Avainsana: karjalankannas
Suomen kohtalonhetkistä 80 vuotta – Neuvostoliiton suurhyökkäyksen ensi päivät jatkosodassa kesäkuussa 1944
Keväällä 1944 Stalin halusi Suomen irti sodasta, ja sitä varten suomalaisille päätettiin antaa isku, joka tuntuisi. Karjalankannaksen suurhyökkäyksen suunnitelma oli vahvistettu 3.5.1944, ja 7.6.1944 Neuvostoliitto sai 21. armeijan siirron Kannakselle suoritettua loppuun.
Vielä keväällä verrattain tasan olleet voimasuhteet Karjalankannaksella olivat nyt kääntyneet peruuttamattomasti puna-armeijan eduksi. Aikaisemmin rintamavastuussa olleella neuvostoliittolaisella 23. armeijalla oli ollut kolme divisioonaa. Nyt sen tueksi tuotiin 21. armeija. Kesäkuussa Karjalankannakselle oli keskitetty 24 jalkaväkidivisioonaa, kaksi tykistödivisioonaa, kahdeksan panssarirykmenttiä ja kuusi panssariprikaatia, kahdeksan rynnäkkötykkirykmenttiä, 146 patteristoa tykistöä ja noin 1 500 lentokonetta. Neuvostojoukkoja oli Kannaksella siis noin 270 000 miestä, 450 panssarivaunua, 170 rynnäkkötykkiä, 5 500 kenttätykkiä sekä 880 raketinheitintä ja satakunta rannikkotykkiä. Niitä vastassa oli viisi suomalaisdivisioonaa, panssaridivisioona ja kaksi prikaatia eli noin 75 000 miestä, sata panssarivaunua, 25 rynnäkkötykkiä ja 289 kenttätykkiä. Puna-armeija odotti suomalaisilta lähtökohtaisesti sitkeää vastarintaa: Suomea vastaan kesällä 1944 keskitetyt joukot muodostivat kokonaisuudessaan hiukan yli 10 % neuvostoarmeijan kokonaisvahvuudesta.
Suomalaisten kuva tilanteesta ei ollut kovinkaan ajantasainen: suurhyökkäyksen alkupäivänä 9.6. julkaistu suomalaisen IV armeijakunnan tilannekatsaus kuvaa vihollisjoukkojen tilannetta suomalaisesta näkökulmasta ylioptimistisesti: ”Kannakselle tuodut joukot ovat loppuunkulutettuja, joten ennen perusteellista täydennystä ja organisointia niitä tuskin voidaan pitää hyökkäyskelpoisina”. Tosiasiassa suomalaisilla oli kesällä 1944 vastassaan paitsi voimakkaampi, myös monella tapaa taitavampi suurvalta-armeija kuin muutamaa vuotta aikaisemmin. Puna-armeijan hyökkäysperiaatteisiin kuului massiivisen iskun suuntaaminen tavoiteltuun läpimurtokohtaan. Hyökkäystä edelsi murskaava tulivalmistelu ja ilmavoimat tukivat läpimurtoyritystä voimakkain pommituksin. Myös eri aselajien yhteistyö toimi neuvostoarmeijassa nyt huomattavasti aikaisempaa paremmin.
Noin 60-70 patteriston vahvuinen neuvostotykistö aloitti 9. kesäkuuta 1944 aamulla kello 6 voimakkaan tulivalmistelun Valkeasaaren suomalaisasemia vastaan. Murskaavaa tykistötulta täydensivät maataistelu- ja pommikoneet sekä raketinheittimien tuli. Suomalaistykistö joutui ampumaan sulkutulta sokkona, koska tähystys ei onnistunut ilmassa olleen pölyn ja savun vuoksi.
Pienet, tunnustelevat hyökkäykset saatiin torjuttua, mutta neuvostotykistö uusi voimakkaan tulivalmistelunsa iltapäivällä klo 16.30 ja keskitti tulen nyt Jalkaväkirykmentti 1:n asemiin. Tulivalmistelu ei ollut ehtinyt vielä loppua, kun neuvostojalkaväki hyökkäsi panssarien tukemana. Osa jalkaväkirykmentti 1:n miehistä jätti asemansa ja puna-armeija onnistui näin saamaan suomalaisten pääasemaan murron, jota ei saatu lyötyä takaisin. Monen puolustajan hermot pettivät, ja miehiä pakeni pakokauhun vallassa. Puolustautumista tai jopa vastaiskua yrittäneet suomalaiset saivat monin paikoin huomata, että pölyn ja hiekan tukkimat aseet – kiväärit, konepistoolit, pikakiväärit – eivät lainkaan toimineet. Armeijakunnan tilannearvio oli vielä toiveikas; suurhyökkäykseen ei uskottu vieläkään.
Puna-armeijan varsinaiset läpimurtojoukot siirrettiin asemiin 9.–10.6. välisenä yönä ja seuraavana aamuna kello viisi alkoi edellisiä vielä rajumpi tulivalmistelu noin 100 patteriston voimin. Kaikkiaan neuvostotykistö ja kranaatinheittimet ampuivat suomalaisasemiin noin 280 000 laukausta. Neuvostojoukot, keihäänkärkenä 30. kaartinarmeijakunta, aloittivat etenemisensä suomalaisten asemiin noin kello 7.30. Suomalaiset asemat olivat tykistötulen runtelemia. Tappiot olivat myös raskaat. Suomalaisen JR 1:n kaistalla hyökkäysvoimana oli 18 neuvostopataljoonaa kolmea suomalaispataljoonaa vastassa, ja hyökkääjällä oli vielä tukenaan sata panssarivaunua.
Hyökkäys eteni kaikkiaan kolmella suunnalla: 30. Kaartinarmeijakunta rynnisti kohti Kivennapaa painopistesuunnalla. Rannikolla puna-armeijan 109 Armeijakunta eteni kohti Vammelsuuta ja suomalaisen 2. divisioonan lohkolla neuvostoliittolainen 97. armeijakunta pyrki etenemään Siiranmäkeen. Puolustus murtui JR 1:n kaistalla noin puolessa tunnissa ja muuallakin aamupäivän aikana.
Reservejä vastaiskuun ei ollut, joten edessä oli vetäytyminen. Tykistöllä ei ollut käytännöllisesti katsoen lainkaan vetäytymisvalmiutta, sillä tykkivaljakoista suurin osa oli maataloustöissä kaukana selustassa, ja vaikka muutamia valjakoita saatiinkin tuliasemiin, joutuivat ne oitis vihollisen tulituksen kohteeksi. Raskaiden tykkien vetotraktorit taas olivat linnoitustöissä Vammelsuu-Taipale-asemassa. Lopputuloksena 10. divisioona menetti käytännöllisesti katsoen koko tykistönsä, 68 tykkiä. Menetykset vastasivat n. 27 % kenttätykistön kokonaisvahvuudesta.
Hyökkääjä oli varannut suomalaisten pääpuolustuslinjan murtamiseen suunnitelmissaan jopa kolme päivää. Lopulta vastarinta murrettiin tunneissa. Moskovassa puna-armeijan saavutusta juhlistettiin ampumalla tykistöllä 224 kunnialaukausta. Suomessa tilannekuva ei vieläkään ollut selkiytynyt: päämajassa ei edelleenkään oltu varmoja siitä, oliko vihollisen hyökkäys todellinen ja vakavasti otettava.
11.6. Päämaja lähetti vahvennetun Jääkäriprikaatin vastahyökkäykseen, jonka tarkoituksena oli ”selvittää vihollisen vahvuudet ja aikomukset”. Prikaatiin kuuluva Jääkäripataljoona 1 oli ollut mukana taisteluissa edeltävästä päivästä lähtien, ja lähti nyt vihollista vastaan vailla minkäänlaista selkeää käsitystä kokonaistilanteesta. Ilman tykistön tulitukea ja vailla lähitorjuntaan soveltuvaa panssarintorjunta-aseistusta vastahyökkäykseen komennetut jääkärit kohtasivat edetessään vihollisen tulijyrän alta silmittömästi pakenevia miehiä, kunnes törmäsivät viholliseen Polviselän maastossa. Vastahyökkäyksen tulos oli odotettu: urheasta taistelusta ja raskaista uhreista huolimatta ylivoimainen vihollinen työnsi jääkäriprikaatin takaisin jo saman päivän iltaan mennessä.
Suurhyökkäyksen merkityksestä Neuvostoliitolle kuvaa paitsi se, että sitä luonnehdittiin peräti neljänneksi strategiseksi iskuksi, myös käytännön seikat, kuten Suomea vastaan keskitettyjen joukkojen ja kaluston määrät. Jalkaväen ja tykistön lisäksi Neuvostoliitto oli siirtänyt Suomen-vastaiselle rintamalle mittavan määrän lentokoneita, ja saavuttanut näin ilmaherruuden, jota Suomen ilmavoimat eivät kyenneet tehokkaasti haastamaan. Myöskin Saksalla oli omat intressinsä: sillä ei ollut varaa menettää Suomen armeijan puolustamaa itärintaman osuutta, Hitlerin käskystä Suomeen siirrettiin lento-osasto Kuhlmey, joka saapui Immolan lentokentälle 17.6.1944 ja aloitti välittömästi sotalennot. Toimintansa aikana johtajansa, everstiluutnantti Kurt Kuhlmeyn mukaan nimetty osasto teki 1242 sotalentoa ja pudotti 577 tonnia pommeja. Sen antama tuki suomalaisille oli merkittävää, kun suurhyökkäys viimein pysäytettiin Tali-Ihantalassa kesä-heinäkuun vaihteessa 1944.
Artikkeli pohjautuu dosentti Olli Kleemolan kirjaan Kohtalon vuosi 1944, joka julkaistaan 10.6.2024. Kustantaja Amanita Oy.