Avainsana: jatkosota
Ratkaiseva syyskuu 1944 – jatkosodasta Lapin sotaan
Elokuun lopulla 1944 Suomi päätti pyrkiä rauhaan Neuvostoliiton kanssa. Saksan tappio sodassa näytti väistämättömältä, eikä Neuvostoliitto enää vaatinut Suomelta ehdotonta antautumista. Tärkeää oli myös Ruotsin lupaama elintarvikeapu, jonka ansiosta Suomi ei ollut enää yhtä riippuvainen Saksan viljasta. Aloitettiin neuvottelut, jotka päättyivät aselepoon. Rauhanehtojen mukaisesti saksalaisten entisten aseveljien poistaminen maasta alkoi.
Kohti aselepoa
24.8.1944 Suomen poliittinen sisäpiiri päätti presidentti Mannerheimin johdolla ryhtyä rauhanneuvotteluihin. Neuvostoliitto asetti ennakkoehdot neuvotteluiden aloittamiselle., joiden mukaan Suomen olisi katkaistava suhteensa Saksaan ja vaadittava saksalaisten joukkojen vetäytymistä 15. syyskuuta mennessä. Jos saksalaiset eivät noudattaisi määräaikaa, Suomen olisi riisuttava heidät aseista ja luovutettava heidät liittoutuneille. Suomi päätti hyväksyä ehdot. Syyskuun ensimmäisenä päivänä Mannerheim lähetti Stalinille viestin, jossa ehdotettiin aselepoa.
Suomen eduskunta hyväksyi rauhanneuvotteluihin ryhtymisen äänin 108−45.
Ulkoministeri Carl Enckell ilmoitti päätöksestä Saksan Suomen-lähettiläälle, minkä jälkeen Saksalle tehtiin selväksi, että suhteet oli katkaistu. Lapin saksalaisjoukkojen komentaja Lothar Rendulic varoitti, että oli todennäköistä, että entiset aseveljet joutuisivat kohtaamaan toisensa taistelukentällä.
Aselevon voimaantulo päätettiin Suomen osalta 4. syyskuuta 1944, jolloin päämaja määräsi lopettamaan sotatoimet klo 7.00 aamulla. Neuvostoliiton joukot jatkoivat kuitenkin tulitusta vielä vuorokauden. Tästä ajanjaksosta, kun sota ja rauha sekoittuivat, jäi elämään monia tarinoita. Tulenjohtaja Ilkka Leinonen muisteli, kuinka suomalaiset sotilaat tervehtivät venäläisiä iloiten rauhan alkamisesta, kun yhtäkkiä vihollisen aseet alkoivat taas paukkua. Neuvostoliittolaiset selittivät myöhemmin, että kyse oli väärinkäsityksestä ja viestien hitaasta perillemenosta.
5. syyskuuta myös Neuvostoliiton aseet vaikenivat. Hiljaisuus oli sodan meluun tottuneille sotilaille lähes outo tunne. Eräs veteraani muisteli, kuinka lintujen piiskutus alkoi kuulua heti tulituksen tauottua, kuin symbolina elämän palaamisesta normaaliin. Tämä hetki jäi monien mieleen elinikäiseksi.
Rauhanneuvottelut ja välirauhansopimus
Rauhanneuvottelut alkoivat virallisesti 7. syyskuuta, kun Suomen valtuuskunta matkusti Moskovaan pääministeri Hackzellin johdolla. Valtuuskunta joutui odottamaan Moskovassa viikon, ennen kuin neuvottelut päästiin aloittamaan, koska Neuvostoliitto, Iso-Britannia ja Yhdysvallat keskustelivat keskenään tarjottavista rauhanehdoista. Viikon odotus oli suomalaisille piinaavaa aikaa. Monenlaiset huhut velloivat niin kotirintamalla kuin sotilaiden parissa. Paineen alla Hackzell sai aivoverenvuodon ja joutui matkustamaan kotiin.
19.9.1944 Suomen ja Neuvostoliiton välinen välirauhansopimus allekirjoitettiin Moskovassa. Sopimusta kutsuttiin välirauhaksi, koska lopullinen rauha tehtäisiin vasta maailmansodan päätyttyä. Rauhanehtoihin kuului vuoden 1940 rajat, Petsamon luovuttaminen, Porkkalan vuokraus 50 vuodeksi, 300 miljoonan dollarin sotakorvaukset tavaroina, saksalaisten maastakarkoitus sekä sotarikollisten tuomitseminen. Lisäksi mm. armeija tuli saattaa rauhanaikaiseen vahvuuteen, ”fasistiset” järjestöt, kuten suojeluskunnat ja Lotta Svärd, lakkauttaa sekä yli 60 000 inkeriläistä palauttaa Neuvostoliittoon.
Syysmanöövereista Lapin sotaan
Suomi kävi saksalaisten kanssa salaiset neuvottelut, joissa sovittiin, että saksalaiset vetäytyisivät pohjoiseen Suomen joukkojen seuratessa. Saksalaiset tuhoaisivat infrastruktuuria vetäytyessään, mikä hidastaisi Suomen etenemistä ja antaisi aikaa selittää Neuvostoliitolle, miksi saksalaisia ei karkotettu nopeammin. Tämä strategia tunnetaan syysmanöövereinä.
Lapin evakuointi käynnistyi 20.9. Lapin läänin 144 000 asukkaasta lähes 80 prosenttia siirrettiin turvaan, joko Ruotsiin tai muualle Suomeen. Lisäksi osa hakeutui omin toimin sukulaisten luokse.
Ensimmäiset valvontakomission jäsenet saapuivat Suomeen 22.9.1944. Valvontakomissio valvoi jatkosodan päättäneen Moskovan välirauhansopimuksen noudattamista. Komissio oli sitä mieltä, että Suomi ei riittävän ponnekkaasti ajanut saksalaisia joukkoja pois Lapista.
Puhkesi Lapsin sota. Ensimmäinen laukaustenvaihto suomalaisten ja saksalaisten välillä tapahtui 28. syyskuuta Pudasjärven liepeillä. Pian avattiin täysimittainen tuli Iin Olhavassa 29. syyskuuta. Lokakuun alussa suomalaiset nousivat maihin Torniossa ja kävivät ankaria taisteluja saksalaisia vastaan. Siinä vaiheessa syysmanööverit olivat ohi – entiset aseveljet olivat nyt vihollisia.
Suomen kohtalonhetkistä 80 vuotta – Neuvostoliiton suurhyökkäyksen ensi päivät jatkosodassa kesäkuussa 1944
Keväällä 1944 Stalin halusi Suomen irti sodasta, ja sitä varten suomalaisille päätettiin antaa isku, joka tuntuisi. Karjalankannaksen suurhyökkäyksen suunnitelma oli vahvistettu 3.5.1944, ja 7.6.1944 Neuvostoliitto sai 21. armeijan siirron Kannakselle suoritettua loppuun.
Vielä keväällä verrattain tasan olleet voimasuhteet Karjalankannaksella olivat nyt kääntyneet peruuttamattomasti puna-armeijan eduksi. Aikaisemmin rintamavastuussa olleella neuvostoliittolaisella 23. armeijalla oli ollut kolme divisioonaa. Nyt sen tueksi tuotiin 21. armeija. Kesäkuussa Karjalankannakselle oli keskitetty 24 jalkaväkidivisioonaa, kaksi tykistödivisioonaa, kahdeksan panssarirykmenttiä ja kuusi panssariprikaatia, kahdeksan rynnäkkötykkirykmenttiä, 146 patteristoa tykistöä ja noin 1 500 lentokonetta. Neuvostojoukkoja oli Kannaksella siis noin 270 000 miestä, 450 panssarivaunua, 170 rynnäkkötykkiä, 5 500 kenttätykkiä sekä 880 raketinheitintä ja satakunta rannikkotykkiä. Niitä vastassa oli viisi suomalaisdivisioonaa, panssaridivisioona ja kaksi prikaatia eli noin 75 000 miestä, sata panssarivaunua, 25 rynnäkkötykkiä ja 289 kenttätykkiä. Puna-armeija odotti suomalaisilta lähtökohtaisesti sitkeää vastarintaa: Suomea vastaan kesällä 1944 keskitetyt joukot muodostivat kokonaisuudessaan hiukan yli 10 % neuvostoarmeijan kokonaisvahvuudesta.
Suomalaisten kuva tilanteesta ei ollut kovinkaan ajantasainen: suurhyökkäyksen alkupäivänä 9.6. julkaistu suomalaisen IV armeijakunnan tilannekatsaus kuvaa vihollisjoukkojen tilannetta suomalaisesta näkökulmasta ylioptimistisesti: ”Kannakselle tuodut joukot ovat loppuunkulutettuja, joten ennen perusteellista täydennystä ja organisointia niitä tuskin voidaan pitää hyökkäyskelpoisina”. Tosiasiassa suomalaisilla oli kesällä 1944 vastassaan paitsi voimakkaampi, myös monella tapaa taitavampi suurvalta-armeija kuin muutamaa vuotta aikaisemmin. Puna-armeijan hyökkäysperiaatteisiin kuului massiivisen iskun suuntaaminen tavoiteltuun läpimurtokohtaan. Hyökkäystä edelsi murskaava tulivalmistelu ja ilmavoimat tukivat läpimurtoyritystä voimakkain pommituksin. Myös eri aselajien yhteistyö toimi neuvostoarmeijassa nyt huomattavasti aikaisempaa paremmin.
Noin 60-70 patteriston vahvuinen neuvostotykistö aloitti 9. kesäkuuta 1944 aamulla kello 6 voimakkaan tulivalmistelun Valkeasaaren suomalaisasemia vastaan. Murskaavaa tykistötulta täydensivät maataistelu- ja pommikoneet sekä raketinheittimien tuli. Suomalaistykistö joutui ampumaan sulkutulta sokkona, koska tähystys ei onnistunut ilmassa olleen pölyn ja savun vuoksi.
Pienet, tunnustelevat hyökkäykset saatiin torjuttua, mutta neuvostotykistö uusi voimakkaan tulivalmistelunsa iltapäivällä klo 16.30 ja keskitti tulen nyt Jalkaväkirykmentti 1:n asemiin. Tulivalmistelu ei ollut ehtinyt vielä loppua, kun neuvostojalkaväki hyökkäsi panssarien tukemana. Osa jalkaväkirykmentti 1:n miehistä jätti asemansa ja puna-armeija onnistui näin saamaan suomalaisten pääasemaan murron, jota ei saatu lyötyä takaisin. Monen puolustajan hermot pettivät, ja miehiä pakeni pakokauhun vallassa. Puolustautumista tai jopa vastaiskua yrittäneet suomalaiset saivat monin paikoin huomata, että pölyn ja hiekan tukkimat aseet – kiväärit, konepistoolit, pikakiväärit – eivät lainkaan toimineet. Armeijakunnan tilannearvio oli vielä toiveikas; suurhyökkäykseen ei uskottu vieläkään.
Puna-armeijan varsinaiset läpimurtojoukot siirrettiin asemiin 9.–10.6. välisenä yönä ja seuraavana aamuna kello viisi alkoi edellisiä vielä rajumpi tulivalmistelu noin 100 patteriston voimin. Kaikkiaan neuvostotykistö ja kranaatinheittimet ampuivat suomalaisasemiin noin 280 000 laukausta. Neuvostojoukot, keihäänkärkenä 30. kaartinarmeijakunta, aloittivat etenemisensä suomalaisten asemiin noin kello 7.30. Suomalaiset asemat olivat tykistötulen runtelemia. Tappiot olivat myös raskaat. Suomalaisen JR 1:n kaistalla hyökkäysvoimana oli 18 neuvostopataljoonaa kolmea suomalaispataljoonaa vastassa, ja hyökkääjällä oli vielä tukenaan sata panssarivaunua.
Hyökkäys eteni kaikkiaan kolmella suunnalla: 30. Kaartinarmeijakunta rynnisti kohti Kivennapaa painopistesuunnalla. Rannikolla puna-armeijan 109 Armeijakunta eteni kohti Vammelsuuta ja suomalaisen 2. divisioonan lohkolla neuvostoliittolainen 97. armeijakunta pyrki etenemään Siiranmäkeen. Puolustus murtui JR 1:n kaistalla noin puolessa tunnissa ja muuallakin aamupäivän aikana.
Reservejä vastaiskuun ei ollut, joten edessä oli vetäytyminen. Tykistöllä ei ollut käytännöllisesti katsoen lainkaan vetäytymisvalmiutta, sillä tykkivaljakoista suurin osa oli maataloustöissä kaukana selustassa, ja vaikka muutamia valjakoita saatiinkin tuliasemiin, joutuivat ne oitis vihollisen tulituksen kohteeksi. Raskaiden tykkien vetotraktorit taas olivat linnoitustöissä Vammelsuu-Taipale-asemassa. Lopputuloksena 10. divisioona menetti käytännöllisesti katsoen koko tykistönsä, 68 tykkiä. Menetykset vastasivat n. 27 % kenttätykistön kokonaisvahvuudesta.
Hyökkääjä oli varannut suomalaisten pääpuolustuslinjan murtamiseen suunnitelmissaan jopa kolme päivää. Lopulta vastarinta murrettiin tunneissa. Moskovassa puna-armeijan saavutusta juhlistettiin ampumalla tykistöllä 224 kunnialaukausta. Suomessa tilannekuva ei vieläkään ollut selkiytynyt: päämajassa ei edelleenkään oltu varmoja siitä, oliko vihollisen hyökkäys todellinen ja vakavasti otettava.
11.6. Päämaja lähetti vahvennetun Jääkäriprikaatin vastahyökkäykseen, jonka tarkoituksena oli ”selvittää vihollisen vahvuudet ja aikomukset”. Prikaatiin kuuluva Jääkäripataljoona 1 oli ollut mukana taisteluissa edeltävästä päivästä lähtien, ja lähti nyt vihollista vastaan vailla minkäänlaista selkeää käsitystä kokonaistilanteesta. Ilman tykistön tulitukea ja vailla lähitorjuntaan soveltuvaa panssarintorjunta-aseistusta vastahyökkäykseen komennetut jääkärit kohtasivat edetessään vihollisen tulijyrän alta silmittömästi pakenevia miehiä, kunnes törmäsivät viholliseen Polviselän maastossa. Vastahyökkäyksen tulos oli odotettu: urheasta taistelusta ja raskaista uhreista huolimatta ylivoimainen vihollinen työnsi jääkäriprikaatin takaisin jo saman päivän iltaan mennessä.
Suurhyökkäyksen merkityksestä Neuvostoliitolle kuvaa paitsi se, että sitä luonnehdittiin peräti neljänneksi strategiseksi iskuksi, myös käytännön seikat, kuten Suomea vastaan keskitettyjen joukkojen ja kaluston määrät. Jalkaväen ja tykistön lisäksi Neuvostoliitto oli siirtänyt Suomen-vastaiselle rintamalle mittavan määrän lentokoneita, ja saavuttanut näin ilmaherruuden, jota Suomen ilmavoimat eivät kyenneet tehokkaasti haastamaan. Myöskin Saksalla oli omat intressinsä: sillä ei ollut varaa menettää Suomen armeijan puolustamaa itärintaman osuutta, Hitlerin käskystä Suomeen siirrettiin lento-osasto Kuhlmey, joka saapui Immolan lentokentälle 17.6.1944 ja aloitti välittömästi sotalennot. Toimintansa aikana johtajansa, everstiluutnantti Kurt Kuhlmeyn mukaan nimetty osasto teki 1242 sotalentoa ja pudotti 577 tonnia pommeja. Sen antama tuki suomalaisille oli merkittävää, kun suurhyökkäys viimein pysäytettiin Tali-Ihantalassa kesä-heinäkuun vaihteessa 1944.
Artikkeli pohjautuu dosentti Olli Kleemolan kirjaan Kohtalon vuosi 1944, joka julkaistaan 10.6.2024. Kustantaja Amanita Oy.
Vaikeiden vaihtoehtojen kevät 1944 − Suomi veitsenterällä kahdeksankymmentä vuotta sitten
Vuoden 1944 alussa Suomi oli vaikeassa tilanteessa. Jatkosota oli ollut käynnissä kaksi ja puoli vuotta ja sodankäynti oli juuttunut asemiinsa. Saksan avulla olimme taistelleet menestyksellä, mutta Saksa oli menettänyt aloitteensa itärintamalla jo vuonna 1943 ja näytti yhä ilmeisemmältä, että se häviäisi sodan. Suomen poliittiset johtajat halusivat irrottaa Suomen sodasta ja solmia Neuvostoliiton kanssa erillisrauhan. Rauha oli myös Neuvostoliiton intresseissä, jotta se voisi keskittää voimansa Keski-Eurooppaan. Paineita rauhan tekoon tuli myös Yhdysvaltojen ja Ruotsin suunnalta. Sodasta irtautuminen oli helpommin sanottu kuin tehty: Neuvostoliiton ehdot rauhalle olivat kohtuuttomat ja Saksa vastusti rauhantekoa, koska Suomen-rintama sitoi neuvostojoukkoja. Tilanteen purkaminen siten, että itsenäisyytemme puolustaminen säilyisi mahdollisena, vaikutti lähes mahdottomalta.
Rauhaa oli tunnusteltu jo vuoden 1943 puolella, johon Saksa oli reagoinut mm. jarruttamalla viljatoimituksiaan. Ilman Saksan-viljaa suomalaisten elintarviketilanne olisi ollut hyvin vaikea. Marras-joulukuussa 1943 Stalin oli ilmaissut halunsa irrottaa Suomi sodasta Teheranissa pidetyssä liittoutuneiden maiden johtajien konferenssissa. Vuoden 1944 alussa Yhdysvallat alkoi painostaa Suomea rauhantekoon. Ylipäällikkö Mannerheim ilmoitti hallitukselle helmikuun alussa, että sotilasjohto oli valmis rauhaan raskainkin ehdoin. Kansan yleinen mielipide vastusti rauhanehtoihin suostumista, sillä suurelle yleisölle tilanne näyttäytyi vakaana – Suomen joukot olivat pitkällä Itä-Karjalassa ja tilanne oli ollut muuttumaton jo pitkään.
Helmikuussa Neuvostoliitto pommitti raskaasti Helsinkiä ja muita Suomen kaupunkeja useita kertoja murtaakseen Suomen puolustustahdon. Se ei kuitenkaan onnistunut. Valtioneuvos J.K. Paasikivi tunnusteli Neuvostoliiton rauhanehtoja Neuvostoliiton Tukholman-suurlähettilään Alexandra Kollontain välityksellä yhteensä kolmeen otteeseen helmi-maaliskuussa 1944. Saksalle tunnustelujen selitettiin johtuvan Leningradin saartorenkaan murtumisesta ja saksalaisten vetäytymisestä itärintamalla yleensä, mikä Suomen näkökulmasta oli epäedullista kehitystä: Suomi oli nyt Neuvostoliiton maa- ja ilmavoimille kuin tarjottimella.
Neuvostoliiton rauhanehdot olivat kovat. Ne lähtivät liikkeelle talvisodan jälkeisistä rajoista ja lisäksi Suomen pitäisi luovuttaa Petsamo Neuvostoliitolle. Suomen tuli katkaista suhteet Saksaan ja internoida maassa olevat saksalaiset joukot mahdollisesti Neuvostoliiton avulla. Suomen oma armeija tuli saattaa rauhan kannalle. Sotakorvauksia pitäisi maksaa 600 miljoonaa dollaria. Suomen hallitus ei voinut hyväksyä ehtoja. Saksalla oli joukkoja Suomessa yli 200 000 miestä ja pelättiin kahden rintaman sotaa. Yhtäaikainen saksalaisten joukkojen internointi ja oman armeijan kotiuttaminen nähtiin liian vaarallisena – se mahdollistaisi maan joutumisen neuvostomiehityksen alaiseksi. Suomi ilmoitti hylkäävänsä rauhanehdotuksen 17.3.1944.
Julkisuuteen viestittiin rauhanneuvotteluiden katkenneen, mutta kulissien takana niitä jatkettiin. J.K. Paasikivi ja Carl Enckell matkustivat salaa Moskovaan. Neuvottelut eivät juurikaan muuttaneet ehtoja. Suomalaisista poliitikoista vain Paasikivi kannatti ehtoja, mikä johti hänen ja presidentti Risto Rytin henkilökohtaisten suhteiden katkeamiseen. Saksa reagoi neuvotteluihin aloittamalla ensin viljan ja sitten aseiden vientikiellon Suomeen huhtikuussa. Hallitus päätti viivyttää tilannetta toivoen, että suunniteltu liittoutuneiden maihinnousu Länsi-Eurooppaan muuttaisi tilannetta ratkaisevasti. Hallitus katsoi, että itsenäisyys olisi suuremmassa vaarassa hyväksymällä rauhanehdot kuin että jos jatkettaisiin taisteluja. Rauhaan ei Neuvostoliiton ehdoilla suostuttu.
Stalin päätti, että Suomi pakotetaan rauhaan suurhyökkäyksellä. Suomen armeijan päävoimat olisi tarkoitus tuhota ja siirtää raja Kymijoelle. Ennennäkemätön hyökkäys Karjalan kannaksella alkoi 9.6.1944.
Kotirintaman joulupöydässä -lanttua, perunaa ja lihankorviketta
Sota-aikana joulua vietettiin pulan keskellä. Vaikka ajat olivat niukat, juhla haluttiin kuitenkin erottaa arjesta.
Elintarvikkeiden säännöstely alkoi Suomessa talvisodan alla, kun kahvi, sokeri ja siirappi menivät kortille. Talvisodan yli päästiin vielä hyvän elintarviketilanteen vallitessa, mutta Moskovan rauhassa menetetyt viljelyalueet, ulkomaisen elintarvike- ja lannoitetuonnin tyrehtyminen sekä jatkosodan sytyttyä työvoimapula aiheuttivat lopulta sen, että ruoasta sekä kaikesta kulutustavarasta oli huutava pula. Säännöstelyssä oli enimmillään kaikki kulutus- ja elintarvikkeet kotimaisia vihanneksia, hedelmiä ja sisävesikalaa lukuun ottamatta. Korttiannokset oikeuttivat iän ja ammatin mukaan porrastettuihin annoksiin, jotka vaihtelivat 20‒60% normaalikulutuksesta. Lopun ruoantarpeesta kattoi kotitarveviljely tai mustan pörssin kauppa. Kaikilla, joilla suinkin oli mahdollisuus, olikin viljelypalsta, jolla kasvatettiin vihanneksia ja perunaa, sekä sika tai kaneja kasvamassa pihan perällä. Myös kerrostaloissa saatettiin pitää possua kylpyhuoneessa tai keittiössä.
Jouluna tahdottiin sodankin keskellä tarjota perinteisiä jouluruokia. Tämä vaati kekseliäisyyttä ja paljon työtä. Korttiannoksia ryhdyttiin säästämään hyvissä ajoin, jotta joulupöydässä voisi olla esimerkiksi lihaa ja jotain makeaa tarjolla. Tarvikkeita jonotettiin tuntikaupalla. Kinkkua ei silti monessakaan pöydässä ollut, etenkään kaupungeissa. Eläimistä käytettiin kaikki osat; verivanukasta, mahasylttymuhennosta, vasikanaivomuhennosta ja sisälmyspihvejä valmistettiin. Lihaa jatkettiin usein sienillä ja juureksilla. Joulupöydässä kokolihan sijaan saattoi olla myös aladobia, lihahyytelöä, johon käytettiin sian sorkkia tai pää. Makua saatettiin vahvistaa Lahden liemivoimalla, lihankorviketahnalla, jota Lahden Polttimo Oy valmisti lipeästä jalostetusta ravintohiivasta. Lihan ohella tai sijaan joulupöydässä saattoi olla kalaa. Lipeäkala sekä järvikalat ja silakka tarjottiin perunan ja juureslaatikoiden rinnalla.
Perunakin meni kortille elokuussa 1942. Silti joulupöytään sitä yleensä riitti. Lanttu kylmänkestävänä juureksena näytteli usein pääroolia niin arki- kuin juhlapöydässä. Porkkanaa ja punajuurta hyödynnettiin myös hyvin monessa muodossa rosolleista karamelleihin.
Jälkiruokia ja joululeivonnaisiakin valmistettiin. Perheessä saattoi jokainen saada esimerkiksi yhden joulupullan. Sokerin, voin ja vehnäjauhojen puutteessa hyödynnettiin itsetehtyjä perunajauhoja, sokerijuurikkaasta keitettyä siirappia ja marjoja. Näin saatiin kiisseleitä ja kakkuja. Sekahedelmäsopasta voitiin vain haaveilla; samannäköistä mutta ei lainkaan saman makuista soppaa keitettiin kotikaljasta. Ne, joilla oli rahaa ja suhteita, nauttivat joulusta huomattavasti leveämmin. Mustassa pörssissä liikkui monenlaista tavaraa, mutta hinnat olivat kovat.
Ruispiparkakut
4 dl ruisjauhoja
0,7 dl voisulaa
1 muna
1 dl siirappia
1 dl maitoa
0,5 dl sokeria
1 tl leivinjauhetta
1 tl mausteita
Muna ja sokeri vatkataan, siirappi, sula voi, maito, mausteet ja pieneen jauhomäärään sekoitettu leivinjauhe lisätään. Viimeksi lisätään jauhot. Taikina saa kovettua kylmässä paikassa. Piparkakut leivotaan tavalliseen tapaan ja paistetaan kohtalaisessa uuninlämmössä.
Kauraryynikakku
0,5 l maitoa
0,5 l kauraryynejä
hiukan suolaa
marjasosetta
kuorrutus maitokiisselillä
Voideltuun vuokaan pannaan kerroksittain makeata marjasosetta ja maito-kauraryyniseosta, joka on kevyesti maustettu suolalla. Alimmainen ja päällimmäinen kerros on kauraryyniseosta. Kakku paistetaan hyvässä uuninlämmössä kypsäksi. Jäähtyneenä se kaadetaan vadille ja kuorrutetaan maitokiisselillä ja pinnalle ripotellaan koristeeksi esimerkiksi paahdettuja kauraryynejä, jotka ovat sopivaa mantelinkorviketta.
Reseptit kirjasta Kallioniemi, Jouni (toim.) 2006: 123 Sotavuosien ruokaohjetta. Jyväskylä: Vähäheikkilän Kustannus.
Kirjoittaja
FL Leena Hangasmaa, tutkija
Puhdetyöt – joululahjoja ja muistoja rintamasotilailta
Viimeistään marraskuussa aletaan yleensä pohtia perheenjäsenille ja ystäville annettavia joululahjoja. Nykyisessä yltäkylläisyydessäon helppo unohtaa, että niin ensimmäisen kuin toisenkin maailmansodan aikana vallinnut pula ja puute ei rajoittunut pelkästään ruokaan, vaan myös lahjoiksi sopivista esineistä oli kova pula. Kaikilla rintamilla sotilaat tekivät puhdetöitä eli valmistivat käsityönä erilaisia esineitä sekä läheisilleen että myyntiin. Tarkastelen tässä artikkelissa ensimmäisen ja toisen maailmansodan puhdetyöilmiön eri ulottuvuuksia.
Suuren mittakaavan harrastukseksi puhdetyöt nousivat ensimmäisen maailmansodan (1914–1918) aikana. Se oli ensimmäinen nykyaikainen massa-armeijoiden sota, johon kuuluivat myös pitkät asemasotavaiheet. Niiden aikana molemmin puolin rintamaa tehtiin runsaasti erilaisia puhdetöitä.
Töiden materiaalina käytettiin sodankäynnin ”oheistuotteena” syntynyttä ainesta, kuten tykinhylsyjä ja kranaatinsirpaleita. Eräs australialaissotilas kuvasi omaisilleen Ypresissä maaliskuussa 1918 puhdetyönään tekemänsä kellon materiaaleja: ”Kotelo on tehty kahdesta 4½ tuuman hylsystä jotka on poimittu joulupäivänä 1917 australialaispattereiden luota Le Bizetistä. Jalusta on 18-tuumaisen hylsyn osasta. Nupit ovat kiväärikranaattien sytyttimien kierteistä ja suojuksista. Minuutti- ja tuntiviisarit ovat nitroselluloosapurkista ja hälytyskello on amerikkalaisen 18-tuumaisen kranaatin kärjen suojuksesta ja johtorenkaan pehmeämmästä metallista, jossa näkyvät rihlan jättämät kierteet. Nouseva Aurinko on Noreulissa kaatuneen toverin joukko-osaston tunnus, kellon päällä oleva nappi on tekijän päällystakista ja kaiken kruunaa saksalainen luoti.”
Saksalaisessa sotahistoriateoksen ”Illustrierte Geschichte des Weltkrieges 1914/15” 3. osassa kehuttiin puolestaan saksalaissotilaiden neuvokkuutta: ”Useimmat kenttäharmaista [sotilaistamme] ovat todella näppäriä hyödyntämään kaiken löytämänsä. Sotilas ei joudu pulaan, vaikka kadottaisi jonkin käyttöesineensä. Ranskalaisista kranaatinsirpaleista syntyy veitsi ja haarukka [– –] metallilangasta puolestaan kynttilän pidike.” Propagandistiseen sävyyn kirjoitetussa historiateoksessa tunnustettiin puhdetöiden merkitys hyödyllisenä, sotilaiden hermoja rauhoittavana ajanvietteenä.
Saksassa, jossa sodan pitkittyessä alettiin kärsiä niin raaka-aineiden kuin kulutustavaroidenkin puutteesta, puhdetyöt olivat myös suosittuja lahjaesineitä. Berliiniläinen Bernt Engelmann muisteli joulua 1918: ”Kuusessa oli kynttilöiden tilalla haisevalla rasvalla täytettyjä hylsyjä; lahjoiksi annettiin kranaatinsirpaleista työstettyjä tuhkakuppeja tai pieniä valokuvakehyksiä tai kukkamaljakoiksi muokattuja kaasunaamarikoteloita”.
Myös ensimmäisen maailmansodan aikana sotavangiksi joutuneet sotilaat käyttivät aikaansa puhdetöitä tekemällä, kuten Venäjälle sotavankeuteen joutunut saksalaisluutnantti Fritz Güth muisteli myöhemmin: ”Saksalaispesämme pahnanpohjimmainen on upseerikokelas Sommer, potsdamilaisen esikuntalääkärin lesken poika. Sotaa hän ei ole juurikaan nähnyt. Hän on säilyttänyt elämänhalunsa, osaa hyödyntää vankila-ajan hyvin ja on joka suhteessa elämäntaiteilija. Hänen tekemänsä askartelutyöt, valokuvakehykset, matkalaukut, kirjankannet ja muut ovat ensiluokkaisia. [– –] Yöpöydälläni on korvikepuu. Askartelin sen polttopuusta, kiinnitin oksat langoilla runkoon ja koristelin sen tinapaperikaistaleilla ja punaisilla paperisuikaleilla. Ainoa kynttilä joutuu olemaan puun vieressä, koska se on liian painava pikkupuun oksille. ” Puhdetöiden avulla luotiin siis ripaus joulun tunnelmaa vankileirille.
Toisen maailmansodan puhdetyöharrastukset – muistoesineitä, kaupankäyntiä ja talonrakennusta
Jatkosodan rauhallisessa asemasotavaiheessa, vuoden 1941 talvesta vuoden 1944 alkukesään, suomalaiset sotilaat tekivät rintamalla puhdetöitä suuressa mittakaavassa. Puolustusvoimat näki puhdetyöinnostuksen keinona helpottaa kotirintaman työvälinepulaa, ja niinpä sodanjohto päätti ryhtyä tukemaan puhdetyöharrastusta. Puhdetöiden teko nähtiin viinanjuontia ja kortinpeluuta paremmaksi ajankuluksi. Puhdetyöharrastus osoittautuikin asemasotavaiheen aikana yhdeksi tärkeimmistä joukkojen mielialaa ylläpitäneistä tekijöistä. Sotilaat ovat lukuisissa yhteyksissä maininneet ”pikku näpertelyn” pitäneen pelon loitolla, kun saattoi elää hetkessä ja keskittyä vain käsillä olevaan työhön. Puhdetöillä olikin keskeinen rooli ajanvietteen ja ajantappamisen muotona pitkinä sotavuosina. Eräs sotilas on todennut sattuvasti ”Tuo tekeminen antoi voimaa jatkaa eteenpäin.” Toinen veteraani puolestaan muisteli, kuinka ”puhdetöillä oli mielialaan nähden aluksi virkistävä ja innostuttava vaikutus, mutta kaupallisuuden tultua kuvaan tuli siitä myös harmia”.
Puhdetöitä tehtiin myös siksi, että kotirintamalla olevia haluttiin muistaa tai tukea aineellisesti. Puhdetyönä värkätty tiinu saatettiin lähettää kotiin Itä-Karjalan saloilta poimituilla marjoilla täytettynä, ja lentokonealumiinista valmistettiin mitä mielikuvituksellisimpia sormuksia vaimoille, tyttöystäville ja kihlatuille. Kotona odottaville lapsille isä toi lomallaan lahjaksi vaikkapa keinuhevosen tai polkuauton. Kirjepaperin puuttuessa kirje raapustettiin koivuntuohelle. Usein kuitenkin tyydyttiin tekemään kauniita pikkuesineitä, kuten korulippaita tai rannekoruja naisille ja pikku puukkoja tai koruja lapsille.
Puhdetyöilmiön alkuaikoina niin välineet kuin työmenetelmätkin olivat yksinkertaisia.
Kaikki odottivat, että sota loppuisi nopeasti ja tekivät siksi nopeasti valmistuvia, vähän työvälineitä vaativia töitä materiaaleista, joita löydettiin paikan päältä. Sormukset on monessa yhteydessä mainittu ensimmäiseksi puhdetyöksi, jota suomalaissotilaat alkoivat tehdä taistelujen rauhoituttua. Pienestä koosta johtuen ne kulkivat helposti mukana repussa tai asetakin taskussa, eikä niiden työstämiseen tarvittu suuria ja monimutkaisia välineitä. Jalkaväkirykmentti 15:n kuulunut suomalaissotilas kuvailee sormusten tekoa: ”Sormusaihe otettiin ensin paksummasta kappaleesta, mutta joka joukkueessa oli aina joku metallimies, joka osasi sulattaa siipiosien ohuttakin alumiinipeltiä ja valaa niistä reiällä varustettua putkea, joka sitten sahattiin paremmiksi sormusaiheiksi ja siitä sitten vuoltiin ja viilattiin sormukseksi.”
Sormusten materiaaliksi usein väitettiin alasammutuista vihollisen lentokoneista otettua alumiinia, mutta aina asia ei välttämättä ollut niin. Knut Pipping kertoo teoksessaan Komppania pienoisyhteiskuntana: ”Kotona sanottiin, että metalli oli alas-ammutuista viholliskoneista, vaikka tosi-asiassa raaka-aine saatiin kenttäpulloista ja pakeista.”
Sodan pitkittyessä myös työmenetelmät kehittyivät. Asealiupseerit ja mekaanikot erikoistuivat metallitöihin, sillä heillä oli käytössään parhaat metallityövälineet. Toki muutkin tekivät metallitöitä, saihan pehmeään alumiiniin jälkeä vaikka lasinpaloilla. Lomilta tuotiin mukana koristevärejä, joilla puutöitä maalattiin, ja lakkaa, jota puhallettiin olkipillillä rasioiden pintaan. Työsuorituksilla ruvettiin myös käymään kauppaa: porukan taitavimmat piirtäjät tai kaivertajat lahjottiin joko ”puukorkkisella” tai hoitamalla näiden vastuulla olleita vartiovuoroja.
Puhdetöillä alettiin käydä myös kauppaa. Jämsäläinen Heikki Peltola muisteli Jämsän sotaveteraanien historiikissa: ”Juuriharjoja tehtiin myytäväksi. Minäkin tein 60 harjaa. Lautaa ja rautalankaa sain rykmentistä. Juuret saatiin lähellä kivitietä olevalta suolta. En tiedä heinän nimeä, mutta pitkää se oli ja juuret olivat sitkeää ja sopivaa raaka-ainetta. Harjat myin lomareissulla junassa.”
Mitä pidemmälle asemasota eteni, sitä suurisuuntaisemmiksi puhdetyöt muuttuivat. Esimerkiksi asevelitaloiksi kutsuttuja hirsirakenteisia omakotitaloja rakennettiin yhteensä noin 1000 kappaletta. Nämä talot rakennettiin rintamalla täysin valmiiksi, minkä jälkeen hirret numeroitiin ja talot purettiin. Numeroidut hirret toimitettiin sitten kotiseudulle, missä talo pystytettiin uudelleen ja luovutettiin esimerkiksi kaatuneen aseveljen omaisille. Tässäkin näkyi puhdetöissä tärkeä muistamisen ja lahjoittamisen aspekti.
Puhdetöiden ja ”korsuarkkitehtuurin” kehittymistä yhä suurisuuntaisempaan suuntaan kuvaa sattuvasti myös kertomus Olavi Paavolaisesta rintamamatkalla, jossa Paavolainen esitteli Suomen rintamaoloja saksalaisupseerille: ”hän [– –] esitellessään seuralaiselleen Sigfrid Taubertille, Päämajan saksalaiselle propagandayhdysupseerille JR 45:n leiri- ja lepopaikkaa pelkäsi, että sen kasvitarhat ja kukkaviljelykset, paviljonkimaiset kioskit ja muut suurenmoiset rakennelmat saattoivat antaa itärintaman kauhut kokeneelle aseveljelle kovin oudon kuvan suomalaisesta rintamantakaisesta elämästä.” Samalla retkellä ”saksalainen upseeri vielä näki ‘Hirvi’-tukikohdan, jossa kranaatinheitinasemien ympärillä oli sievät matalat hirsiaidat ja maa aitojen sisäpuolella oli somistettu erivärisillä jäkälillä ja sammalilla [– –].
Suurin yksittäinen puhdetyö lienee ollut ns. Pajarin kirkko, joka rakennettiin puhdetyönä Kivennavan Linnanmäelle 18. divisioonan komentaja Aaro Pajarin aloitteesta. 550-paikkainen kirkko valmistui 1943, ja sitä ehdittiin käyttää 231 päivää ennen kuin se tuhoutui neuvostojoukkojen suurhyökkäyksessä 1944.
Edellä mainittujen myynti-, muisto- ja läheisten muistamistarkoitusten lisäksi sotilaita saattoi innostaa puhdetöiden tekoon myös halu jättää jälkipolville jotain konkreettista muistoksi itsestään, jos pahin tapahtuisi. Eräs veteraani muisteli sodan jälkeen Suomalaisen Kirjallisuuden seuran Korsuperinne-keruukilpailussa: ”Se ajatustapa, ettei sotilaasta jää hänen kaatumisensa jälkeen muuta muistoa kuin muisto nimestä. Ehkä moni poika teki juuri tämän vuoksi puhdetöitä [– –]. Monet näistä [– –] siirtyivätkin muun henkilökohtaisen omaisuuden kanssa omaisille koko kauneudessaan, kun näiden ‘näpertelijä’ oli kaatunut. Nämä olivat töitä, jotka vaalivat taitoa ja muistoa…”.
Toisen maailmansodan aikanakaan puhdetyöt eivät suinkaan olleet ainoastaan suomalainen erikoisuus. Eräs veteraani muisteli sodan jälkeen suomalaisten ja neuvostoliittolaisten hankkineen raaka-aineita samasta lähteestä:
”Venäläinen hävittäjä tapasi kohtalonsa ja putosi noin 200 metriä leveän ei-kenenkään-maan keskelle. Alumiinia ja muuta romua lenteli joka puolelle. [– –] himottua puhdetöihin tarvittavaa tavaraa olisi ollut mahtavat määrät. Kuitenkaan kukaan ei halunnut lähteä edes yöllä hankintamatkalle, sillä tiedossa oli naapurin tarkka-ampujat, jotka osasivat tehtävänsä.
Kolmantena päivänä tuli hälytys juoksuhaudasta keskellä päivää. Naapurin puolella liehuu suuri valkoinen lippu ja sen kummallakin puolella kypärä kepin nokassa. Kaikki tähystyslaitteet olivat käytössä, kun ihmettä seurattiin suomalaisten puolelta. Hetken kuluttua kypärien viereen nousi kaksi kättä ja samalla valkoinen lippu lähti kohoamaan hiljalleen ylöspäin. Pian näkyi kaksi päätä ja lippu nousi lisää. Hetken kuluttua naapurin juoksuhaudan reunalla seisoi kaksi venäläissotilasta kasvot Suomeen päin, välissään lippu ja vyöllä näytti olevan joitakin työkaluja. Kun suomalaiset eivät avanneet tulta, niin miehet lähtivät kulkemaan hiljalleen kohti suomalaisten juoksuhautoja. Päästyään puoleenväliin, ei kenenkään maata, he pystyttivät lippunsa ja sitten alkoi kuulua rautasahan jurskutusta. Suomalaisille tuli hirmuinen hätä. Nyt vievät kaikki tarveaineet, mitäs nyt tehdään. Venäläiset keräsivät tarvittavat aineet, kääntyivät Suomeen päin ja tekivät hovikumarruksen käsi sydämellä. [He] poistuivat hiljalleen lippuineen kainalot täynnä alumiinia ja muuta mukavaa tavaraa. Päivä siinä mietittiin ja sitten pari ronskia rintamamiestä ilmoittautui samanlaiselle, mutta uhkarohkealle reissulle. Hommattiin valkoinen lakana ja tarvittavat välineet.
Jännitys kohosi huippuunsa, kun miehet lähtivät retkelleen. Toiminta tehtiin täysin samalla tavalla kuin naapureillakin. Laukaustakaan ei ammuttu ja duraalia saatiin harrastuksiin. Samanlainen tarvikkeiden hankinta jatkui koko asemasodan ajan pari kertaa viikossa ja muutoinkin laukausten vaihto hiljeni sillä rintamalohkolla.”
Myös saksalaissotilaat tekivät toisessa maailmansodassa puhdetöitä. Saksalaiset esineet lienevät suurelta osin muistuttaneet suomalaisten vastaavia. Tiedetään että eräinä sotavuosina, puutteen alkaessa vaivata kotirintamalla, kansallissosialistinen hallinto määräsi sotilaat tekemään erilaisia leluja, joita toimitettiin kotirintamalle joululahjoina jaettaviksi. Saksassa puhdetyöt jäivät kuitenkin lähinnä henkilökohtaisten muistoesineiden tasolle – mitään Suomeen verrattavaa ”puhdetyöteollisuutta” ei liene kehittynyt.
Puhdetöitä tekivät myös toisen maailmansodan eri rintamilla taistelleet amerikkalaissotilaat, joita varten julkaistiin kesäkuussa 1945 puhdetyöpas Soldier Handicrafts. Koska toinen maailmansota oli ensimmäiseen verrattuna huomattavasti liikkuvampaa, valmistetut esineet olivat lähinnä pientarve-esineitä, vaikka myös koriste-esineitä kuten lentokoneiden pienoismalleja tunnetaan. Suomi muodosti merkittävän poikkeuksen tästä linjasta, meillähän valmistettiin puhdetyönä jopa taloja.
Lopuksi
Kuten artikkelista käy ilmi, sotilaiden puhdetyöt ilmiönä ovat olleet olemassa kauan. Kautta historian niillä on ollut hyvin samanlainen funktio: puhdetöiden tekeminen on toiminut ajanvietteenä ja torjunut taistelumoraalin kannalta vaarallisena pidettyä tylsistymistä. Puhdetyöesineet ovat joko palvelleet sotilaiden omia tarpeita ajanvietevälineinä (pelivälineet, soittimet) tai niillä on haluttu muistaa kotona odottavia läheisiä. Kokonaan oman ryhmänsä puhdetöiden joukossa muodostivat myynti- tai vaihtotarkoitukseen tehdyt työt.
Lähteet
Artikkeli perustuu keväällä 2019 julkaistuun kirjaan Käsin ja sydämin – Sota-ajan puhdetyöt (Kleemola, Olli; Kauhanen, Riku; Kinnunen, Aake) (Karisto 2019), josta tarkemmat lähdetiedot ovat löydettävissä.
Kirjoittaja
Olli Kleemola, erikoistutkija
VTT Olli Kleemola on keräillyt puhdetöitä ja tutkinut niiden historiaa n. 20 vuotta, ja jonka 700 puhdetyöesineen kokoelmaan perustuva näyttely on nähtävillä Jalkaväkimuseossa Mikkelissä.