Vaikeiden vaihtoehtojen kevät 1944 − Suomi veitsenterällä kahdeksankymmentä vuotta sitten
Vuoden 1944 alussa Suomi oli vaikeassa tilanteessa. Jatkosota oli ollut käynnissä kaksi ja puoli vuotta ja sodankäynti oli juuttunut asemiinsa. Saksan avulla olimme taistelleet menestyksellä, mutta Saksa oli menettänyt aloitteensa itärintamalla jo vuonna 1943 ja näytti yhä ilmeisemmältä, että se häviäisi sodan. Suomen poliittiset johtajat halusivat irrottaa Suomen sodasta ja solmia Neuvostoliiton kanssa erillisrauhan. Rauha oli myös Neuvostoliiton intresseissä, jotta se voisi keskittää voimansa Keski-Eurooppaan. Paineita rauhan tekoon tuli myös Yhdysvaltojen ja Ruotsin suunnalta. Sodasta irtautuminen oli helpommin sanottu kuin tehty: Neuvostoliiton ehdot rauhalle olivat kohtuuttomat ja Saksa vastusti rauhantekoa, koska Suomen-rintama sitoi neuvostojoukkoja. Tilanteen purkaminen siten, että itsenäisyytemme puolustaminen säilyisi mahdollisena, vaikutti lähes mahdottomalta.
Rauhaa oli tunnusteltu jo vuoden 1943 puolella, johon Saksa oli reagoinut mm. jarruttamalla viljatoimituksiaan. Ilman Saksan-viljaa suomalaisten elintarviketilanne olisi ollut hyvin vaikea. Marras-joulukuussa 1943 Stalin oli ilmaissut halunsa irrottaa Suomi sodasta Teheranissa pidetyssä liittoutuneiden maiden johtajien konferenssissa. Vuoden 1944 alussa Yhdysvallat alkoi painostaa Suomea rauhantekoon. Ylipäällikkö Mannerheim ilmoitti hallitukselle helmikuun alussa, että sotilasjohto oli valmis rauhaan raskainkin ehdoin. Kansan yleinen mielipide vastusti rauhanehtoihin suostumista, sillä suurelle yleisölle tilanne näyttäytyi vakaana – Suomen joukot olivat pitkällä Itä-Karjalassa ja tilanne oli ollut muuttumaton jo pitkään.
Helmikuussa Neuvostoliitto pommitti raskaasti Helsinkiä ja muita Suomen kaupunkeja useita kertoja murtaakseen Suomen puolustustahdon. Se ei kuitenkaan onnistunut. Valtioneuvos J.K. Paasikivi tunnusteli Neuvostoliiton rauhanehtoja Neuvostoliiton Tukholman-suurlähettilään Alexandra Kollontain välityksellä yhteensä kolmeen otteeseen helmi-maaliskuussa 1944. Saksalle tunnustelujen selitettiin johtuvan Leningradin saartorenkaan murtumisesta ja saksalaisten vetäytymisestä itärintamalla yleensä, mikä Suomen näkökulmasta oli epäedullista kehitystä: Suomi oli nyt Neuvostoliiton maa- ja ilmavoimille kuin tarjottimella.
Neuvostoliiton rauhanehdot olivat kovat. Ne lähtivät liikkeelle talvisodan jälkeisistä rajoista ja lisäksi Suomen pitäisi luovuttaa Petsamo Neuvostoliitolle. Suomen tuli katkaista suhteet Saksaan ja internoida maassa olevat saksalaiset joukot mahdollisesti Neuvostoliiton avulla. Suomen oma armeija tuli saattaa rauhan kannalle. Sotakorvauksia pitäisi maksaa 600 miljoonaa dollaria. Suomen hallitus ei voinut hyväksyä ehtoja. Saksalla oli joukkoja Suomessa yli 200 000 miestä ja pelättiin kahden rintaman sotaa. Yhtäaikainen saksalaisten joukkojen internointi ja oman armeijan kotiuttaminen nähtiin liian vaarallisena – se mahdollistaisi maan joutumisen neuvostomiehityksen alaiseksi. Suomi ilmoitti hylkäävänsä rauhanehdotuksen 17.3.1944.
Julkisuuteen viestittiin rauhanneuvotteluiden katkenneen, mutta kulissien takana niitä jatkettiin. J.K. Paasikivi ja Carl Enckell matkustivat salaa Moskovaan. Neuvottelut eivät juurikaan muuttaneet ehtoja. Suomalaisista poliitikoista vain Paasikivi kannatti ehtoja, mikä johti hänen ja presidentti Risto Rytin henkilökohtaisten suhteiden katkeamiseen. Saksa reagoi neuvotteluihin aloittamalla ensin viljan ja sitten aseiden vientikiellon Suomeen huhtikuussa. Hallitus päätti viivyttää tilannetta toivoen, että suunniteltu liittoutuneiden maihinnousu Länsi-Eurooppaan muuttaisi tilannetta ratkaisevasti. Hallitus katsoi, että itsenäisyys olisi suuremmassa vaarassa hyväksymällä rauhanehdot kuin että jos jatkettaisiin taisteluja. Rauhaan ei Neuvostoliiton ehdoilla suostuttu.
Stalin päätti, että Suomi pakotetaan rauhaan suurhyökkäyksellä. Suomen armeijan päävoimat olisi tarkoitus tuhota ja siirtää raja Kymijoelle. Ennennäkemätön hyökkäys Karjalan kannaksella alkoi 9.6.1944.
