Avainsana: jatkosota

Viimeistään marraskuussa aletaan yleensä pohtia perheenjäsenille ja ystäville annettavia joululahjoja. Nykyisessä yltäkylläisyydessäon helppo unohtaa, että niin ensimmäisen kuin toisenkin maailmansodan aikana vallinnut pula ja puute ei rajoittunut pelkästään ruokaan, vaan myös lahjoiksi sopivista esineistä oli kova pula. Kaikilla rintamilla sotilaat tekivät puhdetöitä eli valmistivat käsityönä erilaisia esineitä sekä läheisilleen että myyntiin. Tarkastelen tässä artikkelissa ensimmäisen ja toisen maailmansodan puhdetyöilmiön eri ulottuvuuksia.

Suuren mittakaavan harrastukseksi puhdetyöt nousivat ensimmäisen maailmansodan (1914–1918) aikana. Se oli ensimmäinen nykyaikainen massa-armeijoiden sota, johon kuuluivat myös pitkät asemasotavaiheet. Niiden aikana molemmin puolin rintamaa tehtiin runsaasti erilaisia puhdetöitä.

Töiden materiaalina käytettiin sodankäynnin ”oheistuotteena” syntynyttä ainesta, kuten tykinhylsyjä ja kranaatinsirpaleita. Eräs australialaissotilas kuvasi omaisilleen Ypresissä maaliskuussa 1918 puhdetyönään tekemänsä kellon materiaaleja: ”Kotelo on tehty kahdesta 4½ tuuman hylsystä jotka on poimittu joulupäivänä 1917 australialaispattereiden luota Le Bizetistä. Jalusta on 18-tuumaisen hylsyn osasta. Nupit ovat kiväärikranaattien sytyttimien kierteistä ja suojuksista. Minuutti- ja tuntiviisarit ovat nitroselluloosapurkista ja hälytyskello on amerikkalaisen 18-tuumaisen kranaatin kärjen suojuksesta ja johtorenkaan pehmeämmästä metallista, jossa näkyvät rihlan jättämät kierteet. Nouseva Aurinko on Noreulissa kaatuneen toverin joukko-osaston tunnus, kellon päällä oleva nappi on tekijän päällystakista ja kaiken kruunaa saksalainen luoti.”

Saksalaisessa sotahistoriateoksen ”Illustrierte Geschichte des Weltkrieges 1914/15” 3. osassa kehuttiin puolestaan saksalaissotilaiden neuvokkuutta: ”Useimmat kenttäharmaista [sotilaistamme] ovat todella näppäriä hyödyntämään kaiken löytämänsä. Sotilas ei joudu pulaan, vaikka kadottaisi jonkin käyttöesineensä. Ranskalaisista kranaatinsirpaleista syntyy veitsi ja haarukka [– –] metallilangasta puolestaan kynttilän pidike.” Propagandistiseen sävyyn kirjoitetussa historiateoksessa tunnustettiin puhdetöiden merkitys hyödyllisenä, sotilaiden hermoja rauhoittavana ajanvietteenä.

Saksassa, jossa sodan pitkittyessä alettiin kärsiä niin raaka-aineiden kuin kulutustavaroidenkin puutteesta, puhdetyöt olivat myös suosittuja lahjaesineitä. Berliiniläinen Bernt Engelmann muisteli joulua 1918: ”Kuusessa oli kynttilöiden tilalla haisevalla rasvalla täytettyjä hylsyjä; lahjoiksi annettiin kranaatinsirpaleista työstettyjä tuhkakuppeja tai pieniä valokuvakehyksiä tai kukkamaljakoiksi muokattuja kaasunaamarikoteloita”.

Myös ensimmäisen maailmansodan aikana sotavangiksi joutuneet sotilaat käyttivät aikaansa puhdetöitä tekemällä, kuten Venäjälle sotavankeuteen joutunut saksalaisluutnantti Fritz Güth muisteli myöhemmin: ”Saksalaispesämme pahnanpohjimmainen on upseerikokelas Sommer, potsdamilaisen esikuntalääkärin lesken poika. Sotaa hän ei ole juurikaan nähnyt. Hän on säilyttänyt elämänhalunsa, osaa hyödyntää vankila-ajan hyvin ja on joka suhteessa elämäntaiteilija. Hänen tekemänsä askartelutyöt, valokuvakehykset, matkalaukut, kirjankannet ja muut ovat ensiluokkaisia. [– –] Yöpöydälläni on korvikepuu. Askartelin sen polttopuusta, kiinnitin oksat langoilla runkoon ja koristelin sen tinapaperikaistaleilla ja punaisilla paperisuikaleilla. Ainoa kynttilä joutuu olemaan puun vieressä, koska se on liian painava pikkupuun oksille. ” Puhdetöiden avulla luotiin siis ripaus joulun tunnelmaa vankileirille.

Toisen maailmansodan puhdetyöharrastukset – muistoesineitä, kaupankäyntiä ja talonrakennusta

Jatkosodan rauhallisessa asemasotavaiheessa, vuoden 1941 talvesta vuoden 1944 alkukesään, suomalaiset sotilaat tekivät rintamalla puhdetöitä suuressa mittakaavassa. Puolustusvoimat näki puhdetyöinnostuksen keinona helpottaa kotirintaman työvälinepulaa, ja niinpä sodanjohto päätti ryhtyä tukemaan puhdetyöharrastusta. Puhdetöiden teko nähtiin viinanjuontia ja kortinpeluuta paremmaksi ajankuluksi. Puhdetyöharrastus osoittautuikin asemasotavaiheen aikana yhdeksi tärkeimmistä joukkojen mielialaa ylläpitäneistä tekijöistä. Sotilaat ovat lukuisissa yhteyksissä maininneet ”pikku näpertelyn” pitäneen pelon loitolla, kun saattoi elää hetkessä ja keskittyä vain käsillä olevaan työhön. Puhdetöillä olikin keskeinen rooli ajanvietteen ja ajantappamisen muotona pitkinä sotavuosina. Eräs sotilas on todennut sattuvasti ”Tuo tekeminen antoi voimaa jatkaa eteenpäin.” Toinen veteraani puolestaan muisteli, kuinka ”puhdetöillä oli mielialaan nähden aluksi virkistävä ja innostuttava vaikutus, mutta kaupallisuuden tultua kuvaan tuli siitä myös harmia”.

Puhdetöitä tehtiin myös siksi, että kotirintamalla olevia haluttiin muistaa tai tukea aineellisesti. Puhdetyönä värkätty tiinu saatettiin lähettää kotiin Itä-Karjalan saloilta poimituilla marjoilla täytettynä, ja lentokonealumiinista valmistettiin mitä mielikuvituksellisimpia sormuksia vaimoille, tyttöystäville ja kihlatuille. Kotona odottaville lapsille isä toi lomallaan lahjaksi vaikkapa keinuhevosen tai polkuauton. Kirjepaperin puuttuessa kirje raapustettiin koivuntuohelle. Usein kuitenkin tyydyttiin tekemään kauniita pikkuesineitä, kuten korulippaita tai rannekoruja naisille ja pikku puukkoja tai koruja lapsille.

Puhdetyöilmiön alkuaikoina niin välineet kuin työmenetelmätkin olivat yksinkertaisia.

Kaikki odottivat, että sota loppuisi nopeasti ja tekivät siksi nopeasti valmistuvia, vähän työvälineitä vaativia töitä materiaaleista, joita löydettiin paikan päältä. Sormukset on monessa yhteydessä mainittu ensimmäiseksi puhdetyöksi, jota suomalaissotilaat alkoivat tehdä taistelujen rauhoituttua. Pienestä koosta johtuen ne kulkivat helposti mukana repussa tai asetakin taskussa, eikä niiden työstämiseen tarvittu suuria ja monimutkaisia välineitä. Jalkaväkirykmentti 15:n kuulunut suomalaissotilas kuvailee sormusten tekoa: ”Sormusaihe otettiin ensin paksummasta kappaleesta, mutta joka joukkueessa oli aina joku metallimies, joka osasi sulattaa siipiosien ohuttakin alumiinipeltiä ja valaa niistä reiällä varustettua putkea, joka sitten sahattiin paremmiksi sormusaiheiksi ja siitä sitten vuoltiin ja viilattiin sormukseksi.”

Sormusten materiaaliksi usein väitettiin alasammutuista vihollisen lentokoneista otettua alumiinia, mutta aina asia ei välttämättä ollut niin. Knut Pipping kertoo teoksessaan Komppania pienoisyhteiskuntana: ”Kotona sanottiin, että metalli oli alas-ammutuista viholliskoneista, vaikka tosi-asiassa raaka-aine saatiin kenttäpulloista ja pakeista.”

Sodan pitkittyessä myös työmenetelmät kehittyivät. Asealiupseerit ja mekaanikot erikoistuivat metallitöihin, sillä heillä oli käytössään parhaat metallityövälineet. Toki muutkin tekivät metallitöitä, saihan pehmeään alumiiniin jälkeä vaikka lasinpaloilla. Lomilta tuotiin mukana koristevärejä, joilla puutöitä maalattiin, ja lakkaa, jota puhallettiin olkipillillä rasioiden pintaan. Työsuorituksilla ruvettiin myös käymään kauppaa: porukan taitavimmat piirtäjät tai kaivertajat lahjottiin joko ”puukorkkisella” tai hoitamalla näiden vastuulla olleita vartiovuoroja.

Puhdetöillä alettiin käydä myös kauppaa.  Jämsäläinen Heikki Peltola muisteli Jämsän sotaveteraanien historiikissa: ”Juuriharjoja tehtiin myytäväksi. Minäkin tein 60 harjaa. Lautaa ja rautalankaa sain rykmentistä. Juuret saatiin lähellä kivitietä olevalta suolta. En tiedä heinän nimeä, mutta pitkää se oli ja juuret olivat sitkeää ja sopivaa raaka-ainetta. Harjat myin lomareissulla junassa.”

Mitä pidemmälle asemasota eteni, sitä suurisuuntaisemmiksi puhdetyöt muuttuivat. Esimerkiksi asevelitaloiksi kutsuttuja hirsirakenteisia omakotitaloja rakennettiin yhteensä noin 1000 kappaletta. Nämä talot rakennettiin rintamalla täysin valmiiksi, minkä jälkeen  hirret numeroitiin ja talot purettiin. Numeroidut hirret toimitettiin sitten kotiseudulle, missä talo pystytettiin uudelleen ja luovutettiin esimerkiksi kaatuneen aseveljen omaisille. Tässäkin näkyi puhdetöissä tärkeä muistamisen ja lahjoittamisen aspekti.

Puhdetöiden ja ”korsuarkkitehtuurin” kehittymistä yhä suurisuuntaisempaan suuntaan kuvaa sattuvasti myös kertomus Olavi Paavolaisesta rintamamatkalla, jossa Paavolainen esitteli Suomen rintamaoloja saksalaisupseerille: ”hän [– –] esitellessään seuralaiselleen Sigfrid Taubertille, Päämajan saksalaiselle propagandayhdysupseerille JR 45:n leiri- ja lepopaikkaa pelkäsi, että sen kasvitarhat ja kukkaviljelykset, paviljonkimaiset kioskit ja muut suurenmoiset rakennelmat saattoivat antaa itärintaman kauhut kokeneelle aseveljelle kovin oudon kuvan suomalaisesta rintamantakaisesta elämästä.” Samalla retkellä ”saksalainen upseeri vielä näki ‘Hirvi’-tukikohdan, jossa kranaatinheitinasemien ympärillä oli sievät matalat hirsiaidat ja maa aitojen sisäpuolella oli somistettu erivärisillä jäkälillä ja sammalilla [– –].

Suurin yksittäinen puhdetyö lienee ollut ns. Pajarin kirkko, joka rakennettiin puhdetyönä Kivennavan Linnanmäelle 18. divisioonan komentaja Aaro Pajarin aloitteesta. 550-paikkainen kirkko valmistui 1943, ja sitä ehdittiin käyttää 231 päivää ennen kuin se tuhoutui neuvostojoukkojen suurhyökkäyksessä 1944.

Edellä mainittujen myynti-, muisto- ja läheisten muistamistarkoitusten lisäksi sotilaita saattoi innostaa puhdetöiden tekoon myös halu jättää jälkipolville jotain konkreettista muistoksi itsestään, jos pahin tapahtuisi. Eräs veteraani muisteli sodan jälkeen Suomalaisen Kirjallisuuden seuran Korsuperinne-keruukilpailussa: ”Se ajatustapa, ettei sotilaasta jää hänen kaatumisensa jälkeen muuta muistoa kuin muisto nimestä. Ehkä moni poika teki juuri tämän vuoksi puhdetöitä [– –]. Monet näistä [– –] siirtyivätkin muun henkilökohtaisen omaisuuden kanssa omaisille koko kauneudessaan, kun näiden ‘näpertelijä’ oli kaatunut. Nämä olivat töitä, jotka vaalivat taitoa ja muistoa…”.

Toisen maailmansodan aikanakaan puhdetyöt eivät suinkaan olleet ainoastaan suomalainen erikoisuus. Eräs veteraani muisteli sodan jälkeen suomalaisten ja neuvostoliittolaisten hankkineen raaka-aineita samasta lähteestä:

”Venäläinen hävittäjä tapasi kohtalonsa ja putosi noin 200 metriä leveän ei-kenenkään-maan keskelle. Alumiinia ja muuta romua lenteli joka puolelle. [– –] himottua puhdetöihin tarvittavaa tavaraa olisi ollut mahtavat määrät. Kuitenkaan kukaan ei halunnut lähteä edes yöllä hankintamatkalle, sillä tiedossa oli naapurin tarkka-ampujat, jotka osasivat tehtävänsä.

Kolmantena päivänä tuli hälytys juoksuhaudasta keskellä päivää. Naapurin puolella liehuu suuri valkoinen lippu ja sen kummallakin puolella kypärä kepin nokassa. Kaikki tähystyslaitteet olivat käytössä, kun ihmettä seurattiin suomalaisten puolelta. Hetken kuluttua kypärien viereen nousi kaksi kättä ja samalla valkoinen lippu lähti kohoamaan hiljalleen ylöspäin. Pian näkyi kaksi päätä ja lippu nousi lisää. Hetken kuluttua naapurin juoksuhaudan reunalla seisoi kaksi venäläissotilasta kasvot Suomeen päin, välissään lippu ja vyöllä näytti olevan joitakin työkaluja. Kun suomalaiset eivät avanneet tulta, niin miehet lähtivät kulkemaan hiljalleen kohti suomalaisten juoksuhautoja. Päästyään puoleenväliin, ei kenenkään maata, he pystyttivät lippunsa ja sitten alkoi kuulua rautasahan jurskutusta. Suomalaisille tuli hirmuinen hätä. Nyt vievät kaikki tarveaineet, mitäs nyt tehdään. Venäläiset keräsivät tarvittavat aineet, kääntyivät Suomeen päin ja tekivät hovikumarruksen käsi sydämellä. [He] poistuivat hiljalleen lippuineen kainalot täynnä alumiinia ja muuta mukavaa tavaraa. Päivä siinä mietittiin ja sitten pari ronskia rintamamiestä ilmoittautui samanlaiselle, mutta uhkarohkealle reissulle. Hommattiin valkoinen lakana ja tarvittavat välineet.

Jännitys kohosi huippuunsa, kun miehet lähtivät retkelleen. Toiminta tehtiin täysin samalla tavalla kuin naapureillakin. Laukaustakaan ei ammuttu ja duraalia saatiin harrastuksiin. Samanlainen tarvikkeiden hankinta jatkui koko asemasodan ajan pari kertaa viikossa ja muutoinkin laukausten vaihto hiljeni sillä rintamalohkolla.”

Myös saksalaissotilaat tekivät toisessa maailmansodassa puhdetöitä. Saksalaiset esineet lienevät suurelta osin muistuttaneet suomalaisten vastaavia. Tiedetään että eräinä sotavuosina, puutteen alkaessa vaivata kotirintamalla, kansallissosialistinen hallinto määräsi sotilaat tekemään erilaisia leluja, joita toimitettiin kotirintamalle joululahjoina jaettaviksi. Saksassa puhdetyöt jäivät kuitenkin lähinnä henkilökohtaisten muistoesineiden tasolle – mitään Suomeen verrattavaa ”puhdetyöteollisuutta” ei liene kehittynyt.

Puhdetöitä tekivät myös toisen maailmansodan eri rintamilla taistelleet amerikkalaissotilaat, joita varten julkaistiin kesäkuussa 1945 puhdetyöpas Soldier Handicrafts. Koska toinen maailmansota oli ensimmäiseen verrattuna huomattavasti liikkuvampaa, valmistetut esineet olivat lähinnä pientarve-esineitä, vaikka myös koriste-esineitä kuten lentokoneiden pienoismalleja tunnetaan. Suomi muodosti merkittävän poikkeuksen tästä linjasta, meillähän valmistettiin puhdetyönä jopa taloja.

Lopuksi

Kuten artikkelista käy ilmi, sotilaiden puhdetyöt ilmiönä ovat olleet olemassa kauan. Kautta historian niillä on ollut hyvin samanlainen funktio: puhdetöiden tekeminen on toiminut ajanvietteenä ja torjunut taistelumoraalin kannalta vaarallisena pidettyä tylsistymistä. Puhdetyöesineet ovat joko palvelleet sotilaiden omia tarpeita ajanvietevälineinä (pelivälineet, soittimet) tai niillä on haluttu muistaa kotona odottavia läheisiä. Kokonaan oman ryhmänsä puhdetöiden joukossa muodostivat myynti- tai vaihtotarkoitukseen tehdyt työt.

Lähteet

Artikkeli perustuu keväällä 2019 julkaistuun kirjaan Käsin ja sydämin – Sota-ajan puhdetyöt (Kleemola, Olli; Kauhanen, Riku; Kinnunen, Aake) (Karisto 2019), josta tarkemmat lähdetiedot ovat löydettävissä.

Kirjoittaja

Olli Kleemola, erikoistutkija

VTT Olli Kleemola on keräillyt puhdetöitä ja tutkinut niiden historiaa n. 20 vuotta, ja jonka 700 puhdetyöesineen kokoelmaan perustuva näyttely on nähtävillä  Jalkaväkimuseossa Mikkelissä.