Kohti kaikkien tiedekeskusta

Yhdenvertaisen tiedekeskuksen rakentaminen vaatii suunnittelua, pohtii pedagogi Jere Linnanen.

Tullessani vuosi sitten töihin Muistin pedagogiksi olin tietyllä tapaa  alanvaihtaja.  Minulla oli kyllä  pedagogista kokemusta  järjestökentältä, koulumaailmasta ja  yrittäjänä, mutta en ollut koskaan työskennellyt osana Suomen museoalan perhettä.

Luin ensitöikseni alan perusteoksia ja eräs  ajatus noilta ensimmäisiltä viikoilta  jäi vahvasti mieleeni.  Museologian perusteet  kirjassa mainittiin eräänlainen kauhuskenaario siitä,  miten kuvitteellisen  museon työntekijät tekevät näyttelyn lähinnä  ”esitelläkseen henkilökunnan harrastuksia”.  

Vaikka  2000-luvun alussa kirjoitettu kauhuskenaario ei kuvaa Suomen modernia ja asiakaslähtöistä museokenttää, on vaara todellinen – eikä ainoastaan museoalalla. Sama oman alan innostus voi saada  historian  opettajan laatimaan  75  dian esityksen Ranskan suuresta vallankumouksesta  7.-luokkalaisten ensimmäiselle historian tunnille tai  koodarin tekemään niin monipuolisen ohjelman, etteivät  hänen  asiakkaansa  enää osaa sitä käyttää. Innostus voi sokaista.  

Muistissa on käyty paljon keskustelua siitä, kenelle uutta tiedekeskusta tehdään.  Olemme luoneet  kuusi kuvitteellista asiakaspersoonaa ja kulkeneet  näyttelykiertomme läpi miettien, miltä meidän  kohteemme näyttäisivät  eri silmin katsottuina.  Edellä mainitut palvelumuotoilun keinot ovat antaneet  meille muistilaisille paljon näkemystä moninaisuuteen, paljastaneet ajattelumme  katvealueita sekä  vahvistaneet visiotamme siitä, että  kerromme sodasta edistääksemme rauhaa. Kuitenkin olemme huomanneet, että  pelkkä ongelmien tunnistaminen ei riitä – on otettava askel syvemmälle.  

Tästä syystä aloimme  viime keväänä  koota Muistille monialaista  näkemysten manuaalia, jota kutsumme oppimissuunnitelmaksi.  Olemme saaneet mukaan  älykkään ja herkän joukon  ajattelijoita ja kirjoittajia, jotka sekä kiteyttävät  oleellisia  ydinkysymyksiä että antavat ohjeita uuden tiedekeskuksen  luomiseksi. Vaikka oppimissuunnitelman toimitusprosessi on vielä kesken, jo nyt  on selvää,  että  korkeatasoisen ja monipuolisen kirjoittajajoukon Muistille tärkeistä kysymyksistä nousevat  artikkelit  ovat meille kullanarvoisia.  

Tekeillä oleva oppimissuunnitelma on palauttanut minut takaisin lähtöruutuun  –  sen kysymyksen äärelle,  miten tehdä kaikille tarkoitettua tiedekeskusta?  Oppimissuunnitelman luvut ovat haastaneet ajatteluani siitä, mitä tarkoittaa yhdenvertaisuus tiedekeskuksessa  –  esimerkiksi  miten voisimme  todella  olla saavutettavissa  myös ihmisille, joilla on oppimisvaikeuksia?  Entä  miten käytännössä voimme huomioida lasten erilaiset kehitysvaiheet tai  miten julkilausutut arvomme  sekä käsityksemme tiedosta ja oppimisesta näkyvät  lopulta  tilassamme?  

Erilaisten näkökulmien lukeminen pakottaa myös nöyrtymään.  Joskus  kaksi hyvää aietta voi olla keskenään ristiriitaisia. Esimerkiksi tieteellisyyden  ja neutraalisuuden vuoksi olisi tärkeää tuoda esille  riittävästi  asioiden  taustoja  ja nyansseja,  mikä  taas voi viedä esitystä  abstraktiin  sekä  vaativaan suuntaan ja näin sulkea pois esimerkiksi  lapsia tai henkilöitä, joilla on oppimisvaikeuksia.  Myös tilalliset, ajalliset ja  taloudelliset  reunaehdot rajoittavat  käytettävissä olevia ratkaisuita. Jotkut kompromissit sattuvat enemmän kuin toiset.  Selvää kuitenkin on se, että kun me Muistissa pyrimme elämään kuten opetamme – eli siis asetumme  muiden kanssakulkijoidemme kenkiin – voimme  avata paremman keskuksen kaikille. 

Jere Linnanen, Pedagogi