Avainsana: sodan ja rauhan keskus muisti
Pääkirjoitus: Hyvää itsenäisyyspäivää ja rauhallista joulunaikaa!
Kahdeksankymmentä vuotta sitten Suomessa valmistauduttiin itsenäisyyspäivän viettoon poikkeuksellisissa olosuhteissa. Takana oli talvisota, sadat tuhannet evakot olivat joutuneet jättämään kotinsa, ja tärkeä osa Suomen maa-alasta, pelloista, tehtaista ja metsistä oli luovutettu rauhansopimuksessa Neuvostoliitolle. Suru sodassa kaatuneista ja vammautuneista sekä muista menetyksistä oli vielä kipeänä läsnä.
Myös vuoden 2020 itsenäisyyspäivää vietetään Suomessa ja joulunaikaa koko maailmassa tavanomaisista poikkeavissa olosuhteissa. Covid19-pandemia on mullistanut arkipäivämme tavalla, johon ei ole aikakausiin totuttu. Pelko oman tai läheisten terveyden sekä työn ja elinkeinon menettämisestä on läsnä. Valtio ja viranomaiset ovat rajoittaneet kansalaisten elämää poikkeuksellisella tavalla, lainsäädännön antamin valtuuksin. Tarttuvia tauteja ei ole tarvinnut pelätä vuosikymmeniin, kiitos lääketieteen kehityksen. Ei ole ihme, että tilannetta on verrattu sotaan ja keskustelussa on käytetty sodankäynnistä tuttuja käsitteitä.
Juhliessamme itsenäisyyspäivää 6.12. me suomalaiset emme muista niinkään vuotta 1917, vaan toisen maailmansodan päättymistä ja Suomen säilymistä itsenäisenä valtiona. Oman lisänsä tänä vuonna asiaan tuo viimeisen Mannerheim-ristin ritarin Tuomas Gerdtin haudan lepoon saattaminen 27.11. Gerdtin, kuten muidenkin sotaveteraanien sanoma jälkipolville on ollut rauhan sanoma; ei enää sotaa. Viimeisen Mannerheim-ristin ritarin kuolema päätti erään aikakauden, 75 vuotta sodan päättymisen jälkeen. Silti keskuudessamme elää edelleen rintamatunnuksen omaavia henkilöitä sekä suuri joukko ihmisiä, joiden elämään sota vaikuttaa pisimpään – sodan lapsena kokeneet. On tärkeää ymmärtää sodan kokemuksen pitkä ja ylisukupolvinen vaikutus.
Tässä uutiskirjeessä vedämme yhteen Sodan ja rauhan keskus Muistin kuulumisia kuluneen vuoden varrelta – ensi vuonna avataan ja siihen on aikaa enää muutamia kuukausia! Yksi tärkeimmistä Muistin näyttelyt mahdollistavista asioista on näyttelynhallintajärjestelmämme, jonka olemme ristineet Nohevaksi. Siitä, sekä marraskuussa vietetyn sateenkaarikuukauden merkeissä kirjoitetusta artikkelista voitte lukea tästä uutiskirjeestä.
Ja lopuksi, näin joulun alla, erikoistutkijamme VTT Olli Kleemola kirjoittaa puhdetöistä. Monissa kodeissa on edelleen rintamalla tehtyjä esineitä, mutta moniko meistä tietää, että niiden valmistamisella oli merkittävä miesten mielialaa ylläpitävä rooli tai että niitä tehtiin organisoidusti myyntiin?
Pia Puntanen, sisältöjohtaja
Kansallinen veteraanipäivä siirtää perintöä seuraaville polville
Kansallista veteraanipäivää vietetään sotiemme veteraanien kunniaksi. Päivää vietettiin ensimmäisen kerran vuonna 1987 itsenäisen Suomen täyttäessä 70 vuotta. Päiväksi valikoitui 27.4., joka on Lapin sodan päättymispäivä. Tällä haluttiin viestiä veteraanipäivän rauhantahtoisuutta.
Veteraanipäivä on suhteellisen nuori juhla. Kylmä sota piti pitkään Suomessa sodan ja sen muistamisen piilossa. 1980-luvun lopussa Neuvostoliiton alettua uudistua ilmapiiri avautui viimein avoimelle puheelle sodistamme ja niihin osallistuneista miehistä ja naisista. Veteraanijärjestöt ja silloinen pääministeri Kalevi Sorsa tekivät aloitteen kansallisen päivän viettämisestä, jolla veteraanit saivat vihdoin julkista arvostusta Suomen itsenäisyyden puolustamisesta.
Kansallisesta veteraanipäivästä on muodostunut yksi vuoden merkittävimpiä itsenäisen Suomen juhlia. Valtakunnallisen pääjuhlan lisäksi juhlaa on vietetty paikallisesti Suomen kunnissa eri tavoin. Tänä vuonna Tampereella vietettäväksi suunniteltu valtakunnallinen pääjuhla on peruttu koronavirustilanteen vuoksi. Juhlan teema “Ihmisten välillä hyvä tahto – Välvilja mellan människor” on kuitenkin ajankohtainen aina.
Sotaveteraaneja on keskuudessamme vielä lähes 8000, heistä enemmistö on naisia. Sotaveteraanien perinteitä hoitaa ja vaalii Tammenlehvän Perinneliitto, jonka veteraanijärjestöt perustivat vuonna 2003. https://tammenlehva.fi/. Veteraanien etujärjestönä toimii Sotaveteraanien keskusliitto. https://sotaveteraanit.fi/
Tänä poikkeuksellisena keväänä käytännössä kaikki kansallisen veteraanipäivän viralliset juhlallisuudet on peruttu. Liput kuitenkin liehuvat saloissa, ja voimme juhlistaa päivää esimerkiksi kuuntelemalla Suomen suurimman virtuaalikuoron esittämää Finlandia-hymniä. Esityksen on vuoden 2020 kansallisen veteraanipäivän kunniaksi tilannut valtioneuvosto. Kuorossa laulaa 1075 kuorolaista ja sitä johtaa director cantus Arto Joutsimäki. https://www.youtube.com/watch?v=kG1WcTLDJ1E
”Teit’ isäin astumaan?” Pojat sotakentillä 1700-luvulta nykypäivään
Sota on perinteisesti mielletty miesten toiminnaksi, jossa lapsilla on korkeintaan uhrin rooli. Lasten rooli on kuitenkin ollut huomattavasti moniulotteisempi, ja etenkin pojat ovat osallistuneet moniin sotiin aktiivisesti erilaisissa tehtävissä.
Suhtautuminen sotiin osallistuviin poikiin on muuttunut vuosisatojen saatossa. Täysi-ikäisyyden rajat ovat eri aikoina vaihdelleet, mutta tässä kirjoituksessa ”poikiin” viitattaessa tarkoitetaan lähinnä alle 17-vuotiaita.
Hattujen sodan (1741–1743) aikana venäläisten puolella palvellut kapteeni Diethardt kuvasi päiväkirjassaan rykmenttien yhteydessä toimineen ”poikakomppanioita”, jotka avustivat rykmenttejä monenlaisissa tehtävissä. Yhdysvaltain sisällissotaan poikia osallistui paitsi rumpaleina myös taistelijoina. Suomen sodassa 1808–1809 palveli lukuisia nykyisen määritelmän mukaan lapsisotilaiksi laskettavia henkilöitä, joiden idealisoidun arkkityypin Runeberg ikuisti Vänrikki Stoolin tarinoiden Sotilaspoika-runoon. Monissa maissa olikin tavallista, että poikalapsi ilmoitettiin armeijan rulliin jo hyvin nuorena, tavoitteena taata upseerinvirka täysi-ikäisyyden kynnyksellä.
Nationalistisen aatemaailman kukoistuskaudella 1800-luvulla lapsia pyrittiin etenkin keisarillisessa Saksassa, mutta myös muualla kasvattamaan valtion uskollisiksi alamaisiksi. Tähän kasvatukseen kuuluivat osaltaan sotilaalliset laulut ja tinasotilailla käydyt sodat sekä erilaiset sotaleikit. Niitä olivat esimerkiksi hiekkalaatikkoon rakennettujen kasarmien valtaus, leikkimiekoin miekkailu, tinasotilailla taistelu tai soveltuvassa maastossa järjestetyt suuremman mittakaavan sotapelit. Näiden leikkien katsottiin tuon ajan kasvatusideologiassa paitsi vahvistavan ruumiillista kuntoa, myös antavan pojille henkisiä valmiuksia sotilasuralle.
1900-LUVUN LAPSISOTILAAT
Nykyajan näkökulmasta varsin militaristiset leikit jatkuivat edelleen 1900-luvulla. Vuonna 1914 ensimmäisen maailmansodan alkaessa jopa 12-vuotiaiden poikien tiedetään ilmoittautuneen armeijoihin, osa välttääkseen kotirintaman karun elämän, osa taas seikkailunhalusta tai isänmaallisen innoituksen vallassa. Joillakuilla, kuten esimerkiksi Serbian armeijaan liittyneellä seitsemänvuotiaalla Momčilo Gavrićilla motiivina oli kosto: Itävalta-Unkarin joukot olivat surmanneet lähes koko hänen sukunsa.
Vasemmalla kuvassa Momčilo Gavrić. (Wikimedia.)
Suomen sisällissodassa vuonna 1918 alaikäisiä osallistui sotatoimiin niin punaisten kuin valkoistenkin riveissä. Tunnetuin lapsisotilas lienee ollut 14-vuotias Onni Kokko, joka taisteli valkoisten puolella ja haavoittui kuolettavasti Tampereen taisteluissa. Kokon henkilön ympärille rakennettiin sotienvälisenä aikana sankaritarina, jonka toivottiin innoittavan suomalaisnuoria osallistumaan suojeluskuntien poikatoimintaan. Toisin kuin useassa muussa Euroopan maassa, Suomessa suojeluskuntien poikatoimintaan osallistuminen perustui vapaaehtoisuuteen.
Suojeluskuntien poikaosastot, jotka jatkosodan aikana nimettiin Runebergin edellä mainitun runon mukaan Sotilaspojiksi, jatkoivat 12–16-vuotiaiden poikien sotilaallista valmentamista sotienvälisenä aikana. Toimintaan sisältyi urheilua, eräretkiä ja sotilaallisia valmiuksia kasvattavia maastoleikkejä. Talvisodan (1939–1940) aikana niin pojat kuin tytötkin osallistuivat avustaviin tehtäviin, kuten esimerkiksi ilmavalvontaan.
Kuvassa oikealla Onni Kokko. (Wikimedia.)
Sodan loppupuolella, kun Suomen armeijan reservit alkoivat olla loppuun kuluneet, sodanjohto turvautui epätoivoiseen uhkapeliin: suojeluskunnan poikaosastoihin kuuluvista nuorista koottuja yksiköitä heitettiin tukkimaan rintaman murtumia. Suojeluskuntapoikana sotaan lähtenyt Antti Henttonen muisteli: ”Kun helmikuun puolivälissä Summa murtui, niin Viipurin piirin 22:sta suojeluskunnasta kerättiin pataljoona poikia Summaan, puolustamaan murtunutta Summaa. Siinä kävi sitten niin että, meidät koottiin joukkue poikia nuorisoseuran talolle, ja siellä vänrikki [– –] joka lähti joukkuetta viemään sinne. Panimme nelirivit ja kysyimme pelottaako ketään. No kuka siinä uskalsi ääneen sanoa, että voi vähän pelottaakin.”
[- -] Siinä kolmen päivän aikana, minkä me olimme Summassa, venäläiset tykittivät yhtä hyökkäystä. He tulivat parin pienen tankin tukemana yhtenäisenä uraata huutavana rintamana. Vanhemmat sotilaat olivat kaivaneet metsän kankaaseen poteroita ja heittivät sieltä kasapanokset ja polttopullot näitten tankkien eteen ja ne paloivat, jolloin jalkaväen hyökkäys ja uraahuudot loppuivat ja he vetäytyivät. Että me emme joutuneet sitten sen enempää taisteluun, siinä oli lähellä tulla käsikähmä. Kun ensimmäiset alkoivat tulla, niin meidän vänrikkimme komensi pistimet päälle. Ja me panimme ne, en tiedä mitä me oisimme, nälkäiset, väsyneet pojat tehneet pistimillämme, mutta onneksi sitten kun ne vanhemmat miehet saivat ne kaksi tankkia palamaan ja hyökkäys pysähtyi niin me emme joutuneet kokeilemaan pistimiämme.”
Jatkosodan alun isänmaallisen innostuksen aikana moni suomalaispoika pyrki rintamalle joko isänsä mukana tai itsekseen. Tunnetuin esimerkki oli koulupojista muodostettu ”oravapatteri” (Kevyt patteristo 14), joka oli ikävuosiltaan Suomen armeijan nuorin sotilasyksikkö. Sen tykkimiehet olivat 15-19 vuotiaita. Kun asemasotavaihe alkoi vuoden 1941 lopulla, liian nuoret soturit eli vuonna 1924 syntyneet ja sitä nuoremmat komennettiin siviiliin. Ennen sodanjohdon edellä kuvattua puuttumista asiaan rintamalla oli – usein isänsä kanssa – tätäkin nuorempia poikia, jotka toimivat esimerkiksi lähetteinä. Tunnetuin esimerkki talvi- ja jatkosodassa taistelleista lapsisotilaista oli Suomen armeijan nuorimpana kersanttina– sotilasarvoa tosin lienee syytä pitää kyseenalaisena – tunnettu Unto Vallenius jäi orvoksi ennen talvisotaa. Hän toimi talvisodan aikana 12-vuotiaana Kollaalla ja jatkosodan alkuvaiheessa Karhumäen suunnalla. Jatkosodan loppuvaiheessa puolestaan monet alaikäiset pojat toimivat mm. ilmatorjunnassa.
Yläpuolella olevassa kuvassa kaksi sotaa taistellut armeijan nuorin kersantti 14-vuotias Unto Vallenius ratsastuksella. (SA-kuva.)
Myös Neuvostoliitto otti lapsia puna-armeijan riveihin. Puna-armeijaan ja partisaaniosastoihin kuului eri arvioiden mukaan 60 000–300 000 alaikäistä, joista pääosa toimi avustavissa tehtävissä, mutta osa otti osaa taisteluihin ase kädessä. Vaikuttimet rintamalle lähtöön olivat myös neuvostoliittolaisten lasten kohdalla moninaiset: joitakin innoitti isänmaallinen henki, jotkut taas olivat jääneet esimerkiksi sotatoimien seurauksena orvoiksi ja etsivät turvaa armeijasta tai partisaaniyksiköistä. Neuvostoarmeijan lapsisotilaita tunnetumpia olivat kansallissosialistisen Saksan nuorisojärjestö Hitlerjugendin riveistä sodan loppuvaiheessa miestappioista kärsineiden joukkojen tueksi mobilisoidut nuoret. Myös vuonna 1944 perustettujen Volkssturm-joukkojen riveissä taisteli paljon alaikäisiä poikia.
Kuvassa Hitlerjugendin jäsen Willi Hübner palkitaan rautaristilla 1945. (Wikimedia.)
Lasten ja nuorten osallistuminen sotatoimiin ymmärrettiin toisen maailmansodan aikana kysymykseksi, jota kunkin maan propaganda pyrki parhaansa mukaan hyödyntämään. Samalla kun poikien osanotto taisteluihin omalla puolella pyrittiin selittämään isänmaanrakkauden kiistattomaksi osoitukseksi, vihollisen riveissä taistelevat nuoret stilisoitiin usein joko vastustajan epätoivoisen tilanteen ja/tai moraalisen rappion ilmentymiksi.
Toisen maailmansodan jälkeenkin lapsisotilaita on osallistunut lukuisiin konflikteihin Afrikassa, Punakhmerien riveissä Aasiassa 1970-luvulla, brittijoukoissa Falklandin sotaan 1980-luvulla sekä moniin muihin sotiin. Lapset nähdään paitsi helpommin ohjailtavina ja alttiimpina agitaatiolle, myös fanaattisempina, vähemmän kuolemaa pelkäävinä ja aikuisia sotilaita halvempina. YK:n Lapsen oikeuksien sopimus kieltää lapsisotilaiden käytön, mutta siitäkin huolimatta lapsisotilaita arvioidaan tälläkin hetkellä olevan tuhansittain eri puolilla maailmaa eri konflikteissa.
Nykypäivänä tuomitsemme lapsisotilaiden käytön aseellisissa konflikteissa ja sodissa. Harvemmin tulemme ehkä pohtineeksi tuomittavien käytäntöjen suhdetta oman maamme historiaan ja vaikkapa 1800-luvulta periytyviin lasten leikkeihin, joilla oli alun perin nykypäivästä poikkeavat tarkoitusperät. Samalla kun saatamme tarkastella kriittisesti menneiden aikakausien kasvatusmenetelmiä, voimme pohtia, tunnistaisiko lapsuuttaan sotakentällä ylpeydellä muistellut 14-vuotias ”sotaurho” Unto Vallenius itseään sen uhriviitan alta, johon hänet nykypäivän puheella puetaan?
Olli Kleemola, VTT, erikoistutkija
Keskeiset lähteet:
Heporauta, Elsa: Sankaripoikia I-II – Vapaussodassamme kaatuneiden alaikäisten muistoksi. Karisto 1937–1938
Kleemola, Olli: Suojeluskunnat sodissa ja sotien jälkeen. Teoksessa Suojeluskuntien Suomi. Amanita 2017.
Kleemola, Olli & Kivioja, Virpi (toim.): Maan eestä vaikka kaatumaan. Sotavuodet 1939-1945 tammelalaisveteraanien muistoissa. Tammelan sotaveteraanit ry, 2017
Kucherenko, Olga: Little Soldiers. How Soviet Children Went to War, 1941-1945. Oxford university Press 2011.
Nevala, Seija-Leena: Lottatytöt ja sotilaspojat. Minerva 2009.
Pirhonen, Pentti: Suomalaisia sotilaspoikia – Oravakomppanioista IT-pattereille. Karisto 1977