimme todella olla saavutettavissa myös ihmisille, joilla on oppimisvaikeuksia? Entä miten käytännössä voimme huomioida lasten erilaiset kehitysvaiheet tai miten julkilausutut arvomme sekä käsityksemme tiedosta ja oppimisesta näkyvät lopulta tilassamme?
Erilaisten näkökulmien lukeminen pakottaa myös nöyrtymään. Joskus kaksi hyvää aietta voi olla keskenään ristiriitaisia. Esimerkiksi tieteellisyyden ja neutraalisuuden vuoksi olisi tärkeää tuoda esille riittävästi asioiden taustoja ja nyansseja, mikä taas voi viedä esitystä abstraktiin sekä vaativaan suuntaan ja näin sulkea pois esimerkiksi lapsia tai henkilöitä, joilla on oppimisvaikeuksia. Myös tilalliset, ajalliset ja taloudelliset reunaehdot rajoittavat käytettävissä olevia ratkaisuita. Jotkut kompromissit sattuvat enemmän kuin toiset. Selvää kuitenkin on se, että kun me Muistissa pyrimme elämään kuten opetamme – eli siis asetumme muiden kanssakulkijoidemme kenkiin – voimme avata paremman keskuksen kaikille.
Jere Linnanen, Pedagogi