fbpx

Kohti kaikkien tiedekeskusta

Yhdenvertaisen tiedekeskuksen rakentaminen vaatii suunnittelua, pohtii pedagogi Jere Linnanen.

Tullessani vuosi sitten töihin Muistin pedagogiksi olin tietyllä tapaa  alanvaihtaja.  Minulla oli kyllä  pedagogista kokemusta  järjestökentältä, koulumaailmasta ja  yrittäjänä, mutta en ollut koskaan työskennellyt osana Suomen museoalan perhettä.

Luin ensitöikseni alan perusteoksia ja eräs  ajatus noilta ensimmäisiltä viikoilta  jäi vahvasti mieleeni.  Museologian perusteet  kirjassa mainittiin eräänlainen kauhuskenaario siitä,  miten kuvitteellisen  museon työntekijät tekevät näyttelyn lähinnä  ”esitelläkseen henkilökunnan harrastuksia”.  

Vaikka  2000-luvun alussa kirjoitettu kauhuskenaario ei kuvaa Suomen modernia ja asiakaslähtöistä museokenttää, on vaara todellinen – eikä ainoastaan museoalalla. Sama oman alan innostus voi saada  historian  opettajan laatimaan  75  dian esityksen Ranskan suuresta vallankumouksesta  7.-luokkalaisten ensimmäiselle historian tunnille tai  koodarin tekemään niin monipuolisen ohjelman, etteivät  hänen  asiakkaansa  enää osaa sitä käyttää. Innostus voi sokaista.  

Muistissa on käyty paljon keskustelua siitä, kenelle uutta tiedekeskusta tehdään.  Olemme luoneet  kuusi kuvitteellista asiakaspersoonaa ja kulkeneet  näyttelykiertomme läpi miettien, miltä meidän  kohteemme näyttäisivät  eri silmin katsottuina.  Edellä mainitut palvelumuotoilun keinot ovat antaneet  meille muistilaisille paljon näkemystä moninaisuuteen, paljastaneet ajattelumme  katvealueita sekä  vahvistaneet visiotamme siitä, että  kerromme sodasta edistääksemme rauhaa. Kuitenkin olemme huomanneet, että  pelkkä ongelmien tunnistaminen ei riitä – on otettava askel syvemmälle.  

Tästä syystä aloimme  viime keväänä  koota Muistille monialaista  näkemysten manuaalia, jota kutsumme oppimissuunnitelmaksi.  Olemme saaneet mukaan  älykkään ja herkän joukon  ajattelijoita ja kirjoittajia, jotka sekä kiteyttävät  oleellisia  ydinkysymyksiä että antavat ohjeita uuden tiedekeskuksen  luomiseksi. Vaikka oppimissuunnitelman toimitusprosessi on vielä kesken, jo nyt  on selvää,  että  korkeatasoisen ja monipuolisen kirjoittajajoukon Muistille tärkeistä kysymyksistä nousevat  artikkelit  ovat meille kullanarvoisia.  

Tekeillä oleva oppimissuunnitelma on palauttanut minut takaisin lähtöruutuun  –  sen kysymyksen äärelle,  miten tehdä kaikille tarkoitettua tiedekeskusta?  Oppimissuunnitelman luvut ovat haastaneet ajatteluani siitä, mitä tarkoittaa yhdenvertaisuus tiedekeskuksessa  –  esimerkiksi  miten voisimme  todella  olla saavutettavissa  myös ihmisille, joilla on oppimisvaikeuksia?  Entä  miten käytännössä voimme huomioida lasten erilaiset kehitysvaiheet tai  miten julkilausutut arvomme  sekä käsityksemme tiedosta ja oppimisesta näkyvät  lopulta  tilassamme?  

Erilaisten näkökulmien lukeminen pakottaa myös nöyrtymään.  Joskus  kaksi hyvää aietta voi olla keskenään ristiriitaisia. Esimerkiksi tieteellisyyden  ja neutraalisuuden vuoksi olisi tärkeää tuoda esille  riittävästi  asioiden  taustoja  ja nyansseja,  mikä  taas voi viedä esitystä  abstraktiin  sekä  vaativaan suuntaan ja näin sulkea pois esimerkiksi  lapsia tai henkilöitä, joilla on oppimisvaikeuksia.  Myös tilalliset, ajalliset ja  taloudelliset  reunaehdot rajoittavat  käytettävissä olevia ratkaisuita. Jotkut kompromissit sattuvat enemmän kuin toiset.  Selvää kuitenkin on se, että kun me Muistissa pyrimme elämään kuten opetamme – eli siis asetumme  muiden kanssakulkijoidemme kenkiin – voimme  avata paremman keskuksen kaikille. 

Jere Linnanen, Pedagogi

Siiri Simpasesta Memoriaalin projektiasiantuntija

Memoriaali-hankkeen Muistin projektiasiantuntijana on aloittanut Siiri Simpanen. Simpanen omaa laajan työkokemuksen erilaisista tutkimushankkeista, joissa hän on esimerkiksi tehnyt sota-aineistojen arkistointiin ja kokemushistoriaan liittyviä töitä. Hän viimeistelee informaatiotutkimuksen maisteriopintoja Tampereen yliopistossa, suuntautuen asiakirja- ja tiedonhallintaan eli arkistotieteeseen.

Simpanen sanoo, että työ Muistissa kuulosti heti omalta jutulta. ”Memoriaali-hanke ja siinä tehtävä asiantuntijatyö vaikuttivat juuri sellaiselta työltä, jota kohti olen opintojani suunnannut.”

Arkistojen koetaan usein olevan ihmisistä etäällä sekä fyysisesti että henkisesti, Simpanen pohtii. Hän odottaakin uusilta tehtäviltään mahdollisuutta tuoda arkistointia lähemmäs ihmisiä.

”Monien kotoa löytyy kulttuurihistoriallisesti merkittäviä aineistoja – valokuvia, kirjeitä ja päiväkirjoja – ja ne kertovat suomalaisesta sotakokemuksesta yhtä paljon kuin ”virallisten” arkistojen asiakirjat. Se, että Memoriaalissa näiden aineistojen tuominen osaksi historiankirjoitusta onnistuu jokaiselta kotoa käsin tai lähikirjaston skanneria käyttäen on mahtavaa”, Simpanen sanoo.

Memoriaalissa kehitetään digitaalisen aineiston vastaanottoa, käytettävyyttä ja verkkopalvelua testaamalla jo olemassa olevia työkaluja sekä toteuttamalla kahta sähköisen vastaanottamisen mallia. Simpasen kollegoihin lukeutuvat Muistin työntekijöiden lisäksi muiden Memoriaali-yhteishankkeen kumppaneiden edustajat Elinkeinoelämän keskusarkistosta, Kaakkois-Suomen ammattikorkeakoulusta sekä Mikkelin kehittämisyhtiö Mikseistä.

Simpanen on kotoisin Etelä-Savosta ja teki aiemman uransa musiikkipedagogina ja pianonsoitonopettajana, ennen siirtymistään arkistotieteen ja informaatiotutkimuksen pariin.

Jo tässä vaiheessa Simpanen on päässyt tutustumaan vanhoihin aineistoihin ja ihmisten kotoa löytyneisiin sotamuistoihin. Jokaisella kertomuksella on merkitystä, hän sanoo, ja toivoo, että ihmiset innostuvat Memoriaalista. Näin verkkopalvelun arkisto kasvaa. ”Yksityishenkilöiltä kerättävien arkistoaineistojen kautta suomalaista sotahistoriaa hahmotetaan tavoilla, jotka eivät ole aiemmin olleet mahdollisia. Tällaisesta arkistoprojektista on helppoa innostua.”

Tarinoissa historia tulee lähelle: “Kuinka ihminen voi selvitä tuollaisesta?”

Main Image
Lasse Lehtinen, Sirpa Kähkönen (kuva: Tommi Tuomi), Petri Tamminen (kuva: Jonne Räsänen/Otava 2019) ja Ira Vihreälehto (kuva: Atena Kustannus)

Muistin ensimmäiset Tarinat-kuvaukset ovat tällä viikolla tulleet päätökseen. Tarinat on yksi Muistin keskeisistä näyttelyosioista. Nyt kuvatut kertomukset käsittelevät sota-ajan kokemuksia viidestä eri näkökulmasta.

Tosielämän aineistoon pohjautuvat käsikirjoitukset tarinoille laativat kirjailijat Petri Tamminen, Sirpa Kähkönen, Ira Vihreälehto, Lasse Lehtinen sekä tutkija Leena Hangasmaa.

Tarinat-näyttelykohteessa erityisenä painopisteenä ovat yksilön kokemus, ajatukset ja tuntemukset.

Rivisotilaan näkökulmasta kirjoittanut Petri Tamminen tunnetaan lyhyen proosan ja lakonisen huumorin mestarina. Suomen historia- teoksenkin kirjoittaneelle Tammiselle historia tulee todeksi yksilön kautta. “Ymmärrän menneisyyden todeksi ylipäätään vasta kun löydän sen tapahtumille välittäjän, kokijan, tunteet”, hän sanoo.

Tarinoiden valinnassa painotettiin myös harvemmin erityisesti museoissa käsiteltyjä sota-ajan yksilöiden kokemuksia. Ira Vihreälehdon tietokirja, Tuntematon sotavanki, kertoo hänen neuvostoliittolaisen isoisänsä etsinnästä. Vihreälehdon tarina on osa Muistin näyttelyä. ”Meitä on satoja sotavankien jälkeläisiä Suomessa, jotka ovat tunteneet ulkopuolisuutta museoiden, median ja muiden sodasta kerrottujen kertomusten äärellä. Ajattelin, että osallistuminen tähän projektiin lisäisi ymmärrystä ja moniäänisyyttä. Että tämä näyttely toisi meidänkin äänen mukaan.” Vihreälehto ajattelee, että historian monista tarinoista olisi hyvä ennen kaikkea oppia ihmisyyttä. ”Sodan jälkeen on tärkeä tehdä rauhantyötä, se on tärkein perintö mitä meillä sodista pitäisi olla”, hän sanoo.

Muistin näyttelyiden toteutuksessa tavoitteena on vahva elämyksellisyys tiedekeskuksen kävijöille. Sirpa Kähkösen mukaan tässä voi piillä Muistin tuoma lisäarvo. Evakon tarinan käsikirjoittanut Kähkönen tunnetaan erityisesti Kuopio-sarjastaan. Kirjailijan romaaneissa keskeisiä teemoja ovat siviilien kohtalot kriisiaikoina ja lasten ja naisten historia. Kähkönen ajattelee, että Muisti voi tehdä historian ”aistimelliseksi”.

Tamminen on samoilla linjoilla. “Jotta historiasta oppisi, historia pitää voida kokea ja jotta sen voisi kokea, sinne pitää luoda verenkiertoon asti menevä yhteys”, hän sanoo.

Muistin aineistoa käsitellessään Tamminen sanoo kokeneensa juuri tuon verenkiertoon menevän yhteyden historiaan, miettien, ”kuinka ihminen voi selvitä tuollaisesta?”

Tamminen siteeraa Veijo Merta: “Talvisodan alkaessa ei alkanut talvisota.” Virke on Tammisen mielestä oivaltava. Toki Meri tarkoitti tällä sitä, että sota sai nimensä vasta paljon myöhemmin. Silti virkkeellä on toinenkin merkitys, Tamminen toteaa. “Vaikka talvisota on meille suuri sisun ja suomalaisuuden symboli, niin sinä torstaiaamuna kun se alkoi, se alkoi juuri niin sekavana ja todellisena ja varsinkin epätodellisena kuin asiat ihmiselle tapahtuvat. Toisin sanoen se alkoi tässä ja nyt. Tuollaisen nyt-hetken tavoittaminen on museolle vaativa ja tärkeä tehtävä, ja Muistissa sitä yritetään uusin keinoin.”

Muistin tarinat heräävät henkiin eturivin kirjailijoiden käsikirjoittamina

Sirpa Kähkönen, Petri Tamminen, Lasse Lehtinen, Ira Vihreälehto sekä Muistin tutkija Leena Hangasmaa käsikirjoitusten takana

Sodan ja rauhan keskus Muistin keskeinen näyttelykohde, Tarinat, valmistuu. Kohde kutsuu kävijän astumaan tarinoiden päähenkilöiden saappaisiin liikkuvan kuvan, äänen ja digitaalisten lavasteiden keinoin. Tarinat-osion lähestymistapa on Muistin kehittämä ja siten ainutkertainen. 

Heinäkuun aikana kuvatut kertomukset sota-ajasta on käsikirjoittanut joukko Suomen tunnetuimpia kirjailijoita. Sirpa Kähkönen, Petri Tamminen, Lasse Lehtinen ja Ira Vihreälehto kirjoittivat historiallisen aineiston pohjalta päähenkilöiden näkökulmasta kerrotut tarinat, joita toteutetaan elokuva – ja teatteriammattilaisten voimin.

Tositarinat muotoutuvat kirjailijoiden käsissä koskettaviksi ja ajatuksia herättäviksi kokonaisuuksi, joissa historia tulee lähelle. Ne käsittelevät sodan kokemusta lapsen, päättäjän, evakon, sotavangin jälkeläisten ja rivisotilaan näkökulmista.

Evakon tarinan käsikirjoittanut Sirpa Kähkönen tunnetaan Kuopio-sarjastaan. Kirjailija on julkaissut kymmenen romaania, joissa keskeisiä teemoja ovat siviilien kohtalot kriisiaikoina ja lasten ja naisten historia.

Kähkönen näkee Muistissa suuren merkityksen sota-ajan historian käsitettäväksi tekemisessä. Se mahdollistaa hänen mukaansa ymmärryksen jo menneitä sukupolvia ja heidän kokemuksiaan kohtaan. Samalla se on “mahdollisuus elämyksen kautta tehdä ymmärrettäväksi myös nykyajassa sotaa kokeneiden mielen maisemaa”, Kähkönen sanoo. 

Väinö Tannerin näkökulmasta kirjoittanut pitkän linjan toimittaja ja kirjailija Lasse Lehtinen toteaa, että Muistin kaltainen keskus auttaa ymmärtämään sodan lukemattomia ulottuvuuksia. “Miten se kohdalle sattuessaan koskettaa meitä kaikkia tavalla tai toisella.”

Kuva: Ohjaaja Pekka Laasonen ohjeistaa käsikirjoittaja Ira Vihreälehtoa Muistin kuvauksissa heinäkuun alussa.

Muisti rakentuu: kuvaukset näyttelyä varten alkoivat

Tarinat-näyttelyosio kertoo sodan tarinat ainutlaatuisella tavalla

Näyttelijä Maksim Pavlenko valmistautumassa kuvauksiin.


Sodan ja rauhan keskus Muisti on aloittanut kuvaukset tulevan tiedekeskuksen Tarinat-näyttelyosiota varten Mikkelissä. Kyseessä on merkittävä osa Muistin näyttelykokonaisuutta.

Tarinat esittelee erilaisia ihmiskohtaloita sota-ajalta. Niiden valinnassa erityisenä painotuksena ovat olleet tavallisten ihmisten kokemukset. Näyttelyssä hyödynnetään uusinta teknologiaa, joka kutsuu kävijän asettamaan itsensä tarinoiden kertojien asemaan. Mitä kävijä olisi tuntenut ja ajatellut päähenkilön kengissä? 

Päähenkilöiden elämään pohjautuvien tarinoiden ympärille rakentuvia elementtejä kuvataan Mikkelissä ohjaaja Pekka Laasosen johdolla. 

Muistin näyttelytuottaja Jenni Korhonen on kuvausten alkamisesta innoissaan. “Näyttelyntekemisen suola ovat ne hetket, kun pitkään työstetyt suunnitelmat alkavat muuttua todellisuudeksi, sanat ja luonnokset konkretiaksi.”

Tarinat-osio kokoaa yhteen taiteen, tieteen ja teknologian huippuosaajia


Mukana tarinoiden kuvauksissa on 20 ammattinäyttelijän ryhmä, joka tänä kesänä kokoontuu Mikkeliin eri puolilta maata. Mukana on näyttelijöitä esimerkiksi Turusta, Helsingistä ja Mikkelistä.  

Kuvausten teknisestä toteutuksesta vastaavat kuvaus – ja äänisuunnittelun osaajat Mikkelin Teatterista. Myös esiintyjien maskeerauksesta ja puvustuksesta vastaavat saman teatterin ammattilaiset. Kuvausten puitteet löytyivät yhteistyössä Kaakkois-Suomen Ammattikorkeakoulun (XAMK) kanssa.  

Ohjaaja Pekka Laasonen on aiemmin toiminut muun muassa teatterinjohtajana Mikkelissä ja Kuopiossa. Nykyisin freelancerina toimivalle ja museoiden ystäväksi tunnustautuvalle Laasoselle Muistin tarinoiden kuvaaminen tarjosi hieman uudenlaisen haasteen. “Varmaankin suurin ero verrattuna perinteiseen teatteriin on se, että tässä olet ikään kuin tarinassa sisällä”, Laasonen sanoo.  

Laasonen sanoo olevansa tyytyväinen nyt kuvattaviin tarinoihin. “Kaikkein suurin rikkaus on näkökulmien moninaisuus. Sotilaan lisäksi tässä on esimerkiksi lapsen ja kotirintaman näkökulmat. Mennään myös sellaisille alueille, mistä ei niin hirveästi ole pidetty ääntä – ainakaan museoissa.”  

Ohjaaja Pekka Laasonen työn touhussa.


Kävijä kokee tarinat, joita harvemmin kuulee 


Tarinat-osion lähestymis- ja esitystapa ovat Muistin kehittämiä. Samankaltaista näyttelykohdetta ei siis luultavasti tule vastaan missään muussa maailman museossa tai tiedekeskuksessa. Tarinat on suunniteltu joustavaksi ja nyt kuvattavien kertomusten lisäksi valikoimaa on tarkoitus laajentaa ja kehittää säännöllisesti  esimerkiksi yleisöpalautteen pohjalta.   

Korhosen mukaan lähestymistapaan vaikutti halu asettaa yksilö sodan tarinoiden keskiöön ja herättää kävijässä empatiaa syvän samaistumisen kokemuksen kautta. “Haluamme saada ihmisen todella tuntemaan, miltä sota sen ajan eläneistä oikeasti tuntui”, sanoo Korhonen. 

Laasonen on samoilla linjoilla. “Toivoisin, että tämä omalta osaltaan toisi pintaan sodan ajattomuutta, että se on ihan yhtä suuri katastrofi ja tragedia aina, on sitä menty nuijin tai sitten ohjuksin. Siellä keskiössä on aina yksilö.” 

Muisti avaa ovensa keväällä 2021.  

Osallistu Mikkelin kulttuurimatkailukyselyyn

Kyselyyn vastanneilla on mahdollisuus voittaa hotellimajoitus Mikkelissä ja liput Sodan ja rauhan keskus Muistiin.


Mitkä asiat vaikuttavat valintoihisi suunnitellessasi kotimaanmatkaa? Entä ovatko Mikkeli tai sen matkakohteet sinulle kuinka tuttuja? Vastaa Mikkelin kulttuurimatkailukyselyyn, jossa kartoitamme suomalaisten tietämystä Mikkelistä, sen matkakohteista sekä mielipiteitä Sodan ja rauhan keskus Muistia koskevista teemoista. Vastaaminen vie vain lyhyen ajan eikä edellytä omakohtaista kokemusta Mikkelistä tai siellä vierailusta.

Kyselyssä kerättyjä tietoja käsitellään anonyymisti ja vastauksia käytetään Muistin kehittämistyön lisäksi opinnäytetyön aineistona.

Yhteystietonsa arvontaa varten jättäneiden kesken arvomme yhden yön hotellimajoituksen kahdelle Mikkelissä ja pääsyliput 2021 vuoden keväällä avautuvaan Sodan ja rauhan keskus Muistiin. Kysely on auki 12.7.2020 asti.


Vastausaika kyselyyn on päättynyt.

Miia Huttu aloittanut Muistin graafikkona

Sodan ja rauhan keskus Muistin näyttelysuunnittelutiimi sai vahvistusta graafisen suunnittelun ja näyttelysuunnittelun ammattilaisesta.

Sodan ja rauhan keskus Muistin graafikkona on aloittanut kulttuurihistorioitsija ja julkaisugraafikko, FM Miia Huttu. Hutulla on laaja työkokemus niin graafisen suunnittelun tehtävistä ja kuin myös näyttelysuunnittelusta. Erityisosaamisalueekseen Huttu nimeää kulttuuri- ja museoalan painotuotteet ja julkaisut. Huttu on työskennellyt alan parissa muun maussa Omituinen Design-toiminimensä kautta.

Tehtävää varten haastateltiin kolmea eri tahoa. Huttu valittiin hyvien hakijoiden joukosta työtehtävään vaikuttavan näyttelysuunnittelukokemuksensa ja graafisen suunnittelun taitojensa puolesta.

– Muistin näyttelyiden visuaalinen suunnittelu on iso ja tärkeä osa koko Muistin kokonaisuutta. Näyttelyiden visuaalinen ilme merkitsee erityisen paljon Muistin näyttelyiden onnistumisen kannalta. Huomasimme tarvitsevamme lisää graafista osaamista näyttelysuunnitteluumme ja olemme iloisia saadessamme kokeneen ja asiantuntevan osaajan mukaan tiimiimme, kertoo Muistin näyttelytuottaja Jenni Korhonen.

Sodan ja rauhan keskus Muistin visuaalinen kokonaisuus koostuu arkkitehtuurin, markkinoinnin sekä viestinnän, järjestelmien ja näyttelyiden kautta välitetystä visuaalisesta ilmeestä. Hutun roolina on erityisesti vastata Sodan ja rauhan keskus Muistin näyttelysuunnittelutiimissä ensimmäisten näyttelyiden visuaalisesta suunnittelusta ja sovittaa ne osaksi Muistin visuaalista kokonaisuutta.

”On hienoa päästä mukaan tekemään tällaista projektia, jossa luodaan hyvin toisenlaista näyttelykokemusta kuin mihin yleisö on tottunut.”

Huttu itse kertoo ryhtyvänsä innostuneena tehtävään.

– On hienoa päästä mukaan tekemään tällaista projektia, jossa luodaan hyvin toisenlaista näyttelykokemusta kuin mihin yleisö on tottunut.

Huttu uskoo kokemuksestaan olevan hyötyä Muistin näyttelyiden visuaalisessa suunnittelussa.

– Uskoisin, että kokemukseni erityisesti museonäyttelyiden tekemisestä on tehtävässä hyödyksi. Muistin näyttelyissä käsitellään sotaa aivan uudella, Suomessa ennen näkemättömällä tavalla. Odotan innolla!

Talvisodan päättänyt rauha 13.3.1940

Helsinki

Taistelut lakkasivat Suomen rintamilla 13.3.1940 klo 11. Viipurin seuduilla tuolloin sotinut Matti Lepola muisteli:

Kolmantenatoista maaliskuuta tuli seitsemännen komppanian lähetti majamme ovelle ja luki kädessään olevasta paperista, että rauha alkaa 13.03. klo 11, ja luettuaan poistui saman tien. Jäimme ihmettelemään ja totesimme, että se kolmastoista päivä on tänään ja kello on nyt 10, rauhaan on enää tunti aikaa. Äkkiä henki olikin kovin kallis ja koska kranaatteja tuli edelleen, suojauduimme saatavilla oleviin monttuihin mahdollisimman mataliksi. Klo 11 tuli outo hiljaisuus. Sota oli loppunut! Rauhanehdoista emme tienneet mitään. Mutta tärkeintä oli, että olimme vielä hengissä!”  

Suomen hallituksen asettama rauhanvaltuuskunta oli aamuyöllä allekirjoittanut Moskovan rauhansopimuksen joka päätti 105-päiväisen talvisodan. Sopimuksen allekirjoittamista edelsi monivaiheinen prosessi: Suomen hallitus oli 5.3. taipunut kiivaan keskustelun jälkeen hyväksymään Neuvostoliiton ennakkoehdot ja jättänyt lähettämättä avunpyynnön länsivalloille. Ulkoministeri Väinö Tanner katsoi, että ulkovaltojen sotilaallinen apu ei tulisi ajoissa eikä riittävän suurimittaisena. Lopulta kaikki paitsi opetusministeri Uuno Hannula ja puolustusministeri Juho Niukkanen asettuvat Tannerin kannalle.  

Risto Rytin johtama valtuuskunta kävi Moskovassa neuvotteluja 8.3. alkaen. Rauhanehdot olivat järkytys kaikille valtuuskunnan jäsenille, sillä niihin sisältyi runsaasti myös vielä suomalaisten hallussa olevia alueita. Kun suomalaiset tähän vedoten pyysivät lievennyksiä, kysyi Molotov: ”Haluatteko että joukkomme ottavat ne sitten haltuunsa?” Suomen hallitus keskusteli kiivaasti annetuista ehdoista, ja lopulta presidentti Kallio antoi 12.3. valtakirjan sopimuksen allekirjoittamiselle todeten: ”Kuivukoon käteni, joka on pakotettu tällaisen paperin allekirjoittamaan.”  

Rauhanehdoissa Karjalankannas, Laatokan Karjala, Sallan-Kuusamon alueita, osa Petsamon Kalastajasaarennosta ja Suomenlahden saaria oli luovutettava Neuvostoliitolle. Lisäksi Hankoniemi piti vuokrata 30 vuodeksi Neuvostoliiton laivastotukikohdaksi. Toisaalta rauhaa voitiin pitää suomalaisten näkökulmasta myös voittona, olihan Neuvostoliiton alkuperäisenä tavoitteena ollut Suomen miehittäminen. Suomen sitkeä vastarinta ja länsivaltojen intervention uhka oli pakottanut Stalinin luopumaan tavoitteistaan.     

Rauha tehtiin viime hetkillä, sillä armeija oli väsynyt, parhaiten varustetut puolustuslinjat oli menetetty ja tykistön ammukset olivat lopussa. Päämajan hallitukselle 9.3. antamassa raportissa todetaan ”etteivät enemmät sotatoimet voi johtaa muuhun kuin tilanteen jatkuvaan huononemiseen ja uusiin alueluovutuksiin”. Silti rintamasotilaitten oli vaikea hyväksyä rauhaa, kuteen erään joukkueenjohtajan puuskahduksesta käy ilmi: ”Rauha! Karjala menetetty. Hankoniemi menetetty. Voi ristuksen perkele! Voi jumalauta!” 

Sodan vuoksi 420 000 ihmistä, useampi kuin joka kymmenes suomalainen, menetti kotinsa ja kotiseutunsa. Lisäksi 10 000 kotia oli tuhoutunut pommituksissa eri puolilla maata. ”En muista, miltä tuntui painaa tuvan ovi kiinni sieltä lähtiessä. Vanhemmille se oli hyvin raskasta. Päivällä radiosta sanottiin rauhan ehdot. Se oli kova sana: Karjala menetetty. Kotia ei ole enää missään, mieron tie, edessä tulevaisuus”, kertoi jaakkimalainen Tenho Tiilikka. 

Kansalaiset kuulivat rauhasta ulkoministeri Tannerin radiopuheessa. Mielialat olivat kahtalaiset: toisaalta surtiin sodan uhreja, menetettyjä koteja ja sodan mielettömyyttä, toisaalta iloittiin, kun pommitukset ja suruviestit rintamalta vihdoin loppuivat. Suomalaisilla oli edessään tuntematon tulevaisuus, jossa ja ryhdyttiin rakentamaan uutta elämää yhä käynnissä olleen maailmansodan varjossa.  

VTT Olli Kleemola, FL Leena Hangasmaa 

Voit katsoa artikkelin videomuodossa täältä: https://youtu.be/vsqM7W-rsHU

”Teit’ isäin astumaan?” Pojat sotakentillä 1700-luvulta nykypäivään

Sota on perinteisesti mielletty miesten toiminnaksi, jossa lapsilla on korkeintaan uhrin rooli. Lasten rooli on kuitenkin ollut huomattavasti moniulotteisempi, ja etenkin pojat ovat osallistuneet moniin sotiin aktiivisesti erilaisissa tehtävissä.

Suhtautuminen sotiin osallistuviin poikiin on muuttunut vuosisatojen saatossa. Täysi-ikäisyyden rajat ovat eri aikoina vaihdelleet, mutta tässä kirjoituksessa ”poikiin” viitattaessa tarkoitetaan lähinnä alle 17-vuotiaita.


Suomalaisen TK-kuvaaja Norjavirran ottama kuva, jonka alkuperäinen kuvateksti ”Onko ryssillä miesten puute kun on täytynyt lapset ajaa sotaan” heijastaa hyvin suomalaispropagandan suhtautumista neuvostoliittolaisiin lapsisotilaisiin. (SA-kuva.)


Hattujen sodan (1741–1743) aikana venäläisten puolella palvellut kapteeni Diethardt kuvasi päiväkirjassaan rykmenttien yhteydessä toimineen ”poikakomppanioita”, jotka avustivat rykmenttejä monenlaisissa tehtävissä. Yhdysvaltain sisällissotaan poikia osallistui paitsi rumpaleina myös taistelijoina. Suomen sodassa 1808–1809 palveli lukuisia nykyisen määritelmän mukaan lapsisotilaiksi laskettavia henkilöitä, joiden idealisoidun arkkityypin Runeberg ikuisti Vänrikki Stoolin tarinoiden Sotilaspoika-runoon. Monissa maissa olikin tavallista, että poikalapsi ilmoitettiin armeijan rulliin jo hyvin nuorena, tavoitteena taata upseerinvirka täysi-ikäisyyden kynnyksellä.

Nationalistisen aatemaailman kukoistuskaudella 1800-luvulla lapsia pyrittiin etenkin keisarillisessa Saksassa, mutta myös muualla kasvattamaan valtion uskollisiksi alamaisiksi. Tähän kasvatukseen kuuluivat osaltaan sotilaalliset laulut ja tinasotilailla käydyt sodat sekä erilaiset sotaleikit. Niitä olivat esimerkiksi hiekkalaatikkoon rakennettujen kasarmien valtaus, leikkimiekoin miekkailu, tinasotilailla taistelu tai soveltuvassa maastossa järjestetyt suuremman mittakaavan sotapelit. Näiden leikkien katsottiin tuon ajan kasvatusideologiassa paitsi vahvistavan ruumiillista kuntoa, myös antavan pojille henkisiä valmiuksia sotilasuralle.


1900-LUVUN LAPSISOTILAAT

Nykyajan näkökulmasta varsin militaristiset leikit jatkuivat edelleen 1900-luvulla. Vuonna 1914 ensimmäisen maailmansodan alkaessa jopa 12-vuotiaiden poikien tiedetään ilmoittautuneen armeijoihin, osa välttääkseen kotirintaman karun elämän, osa taas seikkailunhalusta tai isänmaallisen innoituksen vallassa. Joillakuilla, kuten esimerkiksi Serbian armeijaan liittyneellä seitsemänvuotiaalla Momčilo Gavrićilla motiivina oli kosto: Itävalta-Unkarin joukot olivat surmanneet lähes koko hänen sukunsa.

Vasemmalla kuvassa Momčilo Gavrić. (Wikimedia.)

Suomen sisällissodassa vuonna 1918 alaikäisiä osallistui sotatoimiin niin punaisten kuin valkoistenkin riveissä. Tunnetuin lapsisotilas lienee ollut 14-vuotias Onni Kokko, joka taisteli valkoisten puolella ja haavoittui kuolettavasti Tampereen taisteluissa. Kokon henkilön ympärille rakennettiin sotienvälisenä aikana sankaritarina, jonka toivottiin innoittavan suomalaisnuoria osallistumaan suojeluskuntien poikatoimintaan. Toisin kuin useassa muussa Euroopan maassa, Suomessa suojeluskuntien poikatoimintaan osallistuminen perustui vapaaehtoisuuteen.

Suojeluskuntien poikaosastot, jotka jatkosodan aikana nimettiin Runebergin edellä mainitun runon mukaan Sotilaspojiksi, jatkoivat 12–16-vuotiaiden poikien sotilaallista valmentamista sotienvälisenä aikana. Toimintaan sisältyi urheilua, eräretkiä ja sotilaallisia valmiuksia kasvattavia maastoleikkejä. Talvisodan (1939–1940) aikana niin pojat kuin tytötkin osallistuivat avustaviin tehtäviin, kuten esimerkiksi ilmavalvontaan.  

Kuvassa oikealla Onni Kokko. (Wikimedia.)

Sodan loppupuolella, kun Suomen armeijan reservit alkoivat olla loppuun kuluneet, sodanjohto turvautui epätoivoiseen uhkapeliin: suojeluskunnan poikaosastoihin kuuluvista nuorista koottuja yksiköitä heitettiin tukkimaan rintaman murtumia. Suojeluskuntapoikana sotaan lähtenyt Antti Henttonen muisteli: ”Kun helmikuun puolivälissä Summa murtui, niin Viipurin piirin 22:sta suojeluskunnasta kerättiin pataljoona poikia Summaan, puolustamaan murtunutta Summaa. Siinä kävi sitten niin että, meidät koottiin joukkue poikia nuorisoseuran talolle, ja siellä vänrikki [– –] joka lähti joukkuetta viemään sinne. Panimme nelirivit ja kysyimme pelottaako ketään. No kuka siinä uskalsi ääneen sanoa, että voi vähän pelottaakin.”

[- -] Siinä kolmen päivän aikana, minkä me olimme Summassa, venäläiset tykittivät yhtä hyökkäystä. He tulivat parin pienen tankin tukemana yhtenäisenä uraata huutavana rintamana. Vanhemmat sotilaat olivat kaivaneet metsän kankaaseen poteroita ja heittivät sieltä kasapanokset ja polttopullot näitten tankkien eteen ja ne paloivat, jolloin jalkaväen hyökkäys ja uraahuudot loppuivat ja he vetäytyivät. Että me emme joutuneet sitten sen enempää taisteluun, siinä oli lähellä tulla käsikähmä. Kun ensimmäiset alkoivat tulla, niin meidän vänrikkimme komensi pistimet päälle. Ja me panimme ne, en tiedä mitä me oisimme, nälkäiset, väsyneet pojat tehneet pistimillämme, mutta onneksi sitten kun ne vanhemmat miehet saivat ne kaksi tankkia palamaan ja hyökkäys pysähtyi niin me emme joutuneet kokeilemaan pistimiämme.”

Jatkosodan alun isänmaallisen innostuksen aikana moni suomalaispoika pyrki rintamalle joko isänsä mukana tai itsekseen. Tunnetuin esimerkki oli koulupojista muodostettu ”oravapatteri” (Kevyt patteristo 14), joka oli ikävuosiltaan Suomen armeijan nuorin sotilasyksikkö. Sen tykkimiehet olivat 15-19 vuotiaita. Kun asemasotavaihe alkoi vuoden 1941 lopulla, liian nuoret soturit eli vuonna 1924 syntyneet ja sitä nuoremmat komennettiin siviiliin. Ennen sodanjohdon edellä kuvattua puuttumista asiaan rintamalla oli – usein isänsä kanssa – tätäkin nuorempia poikia, jotka toimivat esimerkiksi lähetteinä. Tunnetuin esimerkki talvi- ja jatkosodassa taistelleista lapsisotilaista oli Suomen armeijan nuorimpana kersanttina– sotilasarvoa tosin lienee syytä pitää kyseenalaisena – tunnettu Unto Vallenius jäi orvoksi ennen talvisotaa. Hän toimi talvisodan aikana 12-vuotiaana Kollaalla ja jatkosodan alkuvaiheessa Karhumäen suunnalla. Jatkosodan loppuvaiheessa puolestaan monet alaikäiset pojat toimivat mm. ilmatorjunnassa.

Yläpuolella olevassa kuvassa kaksi sotaa taistellut armeijan nuorin kersantti 14-vuotias Unto Vallenius ratsastuksella. (SA-kuva.)

Myös Neuvostoliitto otti lapsia puna-armeijan riveihin. Puna-armeijaan ja partisaaniosastoihin kuului eri arvioiden mukaan 60 000–300 000 alaikäistä, joista pääosa toimi avustavissa tehtävissä, mutta osa otti osaa taisteluihin ase kädessä. Vaikuttimet rintamalle lähtöön olivat myös neuvostoliittolaisten lasten kohdalla moninaiset: joitakin innoitti isänmaallinen henki, jotkut taas olivat jääneet esimerkiksi sotatoimien seurauksena orvoiksi ja etsivät turvaa armeijasta tai partisaaniyksiköistä. Neuvostoarmeijan lapsisotilaita tunnetumpia olivat kansallissosialistisen Saksan nuorisojärjestö Hitlerjugendin riveistä sodan loppuvaiheessa miestappioista kärsineiden joukkojen tueksi mobilisoidut nuoret. Myös vuonna 1944 perustettujen Volkssturm-joukkojen riveissä taisteli paljon alaikäisiä poikia.

Kuvassa Hitlerjugendin jäsen Willi Hübner palkitaan rautaristilla 1945. (Wikimedia.)

Lasten ja nuorten osallistuminen sotatoimiin ymmärrettiin toisen maailmansodan aikana kysymykseksi, jota kunkin maan propaganda pyrki parhaansa mukaan hyödyntämään. Samalla kun poikien osanotto taisteluihin omalla puolella pyrittiin selittämään isänmaanrakkauden kiistattomaksi osoitukseksi, vihollisen riveissä taistelevat nuoret stilisoitiin usein joko vastustajan epätoivoisen tilanteen ja/tai moraalisen rappion ilmentymiksi.

Toisen maailmansodan jälkeenkin lapsisotilaita on osallistunut lukuisiin konflikteihin Afrikassa, Punakhmerien riveissä Aasiassa 1970-luvulla, brittijoukoissa Falklandin sotaan 1980-luvulla sekä moniin muihin sotiin. Lapset nähdään paitsi helpommin ohjailtavina ja alttiimpina agitaatiolle, myös fanaattisempina, vähemmän kuolemaa pelkäävinä ja aikuisia sotilaita halvempina. YK:n Lapsen oikeuksien sopimus kieltää lapsisotilaiden käytön, mutta siitäkin huolimatta lapsisotilaita arvioidaan tälläkin hetkellä olevan tuhansittain eri puolilla maailmaa eri konflikteissa.

Nykypäivänä tuomitsemme lapsisotilaiden käytön aseellisissa konflikteissa ja sodissa. Harvemmin tulemme ehkä pohtineeksi tuomittavien käytäntöjen suhdetta oman maamme historiaan ja vaikkapa 1800-luvulta periytyviin lasten leikkeihin, joilla oli alun perin nykypäivästä poikkeavat tarkoitusperät. Samalla kun saatamme tarkastella kriittisesti menneiden aikakausien kasvatusmenetelmiä, voimme pohtia, tunnistaisiko lapsuuttaan sotakentällä ylpeydellä muistellut 14-vuotias ”sotaurho” Unto Vallenius itseään sen uhriviitan alta, johon hänet nykypäivän puheella puetaan?


Olli Kleemola, VTT, erikoistutkija

Keskeiset lähteet:

Heporauta, Elsa: Sankaripoikia I-II – Vapaussodassamme kaatuneiden alaikäisten muistoksi. Karisto 1937–1938 

Kleemola, Olli: Suojeluskunnat sodissa ja sotien jälkeen. Teoksessa Suojeluskuntien Suomi. Amanita 2017. 

Kleemola, Olli & Kivioja, Virpi (toim.): Maan eestä vaikka kaatumaan. Sotavuodet 1939-1945 tammelalaisveteraanien muistoissa. Tammelan sotaveteraanit ry, 2017 

Kucherenko, Olga: Little Soldiers. How Soviet Children Went to War, 1941-1945. Oxford university Press 2011. 

Nevala, Seija-Leena: Lottatytöt ja sotilaspojat. Minerva 2009. 

Pirhonen, Pentti: Suomalaisia sotilaspoikia – Oravakomppanioista IT-pattereille. Karisto 1977 

Hallintoneuvoston puheenjohtaja Paavo Lipponen: Sodan kokemus tulee muistaa

Sodan ja rauhan keskus Muistin hallintoneuvoston puheenjohtaja Paavo Lipponen näkee, että Suomessa on tarve sodan kokemusta monipuolisesti käsittelevälle keskukselle.

Entinen pääministeri ja eduskunnan puhemies Lipponen on kokenut sodan myös omassa elämässään.

– Sota on aina suuri tragedia, olen itsekin kokenut sen lapsena. Muistan, kun menimme Lapissa Ruotsin puolelle evakkoon, ylitimme joen ja katsoimme, kun Pello paloi. Isäni oli mukana kaikissa kolmessa sodassa ja äitini sai toimistaan talvisodan kotirintamalla mitalin. Näen heidät ja heidän sukupolvensa sankareina, jotka pelastivat Suomen itsenäisyyden. Tuota sukupolvea ja heidän tekojaan pitää muistaa.

– Sekin oli melkoinen kokemus, kun rauha tuli ja pääsimme takaisin Suomeen. Suomen tahto nousta sodasta oli todella vaikuttava. Lappi rakennettiin saman rakennuskannan mittaluokkaan kuin ennen sotaa, parissa, kolmessa vuodessa. Rauha antoi mahdollisuuden Suomen nousuun, sillä rauha on kaiken kehityksen edellytys, ja se mahdollistaa ihmisoikeuksien toteutumisen ja demokratian, Lipponen sanoo.

Muistin tukisäätiön hallintoneuvoston puheenjohtaja Paavo Lipponen vastaanottaa lahjoittajan kiitoskirjansa varapuheenjohtaja Lenita Toivakalta (oik.) sekä asiamies Pia Puntaselta (vas.).

Lipponen näkee Sodan ja rauhan keskus Muistin tärkeäksi erityisesti muistamisen ja kokemuksen välittämisen näkökulmasta.

– Muisti on tärkeä, koska tarvitsemme nykyaikaisen keskuksen, jossa on esillä viime sotien aika. Muistista tulee kansainvälisen tason kohde, jossa hyödynnetään nykyaikaisinta teknologiaa ja joka esittää sodan ja sen kokemuksen, ei pelkästään sodan historiaa, uudella tavalla. Muistin näyttelyissä tuodaan esille sodan kokemuksen eri puolet: miten sota on koettu rintamalla, myöskin vastapuolella, miltä se on tuntunut kotirintamalla ja mitä se merkitsi esimerkiksi perheille ja ihmisten kohtaloille, tästä on kysymys.

Muistin suunnittelussa ja valmistelussa hallintoneuvoston puheenjohtaja on ollut mukana alusta saakka.

– Muistin perustaminen on edennyt erittäin hyvin. Kyseessähän on pitkäaikainen hanke, sillä idea keskuksesta on syntynyt jo kauan sitten ja sitä on matkan varrella kehitelty monella tapaa, aiemmissa suunnitteluvaiheissa mukana oli myös venäläistutkijoita. Olemme kiitollisia siitä, että Mikkelin kaupunki on lähtenyt tukemaan hanketta vahvasti ja mukaan on saatu erilaisia säätiöitä ja muita aiheesta kiinnostuneita toimijoita. Hanketta on valmisteltu erittäin ammattitaitoisesti eri vaiheissa ja uskon, että Mikkeliin avautuu aivan aikataulussaan tasokas, tieteellisesti korkeatasoinen kohde. Samoissa tiloissa sijaitsevat Muisti ja Päämajamuseo nostavat Mikkelin aivan omaan luokkaansa Suomen sotien muistamisessa ja käsittelyssä, Suomen Päämajakaupunkina.