Kategoria: Näkökulmat
Rauhallista joulun aikaa
Pian on joulu ja vuosi lähenee loppuaan. Kristityt viettävät joulua Jeesuksen syntymän muistoksi. Juhlassa yhdistyy useita vanhoja perinteitä: Suomessa juhlittiin syystöiden päättymistä kekrinä, muinaiset germaanit talvipäiväseisausta yulea ja roomalaiset saturnalia-juhlaa. Kaikkiin näihin juhliin liittyy kiitos elämästä ja kuluneesta vuodesta. Kristilliseen perinteeseen on liittynyt myös joulurauha ja sodankäynnin keskeyttäminen.
Joulurauha on julistettu Turussa 1300-luvulta lähtien. Joulurauhan määräämisellä haluttiin ehkäistä juhlapyhien tuoman vapaa-ajan tuottamia levottomuuksia. Joulurauhan aikana rangaistukset olivat ankarampia kuin muulloin.
Joulurauhan julistuksen teksti on seuraavanlainen:
Huomenna, jos Jumala suo,
on meidän Herramme ja Vapahtajamme armorikas syntymäjuhla;
ja julistetaan siis täten yleinen joulurauha kehoittamalla
kaikkia tätä juhlaa asiaankuuluvalla hartaudella viettämään
sekä muutoin hiljaisesti ja rauhallisesti käyttäytymään,
sillä se, joka tämän rauhan rikkoo ja joulujuhlaa jollakin
laittomalla taikka sopimattomalla käytöksellä häiritsee,
on raskauttavien asianhaarain vallitessa syypää siihen
rangaistukseen, jonka laki ja asetukset kustakin rikoksesta
ja rikkomuksesta erikseen säätävät. Lopuksi toivotetaan kaupungin
kaikille asukkaille riemullista joulujuhlaa.
I morgon, vill Gud,
infaller vår Herres och Frälsares nåderika födelsefest;
och varder förty härigenom en allmän julfred kungjord och påbjuden,
med åtvarning till envar att denna högtid med tillbörlig andakt fira,
och i övrigt iakttaga ett stilla och fridsamt uppförande,
emedan den, som häremot bryter samt julhögtiden
genom något olagligt eller otillbörligt förfarande oskärar,
gör sig under försvårande omständigheter förfallen till det straff,
lag och författningar för varje brott och överträdelse särskilt påbjuda.
Slutligen tillönskas stadens samtliga invånare en fröjdefull julhelg.
Sodan ja rauhan keskus Muisti toivottaa kaikille hyvää ja rauhallista joulun aikaa sekä onnea vuodelle 2025.
Olli-Pekka Leskinen, toimitusjohtaja
Rintamalta siviiliin – Kotiuttaminen ja kotiinpaluu syksyllä 1944
Elokuun alussa 1944 puolustusvoimien riveissä palveli 528 000 henkilöä. Välirauhansopimuksessa Suomen edellytettiin kotiuttavan joukkonsa verrattain nopeassa aikataulussa, ja käytännössä vanhimmat ikäluokat kotiutettiinkin yhdessä nuorimpien kanssa heti välirauhansopimuksen tultua voimaan. Lokakuun alkupuolella oli vahvuus pienentynyt 73 000 sotilaalla. Kotiuttamisoperaatio oli varsin haastava, sillä Neuvostoliiton johto vaati Suomen armeijalta tehokasta ja tuloksekasta taistelua Lapissa.
Marraskuun alussa päästiin vihdoin kotiuttamaan armeijan pääosaa, kaikkiaan 360 000 miestä. Operaatio toteutettiin vajaassa kuukaudessa. Sotavarusteet luovutettiin pois ennen paluuta kotiuttamispaikoille. Se tarkoitti matkaa suojeluskuntapiireihin, sinne, mistä aikoinaan oli lähdetty sotataipaleelle, jotkut jo syksyllä 1939.
Pitkään valmisteltu operaatio
Suomen Aseveljien liitto oli jatkosodan alusta saakka valmistautunut myös sodan päättymiseen ja aseissa olevien miesten kotiuttamiseen. Järjestöllä olikin syyskuussa 1944 esittää valmis muistio, joka luovutettiin Suomen pää- ja puolustusministerille.
Muistiossa järjestön edustajat kuvasivat kotiuttamisvaihetta siirtymäksi, joka toisi muassaan pulmia, joiden ratkaisemiseksi valtiovallan tulisi yhdessä kansalaisjärjestöjen kanssa ryhtyä toimenpiteisiin. Rintamamiesten ”viettielämän patoutuneisuuden pelättiin uhkaavan kansan moraali- ja sivistystasoa, johtavan liialliseen alkoholinkäyttöön ja irtosuhteiden myötä myös sukupuolitautien leviämiseen ja kasvaviin avioerolukuihin. Myös sodan rasitusten seurauksena syntyvää laiskottelunhalua ja siitä seuraavaa yhteiskunnan tai järjestöjen tuen varaan heittäytymistä pelättiin.
Aseveljien liitto esitti, että sodanajan rajoitukset, etenkin tanssikielto ja alkoholin myynnin rajoitus, pitäisi purkaa hitaasti. Sukupuolisuhteiden ja avioelämän pelättyä kriisiä SAL esitti ratkaistavaksi yhtäältä irtolaishuollon ja sukupuolitautien valvonnan tehostamisella, toisaalta siten, että valtiovalta kaikin tavoin helpottaisi perheiden perustamista.
Sodasta rauhan aikaan siirtyminen muokkaisi työmarkkinoita, ja toisaalta sodan aikana työelämään astuneet naiset kilpailivat joillain aloilla jo tasavertaisesti miesten kanssa työpaikoista. Mikäli rintamamiehille ei voitaisi taata joko paluuta hänen entiseen, sotaa edeltävän ajan työpaikkaansa tai vähintään vaihtoehtoista työpaikkaa kotiseudulta, pelkona oli, että rintamamiehet katkeroituisivat, mikä lisäisi radikalisoitumista ja siten yhteiskunnan epävakautta. Valtion toivottiin ratkovan näitä ongelmia. Rintamamiesten työnsaantia pyrittiin kaikin keinoin tukemaan. Lopulta työpaikkakysymys ratkesi jälleenrakennuskauteen siirtyvässä Suomessa varsin kivuttomasti.
Suuria kysymyksiä liittyi myös rintamamiesten maansaantiin ja asuntoihin. Samaan aikaan oli asutettavana valtava määrä evakkoja. Pienempiä ratkaistavia ongelmia olivat mm. rintamamiesten ammattikoulutus, lainojen takaisinmaksun helpottaminen ja jopa vaatehuolto.
Kotiin rintamalta – Entä nyt?
Rauhan paluun tuomasta helpotuksesta huolimatta kotiutuminen ei ollut monelle helppoa. Edessä odottivat ne ongelmat, joita Aseveliliitto oli valtionjohdolle luovuttamassaan muistiossa maalaillut. Polttavin oli asuntopula, vaikka jotkut naimattomista rintamamiehistä saattoivat palata rintamalta lapsuudenkotiinsa. Käytännössä osa kotiutetuista majoittui sukulaisten tai tuttavien luokse eroon perheestään, osa sai kiireellisesti olemassa olevan talon ullakolle rakennetun huoneen. Huono-onnisimmat päätyivät yömajaan. Asunnottomuus myötävaikutti myös rikollisuuden moninkertaistumiseen.
Suomalaissotilaiden mielenmaisema syksyllä 1944 toiveineen, pelkoineen ja ajatuksineen oli niin moninainen, että mistään yhtenäisestä rauhan tulon kokemuksesta on mahdotonta puhua. Odotuksia tulevaisuudestakin oli lukemattomia erilaisia, palasihan rintamaltakin monenlaisia ihmisiä: sekä 18-vuotiaita nuorukaisia että jo 40 ikävuoden rajan ylittäneitä perheellisiä miehiä. Monilla ajatukset olivat yhä sodassa, toisilla taas paluu näyttäytyi yllättävänkin arkisena tapahtumana.
Eräs rintamamies on muistellut:”Sota loppui aikanaan, mutta loppuun olivat kuluneet Isänmaamme voimatkin. Loppuunkulunut, ainakin henkisesti olin itsekin, kuin loppuun palanut öljylamppu. Ei ammattia, jos ei oteta huomioon sodan antamaa siviilimaailmassa kyseenalaista kokemusta ja taitoa. Lisäksi olin pahoin kuulovammainen. Kuitenkin elämän piti jatkua, kun kerran Jumala oli antanut hengissä säästyä. Työhön kiinni, se oli kuin lääkettä haavoihin.”
Jotkut rintamamiehistä onnistuivat irrottautumaan sodan kauhuista, mutta osaa esimerkiksi painajaiset saattoivat piinata vuosikymmeniä. Tukea sodassa saatujen traumojen kanssa painiskeleville ei juuri ollut saatavissa. Moni mies joutui rakentamaan uudestaan suhdetta lapsiinsa: etenkään pienimmät lapset eivät välttämättä tunnistaneet isäänsä, joka oli ollut pitkään poissa. Perheet puolestaan joutuivat monen sodasta palanneen kohdalla sopeutumaan uudenlaiseen elämään, jos isä, aviomies tai veli ei esimerkiksi vammojensa vuoksi enää kyennyt aikaisemmin vastuullaan olleisiin töihin.
Evakot ja rintamamiehet etsivät paikkaansa uusissa oloissa, ja Aseveliliiton muistiossa esitetyt pelot toteutuivat joiltain osin rauhaan paluun ollessa erään muistelijan sanoin ”viinainen ja kiimainen”, kun yksilöt pyrkivät viinan voimalla käsittelemään sotatraumojaan ja epävarmuuttaan yhteiskunnan myllerryksen keskellä.
Haasteista huolimatta perheet rakensivat sodanjälkeisinä vuosina tarmokkaasti tulevaisuuttaan, mistä oli osoituksena Suomen historian suurin vauvabuumi, joka nosti maan syntyvyyden 1945–1950 Euroopan korkeimpien joukkoon.
Olli Kleemola
Erikoistutkija
Lähdekirjallisuus
Aunila, Seija: Kuinka naistenlehdestä tuli osa sotapropagandaa. Naisihanteen muodostuminen ja muokkautuminen Kotiliesi-lehdessä toisen maailmansodan aikana. Jyväskylän yliopisto, 2020.
Hjerppe, Johanna: Lappeenrantalaisten tie sodasta rauhaan. Rauhankriisin ilmenemismuodot Lappeenrannassa, Lappeella ja Lauritsalassa jatkosodan jälkeen. Pro gradu-tutkielma. Suomen ja Pohjoismaiden historia, Helsingin yliopisto, Helsinki 2015.
Holmila, Antero & Mikkonen, Simo: Suomi sodan jälkeen. Pelon, katkeruuden ja toivon vuodet 1944–1947. Atena, 2015.
Hytönen, Kirsi-Maria: Ei elämääni lomia mahtunut. Naisten muistelukerrontaa palkkatyöstä talvi- ja jatkosotien ja jälleenrakennuksen aikana. Suomen kansantietouden tutkijain seura ry, 2014.
Kivimäki, Ville & Hytönen, Kirsi-Maria (toim.): Rauhaton rauha. Suomalaiset ja sodan päättyminen 1944–1950. Vastapaino, 2015.
Kulha, Keijo: Aseveljien aika. Suomalaisen asevelihengen ja aseveliliikkeen historiaa 1940-1945. WSOY, 1980.
Malinen, Antti: Perheet ahtaalla. Asuntopula ja siihen sopeutuminen toisen maailmansodan jälkeisessä Helsingissä 1944-1948. Väestötutkimuslaitos, 2014.
Malinen, Antti & Tamminen, Tuomo: Jälleenrakentajien lapset. Sotienjälkeinen Suomi lapsen silmin. Gaudeamus, 2017.
Mylly, Juhani: Aseveljen mieli ja Paasikiven Suomi. Teoksessa Lauri Haataja (toim.); Ja kuitenkin me voitimme. Sodan muisto ja perintö. Kirjayhtymä, 1994.
Nevakivi, Jukka & al: Suomi 1944. Sodasta rauhaan. Tammi, 1984.
Similä, Jouni: Rintamalta siviilielämään. Artikkeli teoksessa Janne Kankainen, Panu-Pekka Rauhala ja Jouko Vahtola (toim.): Oulu ja oululaiset sodissa 1918 ja 1939-1945. Oulun veteraanikirja. Oulun kaupunki 2002.
Uino, Ari: Kotiuttaminen ja kotiinpaluu. Teoksessa Olli Kleemola (toim.): Selviytymistarina. Suomi 1939–1945. Suomen Sotaveteraaniliitto, 2017.
Uino, Ari: Sotiemme veteraanit. Rintamalta rakentamaan. Suomalaisen kirjallisuuden seura, 2015.
Tervehdys tutkijalta: Katseenseurantatutkimus Muistissa selvitti miten esitystapa vaikuttaa kuvien katsomiseen ja tulkintaan
Lokakuussa 2024 Marjaana Puurtinen Turun yliopistosta ja Mohammadhossein Salari Itä-Suomen yliopistosta tutkivat Muistissa erilaisia tapoja esittää sotapropagandakuvia. Tutkimusmenetelmänä käytettiin museoalan tutkimuksissa vielä harvinaista katseenseurantamenetelmää. Osallistujiksi kutsuttiin vapaaehtoisia nuoria ja aikuisia Mikkelin alueelta.
Kuvat menneistä ajoista suorastaan vyöryvät syliimme: ahmimme historiallista pukudraamaa suoratoistopalveluista, jaamme historia-aiheisia meemejä sosiaalisessa mediassa ja pelaamme tuntikausia menneisyyden tapahtumista ja paikoista inspiroituneita pelejä. Onkohan historia koskaan ollut yhtä painottunutta kuvalliseen esittämiseen kuin mitä se on tänä päivänä?
Kuvat ovat merkittävässä roolissa siinä, millaisia käsityksiä menneisyydestä muodostamme. Tästä ajatuksesta ponnistaa tutkimushankkeeni ”Katse historiaan: menneisyyden kohtaaminen kuvissa, virtuaalitodellisuudessa ja museoympäristössä” (Suomen Akatemia 2021-2026). Pyrin siinä selvittämään miten historia-alan ammattilaiset ja historiasta kiinnostuneet harrastajat katsovat ja tulkitsevat erilaisia historia-aiheisia kuvallisia esityksiä.
Lokakuussa 2024 toteutin Muistissa hankkeeni osatutkimuksen Itä-Suomen yliopiston kollegani kanssa. Tutkimuksessa vapaaehtoiset nuoret ja aikuiset tarkastelivat suomalaisia sotapropagandakuvia suurilta näytöiltä. Vaihtelimme tilan valaistusta, kuvien sisältöjä ja sitä esitettiinkö kuvat yhtä aikaa vain yksitellen. Pyysimme osallistujia kirjallisesti kuvailemaan muun muassa kuvien ja omia tunnetilojaan.
Osallistujat käyttivät kuvia katsoessaan katseenseurantalaseja. Lähes tavallisten silmälasien näköisen laitteiston avulla saimme tallennettua missä järjestyksessä, kuinka kauan ja mitä kohtia kuvista tarkkaan ottaen katsottiin. Katseenseurantamenetelmän käyttö museoympäristössä on vielä harvinaista, vaikka menetelmää sovelletaan tieteellisen tutkimuksen lisäksi myös mm. markkinoinnin ja katseella ohjattavien apuvälineiden kehittämisessä. Tavoitteemme on tämän tutkimuspilotin avulla kehittää katseenseurannan käyttöä museoalan ja museopedagogiikan tutkimuksessa ja museoiden kehitystyössä.
Tällaiset tiiviit aineistonkeruurupeamat ovat tutkijalle yhtä aikaa tutkimusprosessin pahinta ja parasta aikaa. Ensinnäkin yksityiskohtainen suunnittelu, tutkimusasetelman rakentaminen ja harjoittelu ja osallistujien rekrytointi vievät helposti kuukausia. Tutkimustyöhön sisältyy todella paljon arkista ja työlästä puurtamista, joka ei näy ulospäin. Sitten kun aineistonkeruu koittaa, pitää jokaisen osallistujan kohdalla muistaa tehdä kaikki sovitut jutut ja sen koko päivän keskittymisen huomaa viimeistään illalla sänkyyn rojahtaessaan. Ja kaikesta valmistelusta huolimatta voi lopulta vain toivoa, että vapaaehtoisia osallistujia ilmoittautuu ja tekniikka pelittää.
Mutta sitten on se toinenkin puoli – se hetki, kun vapaaehtoinen ventovieras tulee paikan päälle ihan vain omasta kiinnostuksestaan. En jaksa lakata hämmästelemästä tällaisiin tutkimuksiin osallistuvien avoimuutta ja rohkeutta kokeilla uusia juttuja. Muistiinkin saapuneet osallistujat olivat aivan huippuja! Saimme heiltä liudan hienoja katseenseurantatallennuksia ja kiinnostavia kirjallisia vastauksia.
Tutkimustilanteen jälkeen keskustelin jokaisen osallistujan kanssa kuvista ja niiden esittämisestä ja katsoimme osallistujan omaa katseenseurantavideota. Tässä kohtaa monen silmät näyttivät avautuvan entisestään, kun he näkivät videolta millä tavalla pitkälti tiedostamaton visuaalinen havainnointimme oikein toimii.
Kunhan tutkimusaineistomme on analysoitu, pyrimme kertomaan tuloksistamme laajemmin sekä tiede- että muulle yleisölle muun muassa tutkimusartikkelien muodossa. Olen kuitenkin entistäkin vakuuttuneempi siitä, että todella merkittävä osa tutkimuksen todellisesta vaikuttavuudesta tapahtuu henkilökohtaisissa kohtaamisissa tutkimukseen osallistuvien kanssa: silloin, kun sekä osallistuja että minä itse opimme jotain uutta yhdessä videoita katsoessamme. Niiden hetkien takia tätä tutkimustani teen.
Kiitän lämpimästi kaikkia tutkimukseen osallistuneita heidän panoksestaan sekä Muistia yhteistyöstä ja tämän kokemuksen mahdollistamisesta!
Marjaana Puurtinen
Kirjoittaja on kasvatustieteen dosentti ja työskentelee akatemiatutkijana Turun yliopistossa
Ratkaiseva syyskuu 1944 – jatkosodasta Lapin sotaan
Elokuun lopulla 1944 Suomi päätti pyrkiä rauhaan Neuvostoliiton kanssa. Saksan tappio sodassa näytti väistämättömältä, eikä Neuvostoliitto enää vaatinut Suomelta ehdotonta antautumista. Tärkeää oli myös Ruotsin lupaama elintarvikeapu, jonka ansiosta Suomi ei ollut enää yhtä riippuvainen Saksan viljasta. Aloitettiin neuvottelut, jotka päättyivät aselepoon. Rauhanehtojen mukaisesti saksalaisten entisten aseveljien poistaminen maasta alkoi.
Kohti aselepoa
24.8.1944 Suomen poliittinen sisäpiiri päätti presidentti Mannerheimin johdolla ryhtyä rauhanneuvotteluihin. Neuvostoliitto asetti ennakkoehdot neuvotteluiden aloittamiselle., joiden mukaan Suomen olisi katkaistava suhteensa Saksaan ja vaadittava saksalaisten joukkojen vetäytymistä 15. syyskuuta mennessä. Jos saksalaiset eivät noudattaisi määräaikaa, Suomen olisi riisuttava heidät aseista ja luovutettava heidät liittoutuneille. Suomi päätti hyväksyä ehdot. Syyskuun ensimmäisenä päivänä Mannerheim lähetti Stalinille viestin, jossa ehdotettiin aselepoa.
Suomen eduskunta hyväksyi rauhanneuvotteluihin ryhtymisen äänin 108−45.
Ulkoministeri Carl Enckell ilmoitti päätöksestä Saksan Suomen-lähettiläälle, minkä jälkeen Saksalle tehtiin selväksi, että suhteet oli katkaistu. Lapin saksalaisjoukkojen komentaja Lothar Rendulic varoitti, että oli todennäköistä, että entiset aseveljet joutuisivat kohtaamaan toisensa taistelukentällä.
Aselevon voimaantulo päätettiin Suomen osalta 4. syyskuuta 1944, jolloin päämaja määräsi lopettamaan sotatoimet klo 7.00 aamulla. Neuvostoliiton joukot jatkoivat kuitenkin tulitusta vielä vuorokauden. Tästä ajanjaksosta, kun sota ja rauha sekoittuivat, jäi elämään monia tarinoita. Tulenjohtaja Ilkka Leinonen muisteli, kuinka suomalaiset sotilaat tervehtivät venäläisiä iloiten rauhan alkamisesta, kun yhtäkkiä vihollisen aseet alkoivat taas paukkua. Neuvostoliittolaiset selittivät myöhemmin, että kyse oli väärinkäsityksestä ja viestien hitaasta perillemenosta.
5. syyskuuta myös Neuvostoliiton aseet vaikenivat. Hiljaisuus oli sodan meluun tottuneille sotilaille lähes outo tunne. Eräs veteraani muisteli, kuinka lintujen piiskutus alkoi kuulua heti tulituksen tauottua, kuin symbolina elämän palaamisesta normaaliin. Tämä hetki jäi monien mieleen elinikäiseksi.
Rauhanneuvottelut ja välirauhansopimus
Rauhanneuvottelut alkoivat virallisesti 7. syyskuuta, kun Suomen valtuuskunta matkusti Moskovaan pääministeri Hackzellin johdolla. Valtuuskunta joutui odottamaan Moskovassa viikon, ennen kuin neuvottelut päästiin aloittamaan, koska Neuvostoliitto, Iso-Britannia ja Yhdysvallat keskustelivat keskenään tarjottavista rauhanehdoista. Viikon odotus oli suomalaisille piinaavaa aikaa. Monenlaiset huhut velloivat niin kotirintamalla kuin sotilaiden parissa. Paineen alla Hackzell sai aivoverenvuodon ja joutui matkustamaan kotiin.
19.9.1944 Suomen ja Neuvostoliiton välinen välirauhansopimus allekirjoitettiin Moskovassa. Sopimusta kutsuttiin välirauhaksi, koska lopullinen rauha tehtäisiin vasta maailmansodan päätyttyä. Rauhanehtoihin kuului vuoden 1940 rajat, Petsamon luovuttaminen, Porkkalan vuokraus 50 vuodeksi, 300 miljoonan dollarin sotakorvaukset tavaroina, saksalaisten maastakarkoitus sekä sotarikollisten tuomitseminen. Lisäksi mm. armeija tuli saattaa rauhanaikaiseen vahvuuteen, ”fasistiset” järjestöt, kuten suojeluskunnat ja Lotta Svärd, lakkauttaa sekä yli 60 000 inkeriläistä palauttaa Neuvostoliittoon.
Syysmanöövereista Lapin sotaan
Suomi kävi saksalaisten kanssa salaiset neuvottelut, joissa sovittiin, että saksalaiset vetäytyisivät pohjoiseen Suomen joukkojen seuratessa. Saksalaiset tuhoaisivat infrastruktuuria vetäytyessään, mikä hidastaisi Suomen etenemistä ja antaisi aikaa selittää Neuvostoliitolle, miksi saksalaisia ei karkotettu nopeammin. Tämä strategia tunnetaan syysmanöövereinä.
Lapin evakuointi käynnistyi 20.9. Lapin läänin 144 000 asukkaasta lähes 80 prosenttia siirrettiin turvaan, joko Ruotsiin tai muualle Suomeen. Lisäksi osa hakeutui omin toimin sukulaisten luokse.
Ensimmäiset valvontakomission jäsenet saapuivat Suomeen 22.9.1944. Valvontakomissio valvoi jatkosodan päättäneen Moskovan välirauhansopimuksen noudattamista. Komissio oli sitä mieltä, että Suomi ei riittävän ponnekkaasti ajanut saksalaisia joukkoja pois Lapista.
Puhkesi Lapsin sota. Ensimmäinen laukaustenvaihto suomalaisten ja saksalaisten välillä tapahtui 28. syyskuuta Pudasjärven liepeillä. Pian avattiin täysimittainen tuli Iin Olhavassa 29. syyskuuta. Lokakuun alussa suomalaiset nousivat maihin Torniossa ja kävivät ankaria taisteluja saksalaisia vastaan. Siinä vaiheessa syysmanööverit olivat ohi – entiset aseveljet olivat nyt vihollisia.
Suomen kohtalonhetkistä 80 vuotta – Neuvostoliiton suurhyökkäyksen ensi päivät jatkosodassa kesäkuussa 1944
Keväällä 1944 Stalin halusi Suomen irti sodasta, ja sitä varten suomalaisille päätettiin antaa isku, joka tuntuisi. Karjalankannaksen suurhyökkäyksen suunnitelma oli vahvistettu 3.5.1944, ja 7.6.1944 Neuvostoliitto sai 21. armeijan siirron Kannakselle suoritettua loppuun.
Vielä keväällä verrattain tasan olleet voimasuhteet Karjalankannaksella olivat nyt kääntyneet peruuttamattomasti puna-armeijan eduksi. Aikaisemmin rintamavastuussa olleella neuvostoliittolaisella 23. armeijalla oli ollut kolme divisioonaa. Nyt sen tueksi tuotiin 21. armeija. Kesäkuussa Karjalankannakselle oli keskitetty 24 jalkaväkidivisioonaa, kaksi tykistödivisioonaa, kahdeksan panssarirykmenttiä ja kuusi panssariprikaatia, kahdeksan rynnäkkötykkirykmenttiä, 146 patteristoa tykistöä ja noin 1 500 lentokonetta. Neuvostojoukkoja oli Kannaksella siis noin 270 000 miestä, 450 panssarivaunua, 170 rynnäkkötykkiä, 5 500 kenttätykkiä sekä 880 raketinheitintä ja satakunta rannikkotykkiä. Niitä vastassa oli viisi suomalaisdivisioonaa, panssaridivisioona ja kaksi prikaatia eli noin 75 000 miestä, sata panssarivaunua, 25 rynnäkkötykkiä ja 289 kenttätykkiä. Puna-armeija odotti suomalaisilta lähtökohtaisesti sitkeää vastarintaa: Suomea vastaan kesällä 1944 keskitetyt joukot muodostivat kokonaisuudessaan hiukan yli 10 % neuvostoarmeijan kokonaisvahvuudesta.
Suomalaisten kuva tilanteesta ei ollut kovinkaan ajantasainen: suurhyökkäyksen alkupäivänä 9.6. julkaistu suomalaisen IV armeijakunnan tilannekatsaus kuvaa vihollisjoukkojen tilannetta suomalaisesta näkökulmasta ylioptimistisesti: ”Kannakselle tuodut joukot ovat loppuunkulutettuja, joten ennen perusteellista täydennystä ja organisointia niitä tuskin voidaan pitää hyökkäyskelpoisina”. Tosiasiassa suomalaisilla oli kesällä 1944 vastassaan paitsi voimakkaampi, myös monella tapaa taitavampi suurvalta-armeija kuin muutamaa vuotta aikaisemmin. Puna-armeijan hyökkäysperiaatteisiin kuului massiivisen iskun suuntaaminen tavoiteltuun läpimurtokohtaan. Hyökkäystä edelsi murskaava tulivalmistelu ja ilmavoimat tukivat läpimurtoyritystä voimakkain pommituksin. Myös eri aselajien yhteistyö toimi neuvostoarmeijassa nyt huomattavasti aikaisempaa paremmin.
Noin 60-70 patteriston vahvuinen neuvostotykistö aloitti 9. kesäkuuta 1944 aamulla kello 6 voimakkaan tulivalmistelun Valkeasaaren suomalaisasemia vastaan. Murskaavaa tykistötulta täydensivät maataistelu- ja pommikoneet sekä raketinheittimien tuli. Suomalaistykistö joutui ampumaan sulkutulta sokkona, koska tähystys ei onnistunut ilmassa olleen pölyn ja savun vuoksi.
Pienet, tunnustelevat hyökkäykset saatiin torjuttua, mutta neuvostotykistö uusi voimakkaan tulivalmistelunsa iltapäivällä klo 16.30 ja keskitti tulen nyt Jalkaväkirykmentti 1:n asemiin. Tulivalmistelu ei ollut ehtinyt vielä loppua, kun neuvostojalkaväki hyökkäsi panssarien tukemana. Osa jalkaväkirykmentti 1:n miehistä jätti asemansa ja puna-armeija onnistui näin saamaan suomalaisten pääasemaan murron, jota ei saatu lyötyä takaisin. Monen puolustajan hermot pettivät, ja miehiä pakeni pakokauhun vallassa. Puolustautumista tai jopa vastaiskua yrittäneet suomalaiset saivat monin paikoin huomata, että pölyn ja hiekan tukkimat aseet – kiväärit, konepistoolit, pikakiväärit – eivät lainkaan toimineet. Armeijakunnan tilannearvio oli vielä toiveikas; suurhyökkäykseen ei uskottu vieläkään.
Puna-armeijan varsinaiset läpimurtojoukot siirrettiin asemiin 9.–10.6. välisenä yönä ja seuraavana aamuna kello viisi alkoi edellisiä vielä rajumpi tulivalmistelu noin 100 patteriston voimin. Kaikkiaan neuvostotykistö ja kranaatinheittimet ampuivat suomalaisasemiin noin 280 000 laukausta. Neuvostojoukot, keihäänkärkenä 30. kaartinarmeijakunta, aloittivat etenemisensä suomalaisten asemiin noin kello 7.30. Suomalaiset asemat olivat tykistötulen runtelemia. Tappiot olivat myös raskaat. Suomalaisen JR 1:n kaistalla hyökkäysvoimana oli 18 neuvostopataljoonaa kolmea suomalaispataljoonaa vastassa, ja hyökkääjällä oli vielä tukenaan sata panssarivaunua.
Hyökkäys eteni kaikkiaan kolmella suunnalla: 30. Kaartinarmeijakunta rynnisti kohti Kivennapaa painopistesuunnalla. Rannikolla puna-armeijan 109 Armeijakunta eteni kohti Vammelsuuta ja suomalaisen 2. divisioonan lohkolla neuvostoliittolainen 97. armeijakunta pyrki etenemään Siiranmäkeen. Puolustus murtui JR 1:n kaistalla noin puolessa tunnissa ja muuallakin aamupäivän aikana.
Reservejä vastaiskuun ei ollut, joten edessä oli vetäytyminen. Tykistöllä ei ollut käytännöllisesti katsoen lainkaan vetäytymisvalmiutta, sillä tykkivaljakoista suurin osa oli maataloustöissä kaukana selustassa, ja vaikka muutamia valjakoita saatiinkin tuliasemiin, joutuivat ne oitis vihollisen tulituksen kohteeksi. Raskaiden tykkien vetotraktorit taas olivat linnoitustöissä Vammelsuu-Taipale-asemassa. Lopputuloksena 10. divisioona menetti käytännöllisesti katsoen koko tykistönsä, 68 tykkiä. Menetykset vastasivat n. 27 % kenttätykistön kokonaisvahvuudesta.
Hyökkääjä oli varannut suomalaisten pääpuolustuslinjan murtamiseen suunnitelmissaan jopa kolme päivää. Lopulta vastarinta murrettiin tunneissa. Moskovassa puna-armeijan saavutusta juhlistettiin ampumalla tykistöllä 224 kunnialaukausta. Suomessa tilannekuva ei vieläkään ollut selkiytynyt: päämajassa ei edelleenkään oltu varmoja siitä, oliko vihollisen hyökkäys todellinen ja vakavasti otettava.
11.6. Päämaja lähetti vahvennetun Jääkäriprikaatin vastahyökkäykseen, jonka tarkoituksena oli ”selvittää vihollisen vahvuudet ja aikomukset”. Prikaatiin kuuluva Jääkäripataljoona 1 oli ollut mukana taisteluissa edeltävästä päivästä lähtien, ja lähti nyt vihollista vastaan vailla minkäänlaista selkeää käsitystä kokonaistilanteesta. Ilman tykistön tulitukea ja vailla lähitorjuntaan soveltuvaa panssarintorjunta-aseistusta vastahyökkäykseen komennetut jääkärit kohtasivat edetessään vihollisen tulijyrän alta silmittömästi pakenevia miehiä, kunnes törmäsivät viholliseen Polviselän maastossa. Vastahyökkäyksen tulos oli odotettu: urheasta taistelusta ja raskaista uhreista huolimatta ylivoimainen vihollinen työnsi jääkäriprikaatin takaisin jo saman päivän iltaan mennessä.
Suurhyökkäyksen merkityksestä Neuvostoliitolle kuvaa paitsi se, että sitä luonnehdittiin peräti neljänneksi strategiseksi iskuksi, myös käytännön seikat, kuten Suomea vastaan keskitettyjen joukkojen ja kaluston määrät. Jalkaväen ja tykistön lisäksi Neuvostoliitto oli siirtänyt Suomen-vastaiselle rintamalle mittavan määrän lentokoneita, ja saavuttanut näin ilmaherruuden, jota Suomen ilmavoimat eivät kyenneet tehokkaasti haastamaan. Myöskin Saksalla oli omat intressinsä: sillä ei ollut varaa menettää Suomen armeijan puolustamaa itärintaman osuutta, Hitlerin käskystä Suomeen siirrettiin lento-osasto Kuhlmey, joka saapui Immolan lentokentälle 17.6.1944 ja aloitti välittömästi sotalennot. Toimintansa aikana johtajansa, everstiluutnantti Kurt Kuhlmeyn mukaan nimetty osasto teki 1242 sotalentoa ja pudotti 577 tonnia pommeja. Sen antama tuki suomalaisille oli merkittävää, kun suurhyökkäys viimein pysäytettiin Tali-Ihantalassa kesä-heinäkuun vaihteessa 1944.
Artikkeli pohjautuu dosentti Olli Kleemolan kirjaan Kohtalon vuosi 1944, joka julkaistaan 10.6.2024. Kustantaja Amanita Oy.
Sotien varjostama kevät 2024
Talvi on kääntymässä kevääksi. Kevät tietää lumien sulamista, päivien pitenemistä ja luonnon heräämistä uudelleen. Kevääseen liittyy toivoa ja kesän odotusta. Uuden alkua.
Maailman poliittisessa tilanteessa toivoa ja uutta alkua ei ole näköpiirissä. Venäjän täysimittaisesta hyökkäyksestä Ukrainaan tuli helmikuussa kuluneeksi kaksi vuotta. Lähes 12 miljoonaa ukrainalaista on joutunut jättämään kotinsa ja 17 miljoonaa tarvitse jatkuvaa humanitääristä apua. Suuressa mittakaavassa tilanne Ukrainan rintamilla on pysynyt paljolti muuttumattomana. Pahimmillaan konflikti tulee jäätymään useiksi vuosiksi.
Israelin ja Palestiinan alueella vuosikymmeniä jatkunut konflikti syttyi ilmiliekkeihin viime vuoden lokakuussa. Gazan sota jatkuu edelleen ja kuolleita on jo yli 30 000. Näistä merkittävä osa on siviilejä ja lasten osuus on yli 12 000. Tälle konfliktille on vaikea nähdä loppua.
Gazan sota läikytti bensaa myös Jemenin sisällissodan liekkeihin. Kyseinen konflikti on näkynyt aikaisemmin vain vähän länsimedioissa, vaikka se on jatkunut pian jo kymmenen vuotta. Sodassa on kuollut mahdollisesti yli 400 000 ihmistä ja 4,5 miljoonaa ihmistä on menettänyt kotinsa. Tilanne on katastrofaalinen: yli 21 miljoonaa ihmistä tarvitsee jatkuvaa humanitääristä apua.
Yllä mainitut luvut eivät ole mukavaa luettavaa. Ihmiset ympäri maailmaa joutuvat edelleen kärsimään sodista, vaikka vielä 2000-luvun alussa konfliktien ja väkivaltaisten kuolemien määrä näytti laskevan maailmassa. Väkivallan määrä on ollut jälleen kasvussa viimeisen vuosikymmenen aikana.
Sotien ja konfliktien pitkittyessä niiden ratkaiseminen käy yhä vaikeammaksi. Konfliktista tulee osa ihmisen normaalia todellisuutta, kun lapset ja nuoret joutuvat kasvamaan vastakkainasettelun ja turvattomuuden maailmassa. Tämä konfliktiin kasvamisen tulos näkyy nyt esimerkiksi Gazassa. Hamasin taistelijat ovat pääosin nuoria aikuisia, eivätkä he ole kokeneet elämässään normaalia turvallisuutta tai hyvin toimivaa yhteiskuntaa. Turvattomuus, toivo ja näköalattomuus luovat pohjan vihalle, vastakkainasettelulle ja radikalisoitumiselle.
Myös Venäjälle ja Ukrainaan on kasvamassa sukupolvet, jotka ovat kokeneet sodan ja kasvaneet sisälle vihan ja vastakkainasettelun maailmaan. Nämä vahvistuvat, kun menetät sodassa kotisi ja lähimmäisiäsi. Medioista löydät helposti vihaa ja vastakkainasettelua vahvistavaa sisältöä. Valtiot luovat viholliskuvia.
Me suomalaiset olemme myös alttiita vihalle ja vastakkainasettelulle. Meidän onneksemme Suomi on kuitenkin vahvasti demokraattinen, sananvapautta arvostava ja moniarvoinen yhteiskunta. Muun muassa nämä suojaavat meitä ääriajattelulta ja vastakkainasettelun kasvulta. Vaikka hyvinvointijärjestelmämme natisee liitoksissaan ja turvallisuuttamme koetellaan itärajalla, niin parlamentarismi ja oikeusvaltioperiaatteet antavat meille vahvan suojan sekä kykyä sopeutua.
Suomi onnistui säilyttämään demokratiansa viime sotien jälkeenkin ja maa kasvoi sotasukupolvien ahkeralla uurastuksella kohti hyvinvointiyhteiskuntaa. Maa jälleenrakennettiin niin fyysisesti kuin psyykkisestikin aikaisempaakin vahvemmaksi ja paremmaksi.
Millaisessa maassa me haluamme tulevaisuudessa elää? Meidän on hyvä muistaa, että demokratia, sananvapaus ja moniarvoisuus ovat olleet ne tekijät, joiden vuoksi me saamme nyt elää yhdessä maailman hyvinvoivimmista, turvallisimmista ja onnellisimmista maista.
Aurinkoista kevättä ja uuden alkua toivoen
Olli-Pekka Leskinen
Toimitusjohtaja
Sodan ja rauhan keskus Muisti
Vaikeiden vaihtoehtojen kevät 1944 − Suomi veitsenterällä kahdeksankymmentä vuotta sitten
Vuoden 1944 alussa Suomi oli vaikeassa tilanteessa. Jatkosota oli ollut käynnissä kaksi ja puoli vuotta ja sodankäynti oli juuttunut asemiinsa. Saksan avulla olimme taistelleet menestyksellä, mutta Saksa oli menettänyt aloitteensa itärintamalla jo vuonna 1943 ja näytti yhä ilmeisemmältä, että se häviäisi sodan. Suomen poliittiset johtajat halusivat irrottaa Suomen sodasta ja solmia Neuvostoliiton kanssa erillisrauhan. Rauha oli myös Neuvostoliiton intresseissä, jotta se voisi keskittää voimansa Keski-Eurooppaan. Paineita rauhan tekoon tuli myös Yhdysvaltojen ja Ruotsin suunnalta. Sodasta irtautuminen oli helpommin sanottu kuin tehty: Neuvostoliiton ehdot rauhalle olivat kohtuuttomat ja Saksa vastusti rauhantekoa, koska Suomen-rintama sitoi neuvostojoukkoja. Tilanteen purkaminen siten, että itsenäisyytemme puolustaminen säilyisi mahdollisena, vaikutti lähes mahdottomalta.
Rauhaa oli tunnusteltu jo vuoden 1943 puolella, johon Saksa oli reagoinut mm. jarruttamalla viljatoimituksiaan. Ilman Saksan-viljaa suomalaisten elintarviketilanne olisi ollut hyvin vaikea. Marras-joulukuussa 1943 Stalin oli ilmaissut halunsa irrottaa Suomi sodasta Teheranissa pidetyssä liittoutuneiden maiden johtajien konferenssissa. Vuoden 1944 alussa Yhdysvallat alkoi painostaa Suomea rauhantekoon. Ylipäällikkö Mannerheim ilmoitti hallitukselle helmikuun alussa, että sotilasjohto oli valmis rauhaan raskainkin ehdoin. Kansan yleinen mielipide vastusti rauhanehtoihin suostumista, sillä suurelle yleisölle tilanne näyttäytyi vakaana – Suomen joukot olivat pitkällä Itä-Karjalassa ja tilanne oli ollut muuttumaton jo pitkään.
Helmikuussa Neuvostoliitto pommitti raskaasti Helsinkiä ja muita Suomen kaupunkeja useita kertoja murtaakseen Suomen puolustustahdon. Se ei kuitenkaan onnistunut. Valtioneuvos J.K. Paasikivi tunnusteli Neuvostoliiton rauhanehtoja Neuvostoliiton Tukholman-suurlähettilään Alexandra Kollontain välityksellä yhteensä kolmeen otteeseen helmi-maaliskuussa 1944. Saksalle tunnustelujen selitettiin johtuvan Leningradin saartorenkaan murtumisesta ja saksalaisten vetäytymisestä itärintamalla yleensä, mikä Suomen näkökulmasta oli epäedullista kehitystä: Suomi oli nyt Neuvostoliiton maa- ja ilmavoimille kuin tarjottimella.
Neuvostoliiton rauhanehdot olivat kovat. Ne lähtivät liikkeelle talvisodan jälkeisistä rajoista ja lisäksi Suomen pitäisi luovuttaa Petsamo Neuvostoliitolle. Suomen tuli katkaista suhteet Saksaan ja internoida maassa olevat saksalaiset joukot mahdollisesti Neuvostoliiton avulla. Suomen oma armeija tuli saattaa rauhan kannalle. Sotakorvauksia pitäisi maksaa 600 miljoonaa dollaria. Suomen hallitus ei voinut hyväksyä ehtoja. Saksalla oli joukkoja Suomessa yli 200 000 miestä ja pelättiin kahden rintaman sotaa. Yhtäaikainen saksalaisten joukkojen internointi ja oman armeijan kotiuttaminen nähtiin liian vaarallisena – se mahdollistaisi maan joutumisen neuvostomiehityksen alaiseksi. Suomi ilmoitti hylkäävänsä rauhanehdotuksen 17.3.1944.
Julkisuuteen viestittiin rauhanneuvotteluiden katkenneen, mutta kulissien takana niitä jatkettiin. J.K. Paasikivi ja Carl Enckell matkustivat salaa Moskovaan. Neuvottelut eivät juurikaan muuttaneet ehtoja. Suomalaisista poliitikoista vain Paasikivi kannatti ehtoja, mikä johti hänen ja presidentti Risto Rytin henkilökohtaisten suhteiden katkeamiseen. Saksa reagoi neuvotteluihin aloittamalla ensin viljan ja sitten aseiden vientikiellon Suomeen huhtikuussa. Hallitus päätti viivyttää tilannetta toivoen, että suunniteltu liittoutuneiden maihinnousu Länsi-Eurooppaan muuttaisi tilannetta ratkaisevasti. Hallitus katsoi, että itsenäisyys olisi suuremmassa vaarassa hyväksymällä rauhanehdot kuin että jos jatkettaisiin taisteluja. Rauhaan ei Neuvostoliiton ehdoilla suostuttu.
Stalin päätti, että Suomi pakotetaan rauhaan suurhyökkäyksellä. Suomen armeijan päävoimat olisi tarkoitus tuhota ja siirtää raja Kymijoelle. Ennennäkemätön hyökkäys Karjalan kannaksella alkoi 9.6.1944.
Onnea, 106-vuotias Suomi!
Onnittelut 106-vuotiaalle Suomelle! Kunnioitamme itsenäisyyttäsi, historiaasi ja vahvuuttasi vaikeuksienkin keskellä. Olet kasvanut arvostetuksi oikeusvaltioksi ja näytät toiminnallasi esimerkkiä parlamentaarisen demokratian hyvästä toiminnasta. Toivotamme sinulle jatkuvaa kasvua, hyvinvointia, yhteisöllisyyttä ja rauhaa. Kiitos, että olet meille koti, missä voimme elää rauhassa ja tasa-arvoisina.
Sodan ja rauhan keskus Muistin tehtävä on kertoa sodasta edistääkseen rauhaa. Muisti selittää, välittää ja taltioi sotaan liittyviä tapahtumia, kokemuksia ja tietoa uusille sukupolville ja uusille suomalaisille. Muisti saa ihmiset ajattelemaan ja ymmärtämään sodan todellisuutta ja kauhistavuutta mutta myös ihmisen kykyä sopeutua ja selviytyä vaikeuksista. Toiminnan ydintavoitteena on rauhaa ja Suomen itsenäisyyttä arvostava ihminen.
Vuonna 2023 Muistin kaltaisten toimijoiden merkitys on suuri. Venäjän täysimittainen hyökkäys Ukrainaan on jatkunut pian jo kaksi vuotta, eikä merkkejä rauhasta näy lähitulevaisuudessa. Terroristijärjestö Hamas hyökkäsi Gazasta Israeliin 7. lokakuuta. Hyökkäyksen seurauksena Israel aloitti voimakkaat ilmaiskut ja maahyökkäyksen Gazaan. Sodan myötä Gazan siviiliväestön tilanne on järkyttävä, eikä humanitaarista apua saada riittävästi perille. Sodassa on mahdollisesti kuollut jo yli 15 000 ihmistä ja haavoittuneita on useita kymmeniä tuhansia. Kotinsa on menettänyt arviolta yli 1,5 miljoonaa ihmistä.
Näiden sotien lisäksi sotaa käydään muun muassa Myanmarissa, Somaliassa, Ugandassa, Nigeriassa, Kongossa, Sudanissa, Syyriassa, Malissa ja Sudanissa. Väkivaltaiset konfliktit jatkuvat myös muun muassa Afganistanissa, Irakissa, Meksikossa, Pakistanissa, Intiassa, Turkissa, Armeniassa, Kamerunissa, Mosambikissa ja Libyassa. Kuolleiden määrä on useita kymmeniätuhansia ja haavoittuneita satojatuhansia. Pakolaisten määrä lasketaan kymmenissä miljoonissa.
Maailma näyttää konfliktien valossa aikaisempaakin synkemmältä paikalta. Tilannetta ei myöskään helpota se, että ilmastonmuutoksen ja luontokadon myötä yhä useammat alueet maailmasta kärsivät muun muassa kuivuudesta ja epävarmoista ilmasto-olosuhteista.
Kaiken tämän keskelläkin meillä suomalaisilla on edelleen vahva usko tulevaisuuteen. Ja vaikka nuoren pahoinvointi herättää paljon keskustelua ja huolta, niin heidän tulevaisuudenuskonsa on vahva. Meillä on vahva kriisinsietokyky ja usko yhteiskuntaan. Meidän tulee jatkossakin tehdä töitä niiden tekijöiden eteen, joiden avulla voimme ylläpitää ja vahvistaa kriisinsietokykyä ja tulevaisuudenuskoa. Tässä historia voi olla tukena ja välineenä.
Veteraaniperintöä tai sotasukupolvien perintöä ymmärtämällä voimme löytää voimavaroja ja arvoja, joiden ansiosta Suomi selvisi viime sodista itsenäisenä ja joiden pohjalta demokraattinen hyvinvointivaltiomme rakennettiin. Tammenlehvän perinneliitto kiteyttää nämä arvot seuraavasti:
”Veteraanien perintö on kertomus uhrautuvaisuudesta, sitkeydestä, lähimmäisen huomioonottamisesta, velvollisuudentunnosta ja tulevaisuudenuskosta.”
Nämä arvot kantavat edelleenkin ja niiden voimalla voimme rakentaa parempaa tulevaisuutta.
Hyvää itsenäisyyspäivää kaikille suomalaisille!
Olli-Pekka Leskinen, toimitusjohtaja
Sodan ja rauhan keskus Muisti
Jouluna 1943 lahjoja sai eniten tuntematon sotilas
Sotajoulua 80 vuotta sitten leimasi auttaminen ja toisista välittäminen. Traagisilta tapahtumiltakaan ei vältytty.
Vuoden 1943 joulu oli suomalaisille jo neljäs sotajoulu. Jouluvalmisteluihin vaikutti muun elämän tavoin pula ja säännöstely. Joulua pyrittiin kuitenkin viettämään niin tavalliseen tapaan kuin se vain oli mahdollista. Kekseliäisyyden ja talkoohengen avulla jouluista tunnelmaa luotiin niin kodeissa kuin rintamalla.
Kotirintaman joulupöydässä puuroa ja juureksia
Perinteisistä jouluruuista tarjolla monessa kodissa oli ainakin lanttulaatikkoa. Lanttu oli harvoja säännöstelyn ulkopuolisia elintarvikkeita ja se säilyi myös hyvin, vaikka olisi välillä jäätynytkin. Porkkanaa ja punajuurta hyödynnettiin myös hyvin monessa muodossa rosolleista karamelleihin. Korttiannoksia oli ryhdytty säästämään hyvissä ajoin, jotta joulupöydässä voisi olla esimerkiksi lihaa ja jotain makeaa tarjolla. Kaupungeissa tarvikkeita jonotettiin tuntikaupalla. Kinkkua ei silti monessakaan pöydässä ollut, vaikka monet kasvattivatkin possuja pihojen perillä tai jopa asunnoissa sisällä. Monissa kodeissa jouduttiin tyytymään joulupuuroon. Helsingin Oulunkylässä lapsuuden jouluaan 1943 muistellut nainen kertoi ruokana olleen ohraryynipuuroa ja maaseudun sukulaisten lähettämää lampaanlihaa.
Maatiloilla asuneiden sukulaisten ja tuttavien lähettämät ruokapaketit olivatkin tärkeänä lisänä monen kaupunkilaisen joulupöydässä. Vähävaraisia autettiin myös nykyiseen tapaan keräyksillä. Esimerkiksi Helsingissä kaupunkilähetys jakoi kaupunkilaisten lahjoittamia limppuja, perunoita, joululehtiä ja pieniä rahalahjoja yhteensä 810 perheelle.
Joululahjojakin saatiin. Lasten paketeista saattoi löytyä peltilelu, puusukset, räsynukke tai omena. Moni rintamalla ollut perheenisä oli lähettänyt puhdetöinään tekemiä puu- tai metalliesineitä perheelleen jouluksi. Näistä paketeista kuoriutui mm. lampunjalkoja, keinuhevosia, erilaisia rasioita tai jopa kattokruunuja.
Myös rintamalle oli tehty lahjoja. Lotat ja pikkulotat olivat ennen joulua käyttäneet valtavan määrän työtunteja valmistaessaan tuhansia ja tuhansia ”tuntemattoman sotilaan” joulupaketteja. Näitä paketteja toimitettiin mahdollisuuksien mukaan kaikkiin yksiköihin, jotta jokainen sotilas – myös ne, joita syystä tai toisesta kotiväki ei muistanut − saisi lahjan. Paketeissa oli mm. neuleita ja makeisia.
Lotat ja sotilaskotisisaret valmistivat sotilaiden joulun
Jouluaattona lähes jokaiseen korsuun pystytettiin joulukuusi ja rintamaradio lähetti jouluohjelmaa. Monessa korsussa pidettiin jouluhartaus ja komentajat kävivät joulutervehdyksillä. Joulupukki, joka joskus oli hyvinkin improvisoiden naamioitu, jakoi lottien ja muiden naisjärjestöjen valmistamat lahjat. Muutkin, kuten vaikkapa eduskuntaryhmät, olivat kantaneet kortensa rintamamiesten lahjoituskekoon. Sotilaille jaettavaksi kertyi mm. taskupeilejä, kirjoja ja tupakkaa. Jouluksi 1943 oli järjestetty myös joulurahan keräys, jonka tuotosta oli voitu jakaa korsukunnille rahalahjoja näiden haluamien tavaroiden, kuten ajanvietepelien, sanomalehtien, kuva- ja joulujulkaisujen ja jopa radioiden ostoa varten.
Sotilaskodit ja lottalat olivat suuressa roolissa rintamajoulun vietossa. Tilat oli koristeltu paperisilla tontuilla, porsailla ja kuusilla ja tarjolla oli juhla-ateria: puuroa, sianlihasäilykkeitä, makeisia, rusinoita, pumpernikkeleitä ja kahvia. Kanttiineissa oli jopa viisi joulujuhlaa peräkkäin, jotta kaikki sotilaat pääsivät mukaan. Tavoitteena oli tarjota miehille jouluiloa lapsuuden joulumuistojen merkeissä, jotta sodan arki edes hetkeksi unohtuisi. Lotilla ja sotilaskotisisarilla ei ollut joululomaa.
Joulun 1943 uhrit
Helsingin Sanomat uutisoi 27.12.1943 joulun sujuneen rintamilla ”suhteellisen rauhallisesti”. Kuitenkin 24.−26.12.1943 menehtyi 56 sotilasta ja yksi lotta. Heistä yli puolet menehtyi muuhun kuin vihollistoiminnasta johtuvaan syyhyn. Neljä suomalaista kaatui Maaselän kannaksella Jolmajärvellä, missä Neuvostoliitto hyökkäsi jouluaattona suomalaisten kenttävartioon 250 miehen voimin. Lisäksi kiivaassa taistelussa katosi seitsemän miestä ja saman verran haavoittui.
Hieman pohjoisempana Ontajärvellä tuntemattomien sotilaiden joululahjojen toimittaminen kenttävartioihin koitui kahden muonituslotan, yhden jääkärin ja kahden hevosmiehen kohtaloksi. Jouluaattoaamuna lotat Anni Tekkala ja Kirsti Ruotsalainen, jääkärit Uuno Ullgren ja Voitto Pynninen sekä ajomiehet Väinö Komulainen ja Janne Savolainen lähtivät kahdella hevosella liikkeelle. Heidän kimppuunsa hyökkäsi neuvostoliittolainen partisaaniosasto, jonka tulituksessa ajomiehet ja toinen hevosista kuoli. Lotat ja toinen jääkäreistä jäi vangiksi ja vain jääkäri Pynninen pääsi pakenemaan paikalta. Kirsti Ruotsalainen oli vangiksi joutuessaan raskaana ja synnytti pojan Neuvostoliitossa 26.8.1944. Lotat tulivat Suomeen ensimmäisen kotiutetun vankierän mukana 22. marraskuuta 1944.
TET-jakso Muistissa innosti historia-alalle
Olen viikon ajan päässyt tutustumaan Sodan ja rauhan keskus Muistin toimintaan ja ihmisiin. Olen tutustunut keskuksen työtehtäviin kuten näyttelyn avaamiseen, myytävien tuotteiden hyllyttämiseen, koululaisryhmän ohjaamiseen ja työskentelemiseen keskuksen ravintolan puolella. Olen tehnyt näiden viiden päivän aikana kaikenlaista asiantuntijatehtävistä suurtalousastianpesukoneen tyhjentämiseen.
Pääsin pedagogina työskentelevän Mikko Siitosen ohjaamana tutustumaan asiantuntijatyöhön ja tuomaan nuoren näkökulmaa asioihin. Olen muun muassa ollut mukana valitsemassa kuvitustyyliä uuteen Suomen Sotavuodet -verkkosivustoon ja tuomassa nuoren näkökulmaa Muistin kouluille suunnattuihin tehtäväpaketteihin. Yksi tärkeimmistä työtehtävistäni tällä viikolla oli etsiä tietoa jatkosodan aikana tapahtuneista tapahtumista keskuksen some-päivityksiä varten. Olen tutkinut eri lähteistä, mitä jatkosodassa tapahtui eri päivämäärinä joulu-, tammi- ja helmikuiden 1943-1944 aikana. Tämä tehtävä annettiin minulle viikon alussa ja työstin sitä oman aikatauluni mukaan muiden töiden lomassa.
Asiantuntija- ja tutkijatehtävien lisäksi olen saanut työskennellä Muistin myymälä sekä kahvila ravintola Rauhan puolella. Olen päässyt pakkaamaan sekä postittamaan kaupan tilauksia sekä järjestämään varastoa. Keittiön puolella työskentelin keittiöapulaisena eli täytin nonstoppina astianpesukonetta ja pyyhin pöytiä, mikä antoi minulle arvokasta kokemusta museokahvilan puolelta. Parasta tässä oli kuitenkin se, että pääsin tutustumaan niin monenlaisiin työtehtäviin. Mitä Muistin henkilökuntaan tulee, on ilmapiiri tuttavallisen lämmin ja toivottavasti pääsen vielä työskentelemään tällä esimerkiksi kesätöissä. Kaiken kaikkiaan tämä tutustuminen avasi silmiäni museoalaa kohtaan ja vahvisti entisestään haaveitani ja haluani työllistyä tälle alalle.
Otto Lindstedt, Urheilupuiston koulun 9.lk oppilas ja Muistin tettiläinen viikolla 42/2023
