Tekijä: Muisti Keskus
Arkistoihin kätketyt
Viralliset arkistot kertovat vähemmistöjen tarinasta vain pienen osan. Siksi yksityisten arkistojen rooli korostuu, kirjoittaa Siiri Simpanen.
Elokuun auringossa salsamekkoon ja hiuskoristeeseen sonnustautunut esiintyjä antautuu intohimoisesti Rusina Serraton rooliin. Käsiään viehkeästi heiluttaen ja silmät lähes kiinni painuneina hän tanssii kuvaajalle, taustalla näkyy taistelujen runtelemaa metsää. Käynnissä on jatkosodan aikainen rintamadrag -esitys.
Perinteisten sukupuoliroolien rikkominen ja seksuaalisuuden moninaisuus olivat osa rintamakokemusta joillekin sotilaille, mutta arkistoaineistot kertovat vain vähän sota-ajan sateenkaarihistoriasta.
Virallisten arkistoaineistojen valossa sateenkaarihistoria voi näyttäytyä vähäisenä ja negatiivisesti sävyttyneenä, mikä vahvistaa vähemmistöihin liitettyä stigmaa. Perehtyminen vähemmistöhistoriaan ja aikakauden yhteiskunnalliseen ilmapiiriin mahdollistaa kuitenkin myös toisenlaiset tulkinnat.
Eletyt kokemukset ja muuttuvat sukupuoliroolit
Tutkimus osoittaa, että sateenkaarihistoria sellaisena kuin aikalaiset ovat sen kokeneet poikkeaa virallisten arkistojen rikosraporttien ja lääkärinlausuntojen luomasta kuvasta.
Sota tarjosi yllättäviä mahdollisuuksia esimerkiksi sukupuoliroolien rikkomiselle: siinä missä kotirintamalla miesten töitä tehneet naiset saivat uusien velvollisuuksien myötä ”oikeuden” pukeutua housuihin, mahdollisti rintamaviihde miehille sukupuoliroolien ylittämisen.
Tutkija Kati Mustolan haastatteluaineistossa Paavoksi nimetty haastateltava kertoo primadonnasta, meikkilaukun rintamalle mukanaan tuoneesta transvestiitista, joka somisti korsua verhoilla ja kukilla sekä ompeli itselleen hameen tanssiesityksiä varten. Kuva ”Rusina Serratosta” tai muut samanlaiset SA-kuva-arkistoon kätkeytyvät valokuvat eivät kerro, kuuluivatko juuri niissä esiintyvät ihmiset sukupuoli- tai seksuaalivähemmistöihin. Yhdessä muun aineiston kanssa ne kuitenkin tuovat esiin, että sukupuolen ja seksuaalisuuden moninaisuus on osa suomalaista sotahistoriaa.
Tom of Finland -taiteilijanimellä tunnettu Touko Laaksonen muisteli sota-ajan pimentynyttä Helsinkiä seksuaalisten kohtaamisten näyttämönä ja mahdollistajana. Sodan tuoma epävarmuus sai monet elämään täysillä, mikä näkyi myös seksuaalisuuden vapautumisena. Yhteiskunta paini niin isojen ongelmien kanssa, ettei seksuaalisuuden vartiointia pidetty yhtä tärkeänä kuin ennen sotaa tai sen jälkeen.
Asenteiden kiristyminen sotien jälkeen ilmenee arkistoissa homoseksuaalisista teoista tuomittujen määrän kasvussa, mutta sotavuosina elettyjä vapaudenkokemuksia näistä dokumenteista tuskin on luettavissa.
”Rusina Serraton” harjoittama rintamadrag tunnistetaan ilmiönä niin Suomessa kuin muualla maailmassa. Sotahistorian harrastaja ja taiteilija Martin Dammann on julkaissut kuvatutkielman ristiinpukeutumisesta natsi-Saksan sotilaiden keskuudessa. Tutkielma tuo esille rintamalla elettyjen kokemusten kirjon. Arkistoaineistot voivat kertoa, että saksalaissotilaat ovat tanssineet hakaristilipun alla naisten vaatteisiin pukeutuneena ja juhlineet toisiaan suudellen. Tämän todellisuuden tuominen osaksi historiankirjoitusta vaatii työtä. Työn taas mahdollistaa moninaisuudesta kertova historiallinen aineisto – sen etsiminen, havaitseminen ja esiin nostaminen.
Arkistojen merkityksestä
Viralliset arkistot kertovatkin seksuaali- ja sukupuolivähemmistöjen historiasta vain yhden osan. Niinpä yksityisarkistojen merkitys vähemmistöhistorioiden tallentamisessa korostuu. Samalla kun yksi homoseksuaaliksi paljastunut sotilas tuomittiin kenttäoikeudessa ja toinen pahoinpideltiin, kolmas pystyi avoimesti muodostamaan seurustelusuhteen toiseen sotilaaseen. Nämä kaikki ovat todellisia kokemuksia sota-ajasta ja homoseksuaalisuudesta, mutta vain yhden tapauksen voi löytää viranomaisarkistosta. Kaksi muuta kokemusta miesten välisistä suhteista löytyvät yksityisarkistojen muistitietokeruista ja lehtiartikkelikokoelmista.
Naisparien näkyvyys sota-ajan arkisto- ja muistitietoaineistoissa taas on lähes olematonta. Naistenvälisiä suhteita on ollut, mutta lesbouteen liitetty tabu on ollut niin vahva, ettei näitä kokemuksia ole juuri saatu tallennettua. Yksi harvoja aikalaiskuvauksia on teatteriohjaaja Vivica Bandlerin elämänkerta, jossa hän muistelee myös lotta-aikaansa ja yövieraskutsua toisen lotan aviovuoteeseen: ”[…] nukut sit meidän välissä. Sit ollaan kaikki kolme”. Ehdotuksen eroottinen luonne on jäänyt Bandlerin mieleen merkityksellisenä osana hänen omaa sota-ajan historiaansa, vaikka hän ei tarttunutkaan lotan tarjoukseen.
Etenkin sotahistoriantutkimus Suomessa on yhä heterokeskeistä ja yksi syy tähän on vähemmistöjen sotakokemuksista kertovien arkistoaineistojen vähäisyys. Jotta historiasta ei muodostuisi yksipuolinen kuva, viralliset arkistot tarvitsevat rinnalleen yksityisiä arkistoja, jotka voivat kerätä ja tallentaa monimuotoista aineistoa ja kokemushistoriaa.
Suomessa sateenkaarihistoriaa tallentavat keskitetysti Työväenarkisto ja Työväenmuseo Werstas. Seksuaali- ja sukupuolivähemmistöjä koskevaa aineistoa löytyy monista muistakin arkistoista, mutta niitä ei välttämättä tunnisteta vähemmistöjä koskeviksi. Arkistojen sateenkaarihistorian löytäminen ja löydettäväksi tekeminen vaatii niin käyttäjältä kuin arkistonhoitajalta itsensä haastamista. Huomaako hän kaikki ne tarinat, jotka aineisto voisi kertoa? Monimuotoisen historiankuvan saavuttamiseksi on osattava etsiä aineistoja, joiden kautta arkistojen marginaaliin jäävät ihmiset tulevat osaksi historiankirjoitusta.
Marraskuussa vietetään sateenkaarihistoriakuukautta, jolloin muisti- ja taideorganisaatioita, kouluja ja järjestöjä kutsutaan tarkastelemaan ja tallentamaan suomalaista historiaa ja kulttuuriperintöä seksuaali- ja sukupuolivähemmistöjen näkökulmasta. Lisätietoja: https://sateenkaarihistoria.fi/
Siiri Simpanen, Memoriaali –hankkeen asiantuntija
Keskeiset lähteet:
Kuva: SA-kuva.
Bandler, V., Backström, C. & Siltanen, J. (1992). Vastaanottaja tuntematon. Helsinki: Otava.
Dammann, M. (2018). Soldier Studies: Cross-dressing in der Wehrmacht = cross-dressing in the Wehrmacht. Berlin: Hatje Cantz.
Juvonen, T. (2002). Varjoelämää ja julkisia salaisuuksia. Tampere: Vastapaino.
Mustola, K. (2006). Homoseksuaalisuus ja sota. teoksessa T. T. K. J. V. K. (toim.), Ihminen sodassa: suomalaisten kokemuksia talvi- ja jatkosodasta (s. 171–189.). Jyväskylä: Minerva.
Mustola, K. (2007). Seksuaalisuuden ja sukupuolen rajavartijoita ja rajan ylittäjiä. teoksessa Mustola, K. & Pakkanen, J. Sateenkaari-Suomi: seksuaali- ja sukupuolivähemmistöjen historiaa (s. 66–74). Helsinki: Like.
”Teit’ isäin astumaan?” Pojat sotakentillä 1700-luvulta nykypäivään
Suomenkin historiasta löytyy esimerkkejä lapsista rintamalla, kirjoittaa VTT Olli Kleemola.
Sota on perinteisesti mielletty miesten toiminnaksi, jossa lapsilla on korkeintaan uhrin rooli. Lasten rooli on kuitenkin ollut huomattavasti moniulotteisempi, ja etenkin pojat ovat osallistuneet moniin sotiin aktiivisesti erilaisissa tehtävissä.
Suhtautuminen sotiin osallistuviin poikiin on muuttunut vuosisatojen saatossa. Täysi-ikäisyyden rajat ovat eri aikoina vaihdelleet, mutta tässä kirjoituksessa ”poikiin” viitattaessa tarkoitetaan lähinnä alle 17-vuotiaita.
Hattujen sodan (1741–1743) aikana venäläisten puolella palvellut kapteeni Diethardt kuvasi päiväkirjassaan rykmenttien yhteydessä toimineen ”poikakomppanioita”, jotka avustivat rykmenttejä monenlaisissa tehtävissä. Yhdysvaltain sisällissotaan poikia osallistui paitsi rumpaleina myös taistelijoina. Suomen sodassa 1808–1809 palveli lukuisia nykyisen määritelmän mukaan lapsisotilaiksi laskettavia henkilöitä, joiden idealisoidun arkkityypin Runeberg ikuisti Vänrikki Stoolin tarinoiden Sotilaspoika-runoon. Monissa maissa olikin tavallista, että poikalapsi ilmoitettiin armeijan rulliin jo hyvin nuorena, tavoitteena taata upseerinvirka täysi-ikäisyyden kynnyksellä.
Nationalistisen aatemaailman kukoistuskaudella 1800-luvulla lapsia pyrittiin etenkin keisarillisessa Saksassa, mutta myös muualla kasvattamaan valtion uskollisiksi alamaisiksi. Tähän kasvatukseen kuuluivat osaltaan sotilaalliset laulut ja tinasotilailla käydyt sodat sekä erilaiset sotaleikit. Niitä olivat esimerkiksi hiekkalaatikkoon rakennettujen kasarmien valtaus, leikkimiekoin miekkailu, tinasotilailla taistelu tai soveltuvassa maastossa järjestetyt suuremman mittakaavan sotapelit. Näiden leikkien katsottiin tuon ajan kasvatusideologiassa paitsi vahvistavan ruumiillista kuntoa, myös antavan pojille henkisiä valmiuksia sotilasuralle.
1900-luvun lapsisotilaat
Nykyajan näkökulmasta varsin militaristiset leikit jatkuivat edelleen 1900-luvulla. Vuonna 1914 ensimmäisen maailmansodan alkaessa jopa 12-vuotiaiden poikien tiedetään ilmoittautuneen armeijoihin, osa välttääkseen kotirintaman karun elämän, osa taas seikkailunhalusta tai isänmaallisen innoituksen vallassa. Joillakuilla, kuten esimerkiksi Serbian armeijaan liittyneellä seitsemänvuotiaalla Momčilo Gavrićilla motiivina oli kosto: Itävalta-Unkarin joukot olivat surmanneet lähes koko hänen sukunsa. Momčilo Gavrić kuvassa aidan edessä. (Wikimedia)
Suomen sisällissodassa vuonna 1918 alaikäisiä osallistui sotatoimiin niin punaisten kuin valkoistenkin riveissä. Tunnetuin lapsisotilas lienee ollut 14-vuotias Onni Kokko, joka taisteli valkoisten puolella ja haavoittui kuolettavasti Tampereen taisteluissa. Kokon henkilön ympärille rakennettiin sotienvälisenä aikana sankaritarina, jonka toivottiin innoittavan suomalaisnuoria osallistumaan suojeluskuntienpoikatoimintaan. Kuvassa Onni Kokko aseen kanssa. (Wikimedia)
Toisin kuin useassa muussa Euroopan maassa, Suomessa suojeluskuntien poikatoimintaan osallistuminen perustui vapaaehtoisuuteen.
Suojeluskuntien poikaosastot, jotka jatkosodan aikana nimettiin Runebergin edellä mainitun runon mukaan Sotilaspojiksi, jatkoivat 12–16-vuotiaiden poikien sotilaallista valmentamista sotienvälisenä aikana. Toimintaan sisältyi urheilua, eräretkiä ja sotilaallisia valmiuksia kasvattavia maastoleikkejä. Talvisodan (1939–1940) aikana niin pojat kuin tytötkin osallistuivat avustaviin tehtäviin, kuten esimerkiksi ilmavalvontaan.
”Panimme nelirivit ja kysyimme pelottaako ketään. No kuka siinä uskalsi ääneen sanoa, että voi vähän pelottaakin.”
Sodan loppupuolella, kun Suomen armeijan reservit alkoivat olla loppuun kuluneet, sodanjohto turvautui epätoivoiseen uhkapeliin: suojeluskunnan poikaosastoihin kuuluvista nuorista koottuja yksiköitä heitettiin tukkimaan rintaman murtumia.
Suojeluskuntapoikana sotaan lähtenyt Antti Henttonen muisteli: ”Kun helmikuun puolivälissä Summa murtui, niin Viipurin piirin 22:sta suojeluskunnasta kerättiin pataljoona poikia Summaan, puolustamaan murtunutta Summaa. Siinä kävi sitten niin että, meidät koottiin joukkue poikia nuorisoseuran talolle, ja siellä vänrikki [– –] joka lähti joukkuetta viemään sinne. Panimme nelirivit ja kysyimme pelottaako ketään. No kuka siinä uskalsi ääneen sanoa, että voi vähän pelottaakin.”
[– –] Siinä kolmen päivän aikana, minkä me olimme Summassa, venäläiset tykittivät yhtä hyökkäystä. He tulivat parin pienen tankin tukemana yhtenäisenä uraata huutavana rintamana. Vanhemmat sotilaat olivat kaivaneet metsän kankaaseen poteroita ja heittivät sieltä kasapanokset ja polttopullot näitten tankkien eteen ja ne paloivat, jolloin jalkaväen hyökkäys ja uraahuudot loppuivat ja he vetäytyivät.
Että me emme joutuneet sitten sen enempää taisteluun, siinä oli lähellä tulla käsikähmä. Kun ensimmäiset alkoivat tulla, niin meidän vänrikkimme komensi pistimet päälle. Ja me panimme ne, en tiedä mitä me oisimme, nälkäiset, väsyneet pojat tehneet pistimillämme, mutta onneksi sitten kun ne vanhemmat miehet saivat ne kaksi tankkia palamaan ja hyökkäys pysähtyi niin me emme joutuneet kokeilemaan pistimiämme.”
Jatkosodassa yksin ja isän mukana
Jatkosodan alun isänmaallisen innostuksen aikana moni suomalaispoika pyrki rintamalle joko isänsä mukana tai itsekseen. Tunnetuin esimerkki oli koulupojista muodostettu ”oravapatteri” (Kevyt patteristo 14), joka oli ikävuosiltaan Suomen armeijan nuorin sotilasyksikkö. Sen tykkimiehet olivat 15-19 vuotiaita.
Kun asemasotavaihe alkoi vuoden 1941 lopulla, liian nuoret soturit eli vuonna 1924 syntyneet ja sitä nuoremmat komennettiin siviiliin. Ennen sodanjohdon edellä kuvattua puuttumista asiaan rintamalla oli – usein isänsä kanssa – tätäkin nuorempia poikia, jotka toimivat esimerkiksi lähetteinä.
Tunnetuin esimerkki talvi- ja jatkosodassa taistelleista lapsisotilaista oli Suomen armeijan nuorimpana kersanttina– sotilasarvoa tosin lienee syytä pitää kyseenalaisena-tunnettu UntoVallenius jäi orvoksi ennen talvisotaa. Hän toimi talvisodan aikana 12-vuotiaana Kollaalla ja jatkosodan alkuvaiheessa Karhumäen suunnalla. Jatkosodan loppuvaiheessa puolestaan monet alaikäiset pojat toimivat mm. ilmatorjunnassa. Kuvassa 14-vuotias Unto Vallenius ratsastuksella. (SA-kuva.)
Lapset sodassa propagandan välineinä puolin ja toisin
Myös Neuvostoliitto otti lapsia puna-armeijan riveihin. Puna-armeijaan ja partisaaniosastoihin kuului eri arvioiden mukaan 60 000–300 000 alaikäistä, joista pääosa toimi avustavissa tehtävissä, mutta osa otti osaa taisteluihin ase kädessä. Vaikuttimet rintamalle lähtöön olivat myös neuvostoliittolaisten lasten kohdalla moninaiset: joitakin innoitti isänmaallinen henki, jotkut taas olivat jääneet esimerkiksi sotatoimien seurauksena orvoiksi ja etsivät turvaa armeijasta tai partisaaniyksiköistä.
Neuvostoarmeijan lapsisotilaita tunnetumpia olivat kansallissosialistisen Saksan nuorisojärjestö Hitlerjugendin riveistä sodan loppuvaiheessa miestappioista kärsineiden joukkojen tueksi mobilisoidut nuoret. Myös vuonna 1944 perustettujen Volkssturm-joukkojen riveissä taisteli paljon alaikäisiä poikia. Kuvassa Hitlerjugendin jäsen Willi Hübner palkitaan rautaristilla 1945.(Wikimedia.)
”Lasten ja nuorten osallistuminen sotatoimiin ymmärrettiin toisen maailmansodan aikana kysymykseksi, jota kunkin maan propaganda pyrki parhaansa mukaan hyödyntämään.”
Lasten ja nuorten osallistuminen sotatoimiin ymmärrettiin toisen maailmansodan aikana kysymykseksi, jota kunkin maan propaganda pyrki parhaansa mukaan hyödyntämään. Samalla kun poikien osanotto taisteluihin omalla puolella pyrittiin selittämään isänmaanrakkauden kiistattomaksi osoitukseksi, vihollisen riveissä taistelevat nuoret stilisoitiin usein joko vastustajan epätoivoisen tilanteen ja/tai moraalisen rappion ilmentymiksi.
Toisen maailmansodan jälkeenkin lapsisotilaita on osallistunut lukuisiin konflikteihin Afrikassa, Punakhmerien riveissä Aasiassa 1970-luvulla, brittijoukoissa Falklandin sotaan 1980-luvulla sekä moniin muihin sotiin. Lapset nähdään paitsi helpommin ohjailtavina ja alttiimpina agitaatiolle, myös fanaattisempina, vähemmän kuolemaa pelkäävinä ja aikuisia sotilaita halvempina.
YK:n Lapsen oikeuksien sopimus kieltää lapsisotilaiden käytön, mutta siitäkin huolimatta lapsisotilaita arvioidaan tälläkin hetkellä olevan tuhansittain eri puolilla maailmaa eri konflikteissa.
Nykypäivänä tuomitsemme lapsisotilaiden käytön aseellisissa konflikteissa ja sodissa. Harvemmin tulemme ehkä pohtineeksi tuomittavien käytäntöjen suhdetta oman maamme historiaan ja vaikkapa 1800-luvulta periytyviin lasten leikkeihin, joilla oli alun perin nykypäivästä poikkeavat tarkoitusperät. Samalla kun saatamme tarkastella kriittisesti menneiden aikakausien kasvatusmenetelmiä, voimme pohtia, tunnistaisiko lapsuuttaan sotakentällä ylpeydellä muistellut 14-vuotias ”sotaurho” Unto Vallenius itseään sen uhriviitan alta, johon hänet nykypäivän puheella puetaan?
Olli Kleemola, VTT, erikoistutkija
Tämä artikkeli on julkaistu ensimmäisen kerran Muistin uutiskirjeessä marraskuussa 2019.
Keskeiset lähteet:
Heporauta, Elsa: Sankaripoikia I-II – Vapaussodassamme kaatuneiden alaikäisten muistoksi. Karisto 1937–1938
Kleemola, Olli: Suojeluskunnat sodissa ja sotien jälkeen. Teoksessa Suojeluskuntien Suomi. Amanita 2017.
Kleemola, Olli & Kivioja, Virpi (toim.): Maan eestä vaikka kaatumaan. Sotavuodet 1939-1945 tammelalaisveteraanien muistoissa. Tammelan sotaveteraanit ry, 2017
Kucherenko, Olga: Little Soldiers. How Soviet Children Went to War, 1941-1945. Oxford university Press 2011.
Nevala, Seija-Leena: Lottatytöt ja sotilaspojat. Minerva 2009.
Pirhonen, Pentti: Suomalaisia sotilaspoikia – Oravakomppanioista IT-pattereille. Karisto 1977
Kaksi vuosikymmentä rauhan asialla
Työharjoittelusta alkanut ura on vienyt Mari Warne-Smithia maailmankolkasta toiseen.
Mari Warne-Smithin ei tarvitse miettiä, mikä hänen työnsä tarkoitus on. Lähes kahden vuosikymmenen ura YK:n palveluksessa on vienyt mikkeliläissyntyistä Warne-Smithia maailman konfliktialueille Itä-Timorista Somaliaan. Työ rauhan puolesta on tuntunut ja tuntuu yhä merkitykselliseltä, hän kertoo.
Kaikki alkoi korkeakouluharjoittelusta. Suomen ulkoministeriö koordinoi harjoittelua New Yorkissa, johon Warne-Smith hakeutui opiskeltuaan kansainvälistä politiikkaa ja kieliä. Sieltä polku vei ensin Suomen pysyvään edustustoon ja siitä YK:lle.
Muutaman kuukauden harjoittelusta alkoi elinikäinen ura. ”Olen sillä tiellä edelleen”, Warne-Smith sanoo.
Viimeiset seitsemän vuotta Warne-Smith on toiminut Kyproksen rauhanprosessin parissa, YK:n pääsihteerin erityislähettilään erityisavustajana. Kyproksella hän on asunut viiden vuoden ajan. Matkalle mahtuu myös pitkiä jaksoja New Yorkissa, Dilissä Itä-Timorissa ja Nairobissa.
”Monesti on tullut sellainen olo, että on hyvin etuoikeutettu, että on tullut Suomesta.”
Yhteistä rajapintaa etsimässä
Warne-Smith on asunut valtioissa, joissa köyhyys, konfliktit ja yleinen turvattomuus ovat arkipäivää. ”Monesti on tullut sellainen olo, että on hyvin etuoikeutettu, että on tullut Suomesta”, hän sanoo.
Kokemukset maailman konfliktialueilla ovat antaneet perspektiiviä. Niiden valossa lapsuus Mikkelissä näyttäytyy turvallisena, pumpulinakin. ”Asuimme järven rannalla ja iltapäivisin ja illoilla kiipeilin puissa ja kävin uimassa. Olihan ne ajat aika toisenlaisia silloin”, hän kertoo.
Silti omasta taustasta löytyy myös työssä ammennettavaa – yhteistä rajapintaa. ”Monet meistä ovat kasvaneet ympäristössä, jossa vielä oli ihmisiä, jotka muistivat hyvin elävästikin, että minkälaista oli sodan aikana”, Warne-Smith sanoo. Hänen oma isoisänsä oli rintamalla viisi vuotta.
”Vuosikymmeniä Suomessakin pelättiin sodan uusiutumista”, pohtii Warne-Smith. Se tausta auttaa ymmärtämään heitä, joille se pelko on todellinen nykypäivänä – vaikka henkilökohtaista kokemusta sodasta ei olekaan.
Pisimmät jaksot Warne-Smith on viettänyt pienissä valtioissa kuten Kyproksella ja Itä-Timorissa. Kun tulee toisesta pienestä maasta kuten Suomesta, voi helpommin ymmärtää pienen maan asukkaiden pelkoja ja poliittista realiteettia.
Moninaisesti rauhan puolesta
YK täytti tänä vuonna 75 vuotta. Järjestö perustettiin toisen maailmansodan raunioilla. Sen perimmäiseksi tavoitteeksi kirjattiin ylevä tavoite: että se, mitä tapahtui maailmansodassa ei koskaan tapahtuisi uudelleen.
YK on vuosikymmenien varrella kehittynyt isoksi kokonaisuudeksi. On yleisesti tunnustettua, että järjestö ei ole täydellinen. Monissa asioissa se on jäsenvaltioidensa summa – ja jäsenvaltiot eivät myöskään toimi täydellisesti. Silti, YK:n missio on tänään yhtä tärkeä kuin 1940-luvulla. ”On vaikea kuvitella, että miten maailma toimisi, jos sitä ei olisi olemassa”, Warne-Smith sanoo.
Warne-Smithin mukaan yksi YK:n vahvuuksista piilee sen moninaisuudessa. Esimerkiksi taannoinen Nobelin rauhanpalkinto Maailman ruokaohjelmalle osoittaa, että rauhan eteen voi tehdä töitä hyvin eri tavoilla.
Warne-Smith on ollut rauhan asialla 18 vuoden ajan. Oma työ tuntuu yhä merkitykselliseltä. ”Keski-iän kriisiä ei ole työn vuoksi koskaan ollut”, Warne-Smith hymyilee. Vaikka vastoinkäymiset ja turhautuminenkin ovat tuttuja, on työn perimmäinen tavoite tärkeä. ”Rauha on alue, jossa on edelleenkin paljon parannettavaa ja jonka eteen täytyy edelleen tehdä töitä”.
Artikkeli on osa Näkökulma rauhaan -juttusarjaa, jossa kuullaan erilaisia näkökulmia sodan ja rauhan kysymyksiin.
Sotamuistojen monet kasvot
”Sotasukupolvi on hyvin moniääninen ja hyvin monipuolinen porukka ihmisiä laidasta laitaan”, sanoo yliopistotutkija Ville Kivimäki.
Kun puhumme, Ville Kivimäelle on juuri myönnetty Suomalaisen Tiedeakatemian humanistipalkinto. Palkinto myönnetään uransa alkuvaiheessa olevalle, jo kansainvälistä mainetta saavuttaneelle humanistisen alan tutkijalle.
Palkinto on ansaittu. Yliopistotutkijana ja Suomen historian dosenttina Tampereen yliopistossa toimiva Kivimäki tunnetaan tutkijana, joka on nostanut esille vaikeita aiheita.
Kirjastaan Murtuneet mielet Kivimäki palkittiin Tieto-Finlandialla vuonna 2013. Väitöskirjaan pohjautuva teos käsittelee suomalaissotilaiden traumaattisia kokemuksia, selviytymiskeinoja ja sotapsykiatriaa. Se pureutuu sankaruuden myytteihin sekä myös kansallisiin traumoihin. Nykyään Kivimäki toimii esimerkiksi “Eletty kansakunta”-tutkimusryhmän johtajana Suomen Akatemian kokemuksen historian huippuyksikössä Tampereen yliopistossa.
Lisäksi Kivimäki on Sodan ja rauhan keskus Muistin tieteellisen neuvottelukunnan jäsen.
Kimmokkeena isovanhempien tarinat
Sodan tutkimuksen pariin Kivimäen johdatti perheen historia. ”Perinteinen tarina”, hän sanoo.
Sotasukupolvea edustaneilta isovanhemmiltaan Kivimäki muistaa lapsena kuulleensa mainintoja sodasta, mutta muistaa myös havainneensa, että oli asioita, joista ei haluttu puhua. Se oli omiaan herättämään mielenkiintoa.
Myöhemmin pappa alkoi kertoa tarinoita Kivimäelle ja hänen serkulleen. ”Hän jakoi joitakin sellaisia sotakokemuksia, joita hän ei ollut aiemmin kertonut omille lapsilleen. Tietysti ne jäivät silloin teini-ikäisenä aika voimakkaasti mieleen”, hän kertoo.
Se, että tarinoiden kuulemisessa jäi ikään kuin sukupolvi välistä on aika tyypillistä, Kivimäki sanoo. Syitä sille on monia.
Kun sotasukupolven omat lapset olivat pieniä, oli sodasta vielä vähän aikaa. Muistot saattoivat olla kipeitäkin, ja elämässä haluttiin mennä eteenpäin.
Iän myötä nuoruuden avainkokemuksia aletaan muistella ja siinä vaiheessa lastenlapset ovat olleet otollista yleisöä. ”Voihan siinä olla semmoistakin, että lapset eivät ole nuorina kiinnostuneita omien vanhempiensa jutuista”, Kivimäki pohtii.
Silti myös sotasukupolven lapset usein kiinnostuvat niistä tarinoista iän karttuessa. ”Sitten tulee se oivallus, että omat vanhemmat eivät ole täällä ikuisesti. Joillekin se tulee liian myöhään, mutta kyllä monet sotasukupolven lapset ovat ikään kuin haastatelleet omia vanhempiaan sitten vanhoilla päivillänsä”, Kivimäki kertoo.
Muistamisen kulttuuri heijastamaan kokemusten moninaisuutta
Opinnot aloittaessaan Kivimäki ei ollut ajatellut suuntautuvansa sotahistoriaan. Sitten hän ymmärsi, että ihmisten kokemuksia on mahdollista tutkia tieteenkin parissa – juuri niitä kokemuksia, jotka häntä henkilökohtaisestikin kiinnostivat.
Viime aikoina Kivimäen työn keskiössä olevat sotatraumat ovat jälleen nousseet esille julkisessa keskustelussa. Esimerkiksi Helsingin Sanomat julkaisi loppukesästä artikkelin, jossa pohdittiin sitä, miten sota yhä näkyy suomalaisissa.
Kivimäen mukaan on selvää, että monissa perheissä sodan traumat ovat leimanneet myöhempää elämää, ja syy-seuraussuhteet näkyvät tänäkin päivänä.
Silti Kivimäki varoisi sodan tarkastelua yksinomaan traumojen kautta. ”Ikään kuin ne traumat olisivat automaattisesti kulkeneet sukupolvelta toiselle aina meihin asti, tai että me olisimme vielä sodan traumatisoimia ihmisiä. Se ei mitenkään yksiviivaisesti ole sillä lailla”, hän sanoo.
“Sotasukupolvi edusti kaikkia kansanryhmiä ja kaikkia poliittisia näkemyksiä.”
Sodan kokemuksia on sen jälkeisinä vuosikymmeninä tarkasteltu monista eri vinkkeleistä. ”Nyt saattaa unohtua, että vielä 50-, 60-, 70- ja 80-luvullakin ymmärrettiin paremmin se, että sotakokemuksia oli monenlaisia. Sotasukupolvi edusti kaikkia kansanryhmiä ja kaikkia poliittisia näkemyksiä”, Kivimäki sanoo. ”Joissain aiheissa tuolloin on voinut olla nykyistä enemmänkin väljyyttä siinä, miten sodasta on keskusteltu”.
1990-luvulla Neuvostoliitto romahti ja Suomessa oli havaittavissa uusisänmaallinen käänne, ikään kuin kunnianpalautuksen hengessä. Monet odottivat, että sodasta ja sen kokeneista pitäisi puhua vain tietyllä tavalla. Kivimäki opiskeli Joensuussa, ja muistaa kuinka isänmaallisuus yritettiin kaapata äärioikeiston käsikassaraksi. Paikoin sotahistoriaakin käytettiin vihan ja ääriajattelun polttoaineena, hän pohtii.
Kuitenkin sodasta on aina ollut monenlaista tulkintaa. Yhtäällä ovat kertomukset traumoista sekä kotirintaman ja lasten kokemuksista. Toisaalta samaan aikaan elää nationalistinen tapa kertoa sodasta. Siinä nostetaan esiin tietyt sotasankarihahmot ja nähdään historia toisinaan mustavalkoisena. ”Nämä asiat elävät rinnakkain ja on mahdoton typistää, että jokin tulkinta liittyisi vain tiettyyn aikakauteen. Jännite näiden kertomusten välillä on se, joka on säilynyt aina”, Kivimäki toteaa.
Nykyaikana Kivimäki peräänkuuluttaa, että sodasta puhuttaessa muistettaisiin ja erityisesti ymmärrettäisiin sotasukupolven kokemusten moninaisuutta ja monimutkaisuutta – sitä, että sodan kokenut joukko ei ollut monoliitti. ”Sotasukupolvi on hyvin moniääninen ja hyvin monipuolinen porukka ihmisiä laidasta laitaan”, hän sanoo. ”Hyväksytään erot ja erimielisyydet. Vuodesta 1918 alkaen olemme hitaasti opetelleet ymmärtämään, että kaikki suomalaiset eivät ajattele samalla lailla.”
Tiedekeskus keskusteluyhteyttä luomassa
Muistin tieteelliseen neuvottelukuntaan liittyminen oli Kivimäelle luontevaa. ”Muisti on oikeastaan tiedekeskus niiden teemojen ympäriltä, joita olen tutkinut viimeiset 15 vuotta”, hän sanoo. Tämän hän kertoo olevan ainutlaatuinen mahdollisuus, joita harvoin tulee vastaan tutkijanuralla.
Muistilla Kivimäki näkee olevan monta tehtävää. Samalla kun se on esimerkiksi mahdollisuus saada suomalaiset tarkastelemaan omaa historiaansa laajemmissa kehyksissä, voi se tarjota keskusteluyhteyden asiat eri tavoilla näkevien välillä. ”Silloin kun ihmiset kohtaavat toisensa, usein lopputulos on ennemmin hyvä kuin huono”, hän sanoo.
Artikkeli on osa Näkökulma rauhaan-juttusarjaa, jossa kuullaan erilaisia näkökulmia sodan ja rauhan kysymyksiin.
Jenny ja Antti Wihurin rahastolta tukea Muistille
Jenny ja Antti Wihurin rahasto on myöntänyt apurahan Sodan ja rauhan keskus Muistille. Säätiö julkisti syksyn apurahapäätökset 09.10.2020. Muistille myönnettiin apuraha sodan muistamiskulttuureja, konfliktien luonnetta ja rauhaa kansalaisyhteiskunnan ilmiöinä käsittelevän näyttelyosion suunnitteluun ja toteuttamiseen. Apurahan suuruus on 45 000 euroa.
“Apurahalla voimme lisätä osioon muistamiskulttuurien kansainvälistä ulottuvuutta, konflikteja ja rauhaa käsittelevät kokonaisuudet. Samalla vahvistamme näyttelyn pedagogista ulottuvuutta”, kertoo Muistin toimitusjohtaja Olli-Pekka Leskinen.
Muistin näyttelyt käsittelevät sotaa ilmiönä fokuksenaan ihmisen kokemus. Näyttelyt vievät kävijän rintamalle virtuaalitodellisuudessa, asettavat hänet tekemään mahdottomia päätöksiä sota-ajan päättäjän kengissä ja saavat kävijän samaistumaan sota-ajan arjen keskelle joutuneisiin lapsiin ja kotirintaman vastuuta kantaneisiin naisiin. Muisti popularisoi historia- ja yhteiskuntatieteiden tuloksia yleisölle ja haastaa pohtimaan sodan monimutkaisuutta ja rauhan tärkeyttä henkilökohtaisella tasolla.
“Jenny ja Antti Wihurin rahaston myöntämä tuki mahdollistaa yhden Muistin tärkeän näyttelyosion tekemisen aiheen edellyttämällä perusteellisuudella sekä tukee osion teknologista toteutusta”, Leskinen kertoo.
Pääkirjoitus: Hyvää rauhanpäivää
Pariisin rauhansopimus astui voimaan Suomen osalta syyskuussa 1947. Tuon jälkeen olemme saaneet elää Suomessa poikkeuksellisen pitkää rauhanjaksoa ja tulevaisuus näyttää edelleen hyvältä. Rauhan ei kuitenkaan koskaan pitäisi olla itsestäänselvyys vaan sen eteen täytyy jatkuvasti tehdä töitä.
Norjalainen rauhantutkimuksen uranuurtaja Johan Galtung on tuonut usein esille rauhantilan haurauden ja sen, kuinka esimerkiksi demokratian nimissä valtaa käytetään usein väärin. Hänen klassisen rauhanmääritelmänsä mukaan rauha on jaettavissa positiiviseen ja negatiiviseen rauhaan. Sotilasdiktatuurin hallitsema maa voi näennäisesti elää rauhassa, sillä varinaista sotatilaa ei välttämättä ole. Galtungin mukaan tuollainen rauha on kuitenkin usein negatiivinen, sillä sodan mahdollistavat rakenteet ovat vahvat ja konfliktit herkässä. Positiivisessa rauhassa vastaavat sotaan mahdollisesti johtavat rakenteet ovat poissa.
Maailman rauhantilaa mitataan muun muassa Global Peace Indexin avulla. Vuonna 2020 Suomi on sijoittunut sijalle 14. Kärkipaikkaa pitää Islanti ja hännillä on Afganistan. Suomea edellä ovat Islannin lisäksi Uusi-Seelanti, Portugali, Itävalta, Tanska, Kanada, Singapore, Tšekin tasavalta, Japani, Sveitsi, Slovenia, Irlanti ja Australia. Mielenkiintoista on se, että Suomi on sijoittunut tässä vertailussa vuonna 2012 sijalla viisi.
Kuinka Suomi on muuttunut viimeisen kahdeksan vuoden aikana? Suomi on edelleen rauhallinen maa ja elämme positiivisessa rauhassa. On kuitenkin olemassa tekijöitä, jotka ovat heikentäneet Suomen asemaa yhtenä maailman rauhallisimmista maista.
Meistä jokainen voi omalta osaltaan edistää rauhaa. Rauhantyön voi aloittaa hyvinkin arkisista asioista – esimerkiksi pitämällä mielessä sen, että kohtelee muita niin kuin haluaisit itseäsi kohdeltavan.
Muisti kertoo sodasta edistääkseen rauhaa. Haluamme, että näyttelykierron koettuaan kävijä ymmärtää sodan kokemuksen inhimillisistä lähtökohdista ja siten kokee rauhan entistäkin tärkeämpänä.
Kansainvälisen rauhanpäivän kunniaksi aloitamme juttusarjan, jossa kuullaan erilaisia näkökulmia sodan ja rauhan kysymyksiin. Julkaisemme juttuja säännöllisesti aina Muistin kevään 2021 avajaisiin asti. Lisäksi olemme julkaisseet videon rauhan merkityksestä. Hyvää rauhanpäivää.
Olli-Pekka Leskinen, toimitusjohtaja
Näkökulma rauhaan: Jukka Pesu
Rauhanturvaaminen osana Suomi-kuvaa
Viime vuosina Suomi on pyrkinyt profiloitumaan rauhan edelläkävijänä. Eikä suotta: suomalainen rauhanneuvottelu ja rauhantyö on tunnustettua ja siitä on todisteena esimerkiksi presidentti Martti Ahtisaaren Nobelin rauhanpalkinto vuodelta 2008.
Suomalaisella osallistumisella rauhan rakentamiseen, turvaamiseen ja kriisinhallintaan on pitkät juuret. Tituleerattiinpa Suomea menneinä vuosina myös ”rauhanturvaamisen suurvallaksi.” Kyseinen ajatus oli niin yleinen, että Turun yliopiston tutkija Jukka Pesu muistaa sen kouluvuosiltaan 1990-luvulla. Ajatus jäi takaraivoon ja innoitti Pesun vielä tänä vuonna ilmestyvän väitöskirjan suomalaisen rauhanturvaamisen historiasta.
Miksi Suomi on halunnut brändätä itseään rauhanturvaamisen kautta? Miten Suomi valikoitui tehtäviin ja miten rauhanturvaamisen kuvaa on rakennettu suomalaisessa yhteiskunnassa? Pesu on pohtinut näitä kysymyksiä muutaman vuoden ajan. Väitöskirjassaan hän tarkastelee rauhanturvatoiminnan merkitystä Suomen ulko- ja turvallisuuspolitiikalle sekä YK-politiikalle vuosina 1956–1990.
Maailmansotien kauheuksien jälkeen ja kylmän sodan pelon ilmapiirissä rauhan edistäminen nousi kysytymmäksi kansainvälisessä politiikassa. Suomi löysi tästä paikkansa. ”Kylmän sodan aikana oli rauhanturvaamisessa kuitenkin aika vähän niitä valtioita, jotka voitiin lähettää ilman, että kummallakaan suurvallalla olisi ollut vastaansanomista”, Pesu kertoo.
Rauhasta tulikin Suomi-kuvan rakennuksen tärkeä osa, jonka perimmäiset syyt olivat enemmän reaalipoliittiset kuin ideologiset – varsinkin alussa. Pohjoismaat pyrkivät näyttäytymään rauhan edustajina, Pesu toteaa. Suomessa haluttiin profiloitua osana tätä pohjoismaalaisuutta ja rakentaa suhteita sekä politiikan että puolustuksen tasoilla.
Aluksi osallistumisesta oltiin montaa mieltä
Pesun mukaan ensimmäisiin operaatioihin osallistuminen ei kuitenkaan ollut läpihuutojuttu. Rauhanturvaaminen oli itsessään ajatuksena ja toimintatapana uusi, eikä kukaan tiennyt, mitä odottaa. Kun Suomi ensimmäistä kertaa osallistui Suezilla vuonna 1956, julkisuudessa esitettiin mielipiteitä puolesta ja vastaan.
Näkyivätkö suomalaisten omat kokemukset sodasta ensimmäisissä päätöksissä lähteä mukaan? Eivät ainakaan suoraan, kertoo Pesu. ”Jos miettii päätöksiä 50- ja 60-luvuilla, ne tulivat ota tai jätä -tilanteina”, hän sanoo.
Silti, sodasta kulunut lyhyt aika näkyi jonkin verran julkisessa keskustelussa osallistumisen mielekkyydestä. Kun suomalaiset saapuivat Egyptiin vuonna 1956, luuli Ruotsin esikunta, että Suomen komppania liitettäisiin siihen, kertoo Pesu. Tämän kuultuaan Suomen komppanian yhteysupseeri Björn Kontiopää pyysi operaatiota johtaneelta kenraalilta, että Suomen komppaniaa käsiteltäisiin erillisenä osastona. ”Kontionpää antoi ymmärtää, ettei Suomessa kansa hyväksyisi kahden sodan taistelleen maan alistamista sodista säästyneen maan johdettavaksi. Kenraali Burns hyväksyi Kontionpään perustelut ja Suomen komppania alistettiin suoraan Port Saidissa olevien YK-joukkojen komentajalle tanskalaiselle everstiluutnantti Carl Engholmille”, Pesu kirjoittaa.
Toki tässä oli aistittavissa erityisesti kotimaan yleisölle suunnattu julkisuustemppu, Pesu kertoo. ”Suomalaisten jatkuva huolto tapahtui Ruotsin kautta ja suomalaiset saivat materiaalia Ruotsilta, mutta silti piti näyttää, että ollaan oma osasto – ei ainakaan ruotsalaisten komennuksessa.”
Kenties Kontionpää ymmärsi julkisuuskuvan tärkeyden luettuaan tämän kommentin Helsingin Sanomien yleisönosastolta: ”Mikäli Suomesta yleensä ketään lähetetään, ei luonnollisesti voi tulla kysymykseen, että se liitettäisiin mihinkään ruotsalaisen johdon alaiseen ryhmittymään, sillä eihän olisi millään mitään väliä, jos suomalaisista entisistä rintamamiehistä kokoonpantu komppania, jonka jokainen jäsen tietäisi enemmän kuin koko Ruotsin kenraalikunta yhteensä, alistettaisiin näitten upseerin komentoon.”
Tällaisissa kommenteissa on talvisodan ja ylipäätään sodan trauman ja yksinjäämisen kokemuksen lisäksi huomioitava negatiivissävytteinen kuva suomalaisten lähettämisestä, Pesu sanoo. Toki vastustajat vetosivat myös taloudelliseen tilanteeseen ja puoluepoliittisiin jännitteisiin.
Operaatiot muuttuvat
Pesu kertoo väitöskirjassaan kirjoittavansa, että kaiken kaikkiaan suomalaiseen rauhanturvaamiseen kuului kylmän sodan aikana pasifistinen pohjavire. Vähitellen epäilyt myös vaimentuivat ja ylpeys osallistumisesta otti vallan – kuten ilmenee puhumisessa ”rauhanturvaamisen suurvallasta”.
Taitekohta tuli 90-luvulla, kun operaatioiden luonne alkoi muuttua. Niistä tuli vaarallisempia, kalliimpia ja mukaan tuli NATO.
Vaikka Suomi yhä lähettää rauhanturvaajia, on toiminnan rinnalle noussut entistä vahvemmin myös ei-sotilaallinen työ rauhan puolesta: rauhanneuvottelu, rauhanvälittäminen ja muu diplomaattinen toiminta. Nekin ovat osa Suomen maabrändiä.
Artikkeli on osa juttusarjaa, jossa kuullaan erilaisia näkökulmia sodan ja rauhan kysymyksiin.
Näkökulma rauhaan: Markku Myllykangas
“Rauhassa on kaikki”
Käytyään taannoin tutustumassa Sodan ja rauhan keskus Muistin lähes valmiisiin tiloihin, Maavoimien esikuntapäällikkö, kenraalimajuri Markku Myllykangas kirjoitti yhteisöpalvelu Twitterissä tiedekeskuksesta tulevan hieno kokemus, joka johdattaa kävijän sodasta rauhaan ihmislähtöisestä näkökulmasta.
Muisti on toki Myllykankaalle entuudestaan tuttu – ainakin suunnitelmien tasolla. Hän kuuluu Muistin tukisäätiön hallitukseen ja on seurannut Muistin rakentumista sen alkuvaiheista asti. ”Tässä on se hieno perimmäinen ajatus, että rauhan säilyminen edellyttää sitä, että muistetaan sodan kauheus”, Myllykangas sanoo. ”En ole sitä kokenut ja toivon, että en koskaan koekaan.”
Myllykankaan isä oli sotaveteraani. Fyysisesti hän selvisi sodasta, mutta tarinat sodasta ja sen raadollisuudesta kuultiin kotonakin. Isän kokemukset eivät kuitenkaan vaikuttaneet pojan ammatinvalintaan, Myllykangas kertoo – mitä nyt poliisina työskennellyt isä suositteli välttämään poliisiksi ryhtymistä. Omat hyvät kokemukset armeijassa pikkuhiljaa johdattivat Myllykankaan uralle puolustusvoimissa.
Myllykangas kokee, että on tärkeää muistaa sodan kauheudet – ja muistuttaakin niistä. ”Nyt kun sotaveteraaneista kohta aika jättää ja ihmisillä ei enää ole isiä tai isoisiä kertomassa kokemuksistaan, niin se ketju katkeaa”, hän pohtii. Kun tuo ketju katkeaa, on uhkana unohtaminen – se, että asiat ovat meillä verrattain hyvin. ”Koen, että elämme aika hyvässä maassa. Uskallan väittää, että yhdessä maailman parhaista.” Irakin, Afganistanin ja Malin tilanteiden todistaminen on myös avannut Myllykankaan silmiä.
Sana ”sotaväki” herättää mielikuvia, Myllykangas sanoo. ”Siinä tavallaan laitetaan vastakkain sota ja rauha, ikään kuin sotilas odottaisi sotaa päästäkseen sotimaan. Se on juuri päinvastoin. Eihän kukaan hullu ehdoin tahdoin odota sotaa, vaan hän tekee kaikkensa, että ei joudu sotaan.”
“Rauhassa on kaikki”, Myllykangas sanoo. ”Se merkitsee paljon: että saa vapaasti kulkea, puhua suomea, ei tarvitse pelätä vankilaan joutumista mielipiteistään tai sanomisistaan. Ilman rauhaa emme tässä olisi.”
Myllykangas toteaa, että pohjimmiltaan sotilailla on koulutus pahimman varalle. Hänellä onkin henkilökohtainen slogan, joka toimii päivän ohjaavana ajatuksena. ”Joka aamu herätessäni toivon, että en joutuisi koulutustani vastaavaan työhön.”
Artikkeli on osa juttusarjaa, jossa kuullaan erilaisia näkökulmia sodan ja rauhan kysymyksiin.
Näkökulma rauhaan: Laura Lodenius
TET-harjoittelusta Rauhanliiton toiminnanjohtajaksi
Lapsena Laura Lodenius piileskeli vanhempiensa kokouspöydän alla. Kun vanhemmat kokoustivat, tytär imi itseensä järjestötyön ilmapiiriä. Se jäi mieleen yhteisöllisenä ja mielekkäänä. Vanhemmilta peritty palo parantaa maailmaa vei Lodeniuksen ensin TET-harjoitteluun Sadankomiteaan ja lukuisien määräaikaisten tehtävien ja vapaaehtoistöiden kautta nykyiseen tehtävään Rauhanliiton toiminnanjohtajana.
Rauhanliiton toiminnanjohtajana Lodenius on toiminut vuodesta 2006 lähtien. Helsingin Pasilan Rauhanasemalla toimiva Rauhanliitto on 16 suomalaisen rauhanjärjestön kattojärjestö, joka edistää konfliktien ennaltaehkäisemistä, kampanjoi aseistariisunnan ja rauhanrakentamisen puolesta ja osallistuu turvallisuuspoliittiseen keskusteluun.
Rauhantyötä tehdään moninaisilla tasoilla ja tavoilla, Lodenius sanoo ja kertoo Rauhanliiton tekevän sekä valistus – että vaikuttamistyötä ruohonjuuritasolta aina päättäjätasolle asti. Käsiteltävät kysymykset koskevat hyvinkin konkreettisia asioita asekaupoista hävittäjähankintoihin.
Ajankohtaisen työn lisäksi on syytä miettiä pidemmälle, Lodenius sanoo. Mitä tulevaisuuden päättäjät ajattelevat? Rauhanliitto tekee koulujen kanssa globaalikasvatusta, jonka puitteissa nuoret miettivät globaaleja haasteita ja sitä, miten itse olla aktiivinen toimija.
Rauhantyön seuraava sukupolvi toimii verkossa
”Tämän päivän nuoret tekevät rauhantyötä aika pragmaattisesti arjen valintojen kautta”, Lodenius kertoo. Nuoret yhdistävät ihmisoikeuskysymykset, demokratian ja rauhan toisiinsa. He miettivät, miten tukea kestävää kehitystä, joka mahdollistaa elämän maapallolla. Monet ovatkin valmiita tekemään kulutusratkaisuja kaupassa kestävämmän tulevaisuuden puolesta. He siis ”äänestävät rahoillaan”, Lodenius sanoo. ”Sekin on rauhantyötä.”
Vaikuttamistyö on siirtynyt nettiin ja sosiaalisen median kampanjat voivat toimia hyvinkin kansainvälisesti. Tämän päivän nuoret ovat kasvaneet globalisoituneessa maailmassa ja teknologian ympäröimänä.
Ihminen kaiken keskiössä
Mutta voisiko edellisiltä sukupolvilta oppia jotakin? Toki, Lodenius sanoo. Historian kulku on ihmisten toimien summa. Virheistä ja onnistumisista on syytä ottaa opikseen. ”Historiallisten hetkien ja tapahtumien takana on ihmisten päätöksiä, joten historiasta voi oppia meistä itsestämme jotain”, hän toteaa.
Samalla menneisyys ei kuitenkaan voi olla ainoa ohjenuora, koska jokaisella ajalla on erityispiirteensä. Konfliktit ovat muuttuneet merkittävästi sitten maailmansotien, Lodenius muistuttaa. Teknologia on tuonut mukanaan uudet haasteet. Kybervaikuttaminen muuttaa turvallisuuspolitiikkaa ja esimerkiksi tekoälyllä voi tulevaisuudessa olla sodankäynnissä yhä suurempi rooli.
Silti, kaiken ytimessä on yhä ihminen. ”Rauhanpäivänä yritän aina muistuttaa, että sodan ja väkivaltaisten konfliktien suhteen ei ole kysymys luonnonoikuista – ei hirmumyrskyistä, sadon syövistä heinäsirkkaparvista tai maanjäristyksistä, vaan ihmisten ratkaisujen seurauksista”, Lodenius sanoo. ”Siksi ihminen voi myös itse tehdä valintoja, jotka rakentavat rauhaa ja kestävää kehitystä”, hän toteaa.
Tämän vuoden rauhanpäivän teema onkin YK:ssa “Shaping Peace Together”, vapaasti käännettynä ”muotoilkaamme rauha yhdessä.”
”Se on ihan hyvä kehotus.”
Artikkeli on osa juttusarjaa, jossa kuullaan erilaisia näkökulmia sodan ja rauhan kysymyksiin.
Pääkirjoitus: Tekemällä oppimista ja oivaltamista
Viikko sitten Päämajatalon seinään nostettiin Sodan ja rauhan keskus Muistin kyltit. Rakennus ja ympäristö alkavat valmistua, mutta vielä pitää odottaa kevääseen, ennen kuin pääsemme avaamaan ovet yleisölle.
Muistin näyttelyjen suunnittelu on jo osittain tuotantovaiheessa. Toisaalla tässä uutiskirjeessä kerrotaan Tarinoiden – yhden tärkeimmän näyttelykohteemme – kuvauksista.
Samaan aikaan näyttelytyön kanssa työstämme rooliamme, tehtäväämme ja tavoitteitamme tiedekeskuksena ja oppimisen paikkana. Siinä olemme saaneet arvokasta apua isolta joukolta eri alojen ammattilaisia, suuri kiitos siitä!
Me muistilaiset ajattelemme, että ihminen oppii elämänsä jokaisena päivänä. Oman ikänsä, kokemustensa ja muiden valmiuksiensa puitteissa. Uusia tietoja ja taitoja, koulussa, työelämässä, harrastuksissa. Usein ohjatusti, mutta yhä useammin itse oivaltaen ja kokien. Yleinen tiedekeskusten slogan ”Hands on, brains on” kuvaa tekemällä oppimista ja oivaltamista.
Haluamme, että Muisti on paikka, jossa ihminen oivaltaa jotakin tärkeää ja ehkä uuttakin itsestään, muista ihmisistä, ihmisyydestä, historiasta, Suomesta, Euroopasta, maailmasta, nykypäivästä. Näemme tiedekeskuksen ja sen näyttelyt alustana tieteen ja kansalaisten välillä käytävälle keskustelulle. Näyttelyissämme pyrimme monipuolistamaan käsityksiä menneisyydestä sekä tekemään oikeutta menneisyyden ihmisille silloinkin, kun heidän tekonsa ja ratkaisunsa ovat meille vieraita.
Länsimaisessa demokratiassa ja moniarvoisessa kansalaisyhteiskunnassa vapaan tieteen tehtävä on tarkastella kriittisesti myös omaa yhteiskuntaa. Olemme pohtineet sitä, miten voimme käsitellä kansallista historiaa ihmisoikeuksia ja moninaisia kokemuksia huomioiden ja kuitenkin arvostaen kansallista kertomusta sodasta. Haluamme säilyttää arvostuksen sotasukupolven kokemuksia kohtaan, mutta myös laajentaa käsitystämme sodasta ilmiönä ja sen vaikutuksista yksilöön ja yhteiskuntaan.
Historiasta opimme kiistattomia tosiasioita ja faktoja, mutta on tarpeen myös ymmärtää eletyn menneisyyden ja siitä tehtyjen tulkintojen ristiriitaisuus ja kontekstisidonnaisuus. Mitä Muistissa sitten opitaan? Ainakin tulkitsemaan informaatiota, tekemään päätelmiä ja arvioimaan väitteiden pätevyyttä. Tietoja, mutta myös eettisiä arvoja, yhteiskunnallisia arvostuksia ja asennoitumistapoja. Historiataitoja, joille on tarvetta nykypäivässä, kun yksittäisiä tietoja irrotetaan yhteydestään ja niillä perustellaan erilaisia näkemyksiä kansallisesti ja kansainvälisesti.
Pia Puntanen, Sisältöjohtaja, asiamies