Kategoria: Näkökulmat

”Sotasukupolvi on hyvin moniääninen ja hyvin monipuolinen porukka ihmisiä laidasta laitaan”, sanoo yliopistotutkija Ville Kivimäki.

Kun puhumme, Ville Kivimäelle on juuri myönnetty Suomalaisen Tiedeakatemian humanistipalkinto. Palkinto myönnetään uransa alkuvaiheessa olevalle, jo kansainvälistä mainetta saavuttaneelle humanistisen alan tutkijalle.

Palkinto on ansaittu. Yliopistotutkijana ja Suomen historian dosenttina Tampereen yliopistossa toimiva Kivimäki tunnetaan tutkijana, joka on nostanut esille vaikeita aiheita.

Kirjastaan Murtuneet mielet Kivimäki palkittiin Tieto-Finlandialla vuonna 2013. Väitöskirjaan pohjautuva teos käsittelee suomalaissotilaiden traumaattisia kokemuksia, selviytymiskeinoja ja sotapsykiatriaa. Se pureutuu sankaruuden myytteihin sekä myös kansallisiin traumoihin. Nykyään Kivimäki toimii esimerkiksi “Eletty kansakunta”-tutkimusryhmän johtajana Suomen Akatemian kokemuksen historian huippuyksikössä Tampereen yliopistossa.

Lisäksi Kivimäki on Sodan ja rauhan keskus Muistin tieteellisen neuvottelukunnan jäsen.

Kimmokkeena isovanhempien tarinat

Sodan tutkimuksen pariin Kivimäen johdatti perheen historia. ”Perinteinen tarina”, hän sanoo.

Sotasukupolvea edustaneilta isovanhemmiltaan Kivimäki muistaa lapsena kuulleensa mainintoja sodasta, mutta muistaa myös havainneensa, että oli asioita, joista ei haluttu puhua. Se oli omiaan herättämään mielenkiintoa.

Myöhemmin pappa alkoi kertoa tarinoita Kivimäelle ja hänen serkulleen. ”Hän jakoi joitakin sellaisia sotakokemuksia, joita hän ei ollut aiemmin kertonut omille lapsilleen. Tietysti ne jäivät silloin teini-ikäisenä aika voimakkaasti mieleen”, hän kertoo.

Se, että tarinoiden kuulemisessa jäi ikään kuin sukupolvi välistä on aika tyypillistä, Kivimäki sanoo. Syitä sille on monia.

Kun sotasukupolven omat lapset olivat pieniä, oli sodasta vielä vähän aikaa. Muistot saattoivat olla kipeitäkin, ja elämässä haluttiin mennä eteenpäin.

Iän myötä nuoruuden avainkokemuksia aletaan muistella ja siinä vaiheessa lastenlapset ovat olleet otollista yleisöä. ”Voihan siinä olla semmoistakin, että lapset eivät ole nuorina kiinnostuneita omien vanhempiensa jutuista”, Kivimäki pohtii.

Silti myös sotasukupolven lapset usein kiinnostuvat niistä tarinoista iän karttuessa. ”Sitten tulee se oivallus, että omat vanhemmat eivät ole täällä ikuisesti. Joillekin se tulee liian myöhään, mutta kyllä monet sotasukupolven lapset ovat ikään kuin haastatelleet omia vanhempiaan sitten vanhoilla päivillänsä”, Kivimäki kertoo.

Muistamisen kulttuuri heijastamaan kokemusten moninaisuutta

Opinnot aloittaessaan Kivimäki ei ollut ajatellut suuntautuvansa sotahistoriaan. Sitten hän ymmärsi, että ihmisten kokemuksia on mahdollista tutkia tieteenkin parissa – juuri niitä kokemuksia, jotka häntä henkilökohtaisestikin kiinnostivat.

Viime aikoina Kivimäen työn keskiössä olevat sotatraumat ovat jälleen nousseet esille julkisessa keskustelussa. Esimerkiksi Helsingin Sanomat julkaisi loppukesästä artikkelin, jossa pohdittiin sitä, miten sota yhä näkyy suomalaisissa.

Kivimäen mukaan on selvää, että monissa perheissä sodan traumat ovat leimanneet myöhempää elämää, ja syy-seuraussuhteet näkyvät tänäkin päivänä.

Silti Kivimäki varoisi sodan tarkastelua yksinomaan traumojen kautta. ”Ikään kuin ne traumat olisivat automaattisesti kulkeneet sukupolvelta toiselle aina meihin asti, tai että me olisimme vielä sodan traumatisoimia ihmisiä. Se ei mitenkään yksiviivaisesti ole sillä lailla”, hän sanoo.

“Sotasukupolvi edusti kaikkia kansanryhmiä ja kaikkia poliittisia näkemyksiä.”

Sodan kokemuksia on sen jälkeisinä vuosikymmeninä tarkasteltu monista eri vinkkeleistä. ”Nyt saattaa unohtua, että vielä 50-, 60-, 70- ja 80-luvullakin ymmärrettiin paremmin se, että sotakokemuksia oli monenlaisia. Sotasukupolvi edusti kaikkia kansanryhmiä ja kaikkia poliittisia näkemyksiä”, Kivimäki sanoo. ”Joissain aiheissa tuolloin on voinut olla nykyistä enemmänkin väljyyttä siinä, miten sodasta on keskusteltu”.

1990-luvulla Neuvostoliitto romahti ja Suomessa oli havaittavissa uusisänmaallinen käänne, ikään kuin kunnianpalautuksen hengessä. Monet odottivat, että sodasta ja sen kokeneista pitäisi puhua vain tietyllä tavalla. Kivimäki opiskeli Joensuussa, ja muistaa kuinka isänmaallisuus yritettiin kaapata äärioikeiston käsikassaraksi. Paikoin sotahistoriaakin käytettiin vihan ja ääriajattelun polttoaineena, hän pohtii.

Kuitenkin sodasta on aina ollut monenlaista tulkintaa. Yhtäällä ovat kertomukset traumoista sekä kotirintaman ja lasten kokemuksista. Toisaalta samaan aikaan elää nationalistinen tapa kertoa sodasta. Siinä nostetaan esiin tietyt sotasankarihahmot ja nähdään historia toisinaan mustavalkoisena. ”Nämä asiat elävät rinnakkain ja on mahdoton typistää, että jokin tulkinta liittyisi vain tiettyyn aikakauteen. Jännite näiden kertomusten välillä on se, joka on säilynyt aina”, Kivimäki toteaa.

Nykyaikana Kivimäki peräänkuuluttaa, että sodasta puhuttaessa muistettaisiin ja erityisesti ymmärrettäisiin sotasukupolven kokemusten moninaisuutta ja monimutkaisuutta – sitä, että sodan kokenut joukko ei ollut monoliitti. ”Sotasukupolvi on hyvin moniääninen ja hyvin monipuolinen porukka ihmisiä laidasta laitaan”, hän sanoo. ”Hyväksytään erot ja erimielisyydet. Vuodesta 1918 alkaen olemme hitaasti opetelleet ymmärtämään, että kaikki suomalaiset eivät ajattele samalla lailla.”

Tiedekeskus keskusteluyhteyttä luomassa

Muistin tieteelliseen neuvottelukuntaan liittyminen oli Kivimäelle luontevaa. ”Muisti on oikeastaan tiedekeskus niiden teemojen ympäriltä, joita olen tutkinut viimeiset 15 vuotta”, hän sanoo. Tämän hän kertoo olevan ainutlaatuinen mahdollisuus, joita harvoin tulee vastaan tutkijanuralla.

Muistilla Kivimäki näkee olevan monta tehtävää. Samalla kun se on esimerkiksi mahdollisuus saada suomalaiset tarkastelemaan omaa historiaansa laajemmissa kehyksissä, voi se tarjota keskusteluyhteyden asiat eri tavoilla näkevien välillä. ”Silloin kun ihmiset kohtaavat toisensa, usein lopputulos on ennemmin hyvä kuin huono”, hän sanoo.

Artikkeli on osa Näkökulma rauhaan-juttusarjaa, jossa kuullaan erilaisia näkökulmia sodan ja rauhan kysymyksiin.

Pariisin rauhansopimus astui voimaan Suomen osalta syyskuussa 1947. Tuon jälkeen olemme saaneet elää Suomessa poikkeuksellisen pitkää rauhanjaksoa ja tulevaisuus näyttää edelleen hyvältä. Rauhan ei kuitenkaan koskaan pitäisi olla itsestäänselvyys vaan sen eteen täytyy jatkuvasti tehdä töitä.

Norjalainen rauhantutkimuksen uranuurtaja Johan Galtung on tuonut usein esille rauhantilan haurauden ja sen, kuinka esimerkiksi demokratian nimissä valtaa käytetään usein väärin. Hänen klassisen rauhanmääritelmänsä mukaan rauha on jaettavissa positiiviseen ja negatiiviseen rauhaan. Sotilasdiktatuurin hallitsema maa voi näennäisesti elää rauhassa, sillä varinaista sotatilaa ei välttämättä ole. Galtungin mukaan tuollainen rauha on kuitenkin usein negatiivinen, sillä sodan mahdollistavat rakenteet ovat vahvat ja konfliktit herkässä. Positiivisessa rauhassa vastaavat sotaan mahdollisesti johtavat rakenteet ovat poissa.

Maailman rauhantilaa mitataan muun muassa Global Peace Indexin avulla. Vuonna 2020 Suomi on sijoittunut sijalle 14. Kärkipaikkaa pitää Islanti ja hännillä on Afganistan. Suomea edellä ovat Islannin lisäksi Uusi-Seelanti, Portugali, Itävalta, Tanska, Kanada, Singapore, Tšekin tasavalta, Japani, Sveitsi, Slovenia, Irlanti ja Australia. Mielenkiintoista on se, että Suomi on sijoittunut tässä vertailussa vuonna 2012 sijalla viisi.

Kuinka Suomi on muuttunut viimeisen kahdeksan vuoden aikana? Suomi on edelleen rauhallinen maa ja elämme positiivisessa rauhassa. On kuitenkin olemassa tekijöitä, jotka ovat heikentäneet Suomen asemaa yhtenä maailman rauhallisimmista maista.

Meistä jokainen voi omalta osaltaan edistää rauhaa. Rauhantyön voi aloittaa hyvinkin arkisista asioista – esimerkiksi pitämällä mielessä sen, että kohtelee muita niin kuin haluaisit itseäsi kohdeltavan.

Muisti kertoo sodasta edistääkseen rauhaa. Haluamme, että näyttelykierron koettuaan kävijä ymmärtää sodan kokemuksen inhimillisistä lähtökohdista ja siten kokee rauhan entistäkin tärkeämpänä.

Kansainvälisen rauhanpäivän kunniaksi aloitamme juttusarjan, jossa kuullaan erilaisia näkökulmia sodan ja rauhan kysymyksiin. Julkaisemme juttuja säännöllisesti aina Muistin kevään 2021 avajaisiin asti. Lisäksi olemme julkaisseet videon rauhan merkityksestä. Hyvää rauhanpäivää.

Olli-Pekka Leskinen, toimitusjohtaja

Rauhanturvaaminen osana Suomi-kuvaa

Viime vuosina Suomi on pyrkinyt profiloitumaan rauhan edelläkävijänä. Eikä suotta: suomalainen rauhanneuvottelu ja rauhantyö on tunnustettua ja siitä on todisteena esimerkiksi presidentti Martti Ahtisaaren Nobelin rauhanpalkinto vuodelta 2008.

Suomalaisella osallistumisella rauhan rakentamiseen, turvaamiseen ja kriisinhallintaan on pitkät juuret. Tituleerattiinpa Suomea menneinä vuosina myös ”rauhanturvaamisen suurvallaksi.” Kyseinen ajatus oli niin yleinen, että Turun yliopiston tutkija Jukka Pesu muistaa sen kouluvuosiltaan 1990-luvulla. Ajatus jäi takaraivoon ja innoitti Pesun vielä tänä vuonna ilmestyvän väitöskirjan suomalaisen rauhanturvaamisen historiasta.

Miksi Suomi on halunnut brändätä itseään rauhanturvaamisen kautta? Miten Suomi valikoitui tehtäviin ja miten rauhanturvaamisen kuvaa on rakennettu suomalaisessa yhteiskunnassa? Pesu on pohtinut näitä kysymyksiä muutaman vuoden ajan. Väitöskirjassaan hän tarkastelee rauhanturvatoiminnan merkitystä Suomen ulko- ja turvallisuuspolitiikalle sekä YK-politiikalle vuosina 1956–1990.

Maailmansotien kauheuksien jälkeen ja kylmän sodan pelon ilmapiirissä rauhan edistäminen nousi kysytymmäksi kansainvälisessä politiikassa. Suomi löysi tästä paikkansa. ”Kylmän sodan aikana oli rauhanturvaamisessa kuitenkin aika vähän niitä valtioita, jotka voitiin lähettää ilman, että kummallakaan suurvallalla olisi ollut vastaansanomista”, Pesu kertoo.

Rauhasta tulikin Suomi-kuvan rakennuksen tärkeä osa, jonka perimmäiset syyt olivat enemmän reaalipoliittiset kuin ideologiset – varsinkin alussa. Pohjoismaat pyrkivät näyttäytymään rauhan edustajina, Pesu toteaa. Suomessa haluttiin profiloitua osana tätä pohjoismaalaisuutta ja rakentaa suhteita sekä politiikan että puolustuksen tasoilla.

Aluksi osallistumisesta oltiin montaa mieltä

Pesun mukaan ensimmäisiin operaatioihin osallistuminen ei kuitenkaan ollut läpihuutojuttu. Rauhanturvaaminen oli itsessään ajatuksena ja toimintatapana uusi, eikä kukaan tiennyt, mitä odottaa. Kun Suomi ensimmäistä kertaa osallistui Suezilla vuonna 1956, julkisuudessa esitettiin mielipiteitä puolesta ja vastaan.

Näkyivätkö suomalaisten omat kokemukset sodasta ensimmäisissä päätöksissä lähteä mukaan? Eivät ainakaan suoraan, kertoo Pesu. ”Jos miettii päätöksiä 50- ja 60-luvuilla, ne tulivat ota tai jätä -tilanteina”, hän sanoo.

Silti, sodasta kulunut lyhyt aika näkyi jonkin verran julkisessa keskustelussa osallistumisen mielekkyydestä. Kun suomalaiset saapuivat Egyptiin vuonna 1956, luuli Ruotsin esikunta, että Suomen komppania liitettäisiin siihen, kertoo Pesu. Tämän kuultuaan Suomen komppanian yhteysupseeri Björn Kontiopää pyysi operaatiota johtaneelta kenraalilta, että Suomen komppaniaa käsiteltäisiin erillisenä osastona. ”Kontionpää antoi ymmärtää, ettei Suomessa kansa hyväksyisi kahden sodan taistelleen maan alistamista sodista säästyneen maan johdettavaksi. Kenraali Burns hyväksyi Kontionpään perustelut ja Suomen komppania alistettiin suoraan Port Saidissa olevien YK-joukkojen komentajalle tanskalaiselle everstiluutnantti Carl Engholmille”, Pesu kirjoittaa.

Toki tässä oli aistittavissa erityisesti kotimaan yleisölle suunnattu julkisuustemppu, Pesu kertoo. ”Suomalaisten jatkuva huolto tapahtui Ruotsin kautta ja suomalaiset saivat materiaalia Ruotsilta, mutta silti piti näyttää, että ollaan oma osasto – ei ainakaan ruotsalaisten komennuksessa.”

Kenties Kontionpää ymmärsi julkisuuskuvan tärkeyden luettuaan tämän kommentin Helsingin Sanomien yleisönosastolta: ”Mikäli Suomesta yleensä ketään lähetetään, ei luonnollisesti voi tulla kysymykseen, että se liitettäisiin mihinkään ruotsalaisen johdon alaiseen ryhmittymään, sillä eihän olisi millään mitään väliä, jos suomalaisista entisistä rintamamiehistä kokoonpantu komppania, jonka jokainen jäsen tietäisi enemmän kuin koko Ruotsin kenraalikunta yhteensä, alistettaisiin näitten upseerin komentoon.”

Tällaisissa kommenteissa on talvisodan ja ylipäätään sodan trauman ja yksinjäämisen kokemuksen lisäksi huomioitava negatiivissävytteinen kuva suomalaisten lähettämisestä, Pesu sanoo. Toki vastustajat vetosivat myös taloudelliseen tilanteeseen ja puoluepoliittisiin jännitteisiin.

Operaatiot muuttuvat

Pesu kertoo väitöskirjassaan kirjoittavansa, että kaiken kaikkiaan suomalaiseen rauhanturvaamiseen kuului kylmän sodan aikana pasifistinen pohjavire. Vähitellen epäilyt myös vaimentuivat ja ylpeys osallistumisesta otti vallan – kuten ilmenee puhumisessa ”rauhanturvaamisen suurvallasta”.

Taitekohta tuli 90-luvulla, kun operaatioiden luonne alkoi muuttua. Niistä tuli vaarallisempia, kalliimpia ja mukaan tuli NATO.

Vaikka Suomi yhä lähettää rauhanturvaajia, on toiminnan rinnalle noussut entistä vahvemmin myös ei-sotilaallinen työ rauhan puolesta: rauhanneuvottelu, rauhanvälittäminen ja muu diplomaattinen toiminta. Nekin ovat osa Suomen maabrändiä.

Artikkeli on osa juttusarjaa, jossa kuullaan erilaisia näkökulmia sodan ja rauhan kysymyksiin.

Viikko sitten Päämajatalon seinään nostettiin Sodan ja rauhan keskus Muistin kyltit. Rakennus ja ympäristö alkavat valmistua, mutta vielä pitää odottaa kevääseen, ennen kuin pääsemme avaamaan ovet yleisölle.

Muistin näyttelyjen suunnittelu on jo osittain tuotantovaiheessa. Toisaalla tässä uutiskirjeessä kerrotaan Tarinoiden – yhden tärkeimmän näyttelykohteemme – kuvauksista.

Samaan aikaan näyttelytyön kanssa työstämme rooliamme, tehtäväämme ja tavoitteitamme tiedekeskuksena ja oppimisen paikkana. Siinä olemme saaneet arvokasta apua isolta joukolta eri alojen ammattilaisia, suuri kiitos siitä!

Me muistilaiset ajattelemme, että ihminen oppii elämänsä jokaisena päivänä. Oman ikänsä, kokemustensa ja muiden valmiuksiensa puitteissa. Uusia tietoja ja taitoja, koulussa, työelämässä, harrastuksissa. Usein ohjatusti, mutta yhä useammin itse oivaltaen ja kokien. Yleinen tiedekeskusten slogan ”Hands on, brains on” kuvaa tekemällä oppimista ja oivaltamista.

Haluamme, että Muisti on paikka, jossa ihminen oivaltaa jotakin tärkeää ja ehkä uuttakin itsestään, muista ihmisistä, ihmisyydestä, historiasta, Suomesta, Euroopasta, maailmasta, nykypäivästä. Näemme tiedekeskuksen ja sen näyttelyt alustana tieteen ja kansalaisten välillä käytävälle keskustelulle. Näyttelyissämme pyrimme monipuolistamaan käsityksiä menneisyydestä sekä tekemään oikeutta menneisyyden ihmisille silloinkin, kun heidän tekonsa ja ratkaisunsa ovat meille vieraita.

Länsimaisessa demokratiassa ja moniarvoisessa kansalaisyhteiskunnassa vapaan tieteen tehtävä on tarkastella kriittisesti myös omaa yhteiskuntaa. Olemme pohtineet sitä, miten voimme käsitellä kansallista historiaa ihmisoikeuksia ja moninaisia kokemuksia huomioiden ja kuitenkin arvostaen kansallista kertomusta sodasta. Haluamme säilyttää arvostuksen sotasukupolven kokemuksia kohtaan, mutta myös laajentaa käsitystämme sodasta ilmiönä ja sen vaikutuksista yksilöön ja yhteiskuntaan.

Historiasta opimme kiistattomia tosiasioita ja faktoja, mutta on tarpeen myös ymmärtää eletyn menneisyyden ja siitä tehtyjen tulkintojen ristiriitaisuus ja kontekstisidonnaisuus. Mitä Muistissa sitten opitaan? Ainakin tulkitsemaan informaatiota, tekemään päätelmiä ja arvioimaan väitteiden pätevyyttä. Tietoja, mutta myös eettisiä arvoja, yhteiskunnallisia arvostuksia ja asennoitumistapoja. Historiataitoja, joille on tarvetta nykypäivässä, kun yksittäisiä tietoja irrotetaan yhteydestään ja niillä perustellaan erilaisia näkemyksiä kansallisesti ja kansainvälisesti.

Pia Puntanen, Sisältöjohtaja, asiamies

Yhdenvertaisen tiedekeskuksen rakentaminen vaatii suunnittelua, pohtii pedagogi Jere Linnanen.

Tullessani vuosi sitten töihin Muistin pedagogiksi olin tietyllä tapaa  alanvaihtaja.  Minulla oli kyllä  pedagogista kokemusta  järjestökentältä, koulumaailmasta ja  yrittäjänä, mutta en ollut koskaan työskennellyt osana Suomen museoalan perhettä.

Luin ensitöikseni alan perusteoksia ja eräs  ajatus noilta ensimmäisiltä viikoilta  jäi vahvasti mieleeni.  Museologian perusteet  kirjassa mainittiin eräänlainen kauhuskenaario siitä,  miten kuvitteellisen  museon työntekijät tekevät näyttelyn lähinnä  ”esitelläkseen henkilökunnan harrastuksia”.  

Vaikka  2000-luvun alussa kirjoitettu kauhuskenaario ei kuvaa Suomen modernia ja asiakaslähtöistä museokenttää, on vaara todellinen – eikä ainoastaan museoalalla. Sama oman alan innostus voi saada  historian  opettajan laatimaan  75  dian esityksen Ranskan suuresta vallankumouksesta  7.-luokkalaisten ensimmäiselle historian tunnille tai  koodarin tekemään niin monipuolisen ohjelman, etteivät  hänen  asiakkaansa  enää osaa sitä käyttää. Innostus voi sokaista.  

Muistissa on käyty paljon keskustelua siitä, kenelle uutta tiedekeskusta tehdään.  Olemme luoneet  kuusi kuvitteellista asiakaspersoonaa ja kulkeneet  näyttelykiertomme läpi miettien, miltä meidän  kohteemme näyttäisivät  eri silmin katsottuina.  Edellä mainitut palvelumuotoilun keinot ovat antaneet  meille muistilaisille paljon näkemystä moninaisuuteen, paljastaneet ajattelumme  katvealueita sekä  vahvistaneet visiotamme siitä, että  kerromme sodasta edistääksemme rauhaa. Kuitenkin olemme huomanneet, että  pelkkä ongelmien tunnistaminen ei riitä – on otettava askel syvemmälle.  

Tästä syystä aloimme  viime keväänä  koota Muistille monialaista  näkemysten manuaalia, jota kutsumme oppimissuunnitelmaksi.  Olemme saaneet mukaan  älykkään ja herkän joukon  ajattelijoita ja kirjoittajia, jotka sekä kiteyttävät  oleellisia  ydinkysymyksiä että antavat ohjeita uuden tiedekeskuksen  luomiseksi. Vaikka oppimissuunnitelman toimitusprosessi on vielä kesken, jo nyt  on selvää,  että  korkeatasoisen ja monipuolisen kirjoittajajoukon Muistille tärkeistä kysymyksistä nousevat  artikkelit  ovat meille kullanarvoisia.  

Tekeillä oleva oppimissuunnitelma on palauttanut minut takaisin lähtöruutuun  –  sen kysymyksen äärelle,  miten tehdä kaikille tarkoitettua tiedekeskusta?  Oppimissuunnitelman luvut ovat haastaneet ajatteluani siitä, mitä tarkoittaa yhdenvertaisuus tiedekeskuksessa  –  esimerkiksi  miten voisimme  todella  olla saavutettavissa  myös ihmisille, joilla on oppimisvaikeuksia?  Entä  miten käytännössä voimme huomioida lasten erilaiset kehitysvaiheet tai  miten julkilausutut arvomme  sekä käsityksemme tiedosta ja oppimisesta näkyvät  lopulta  tilassamme?  

Erilaisten näkökulmien lukeminen pakottaa myös nöyrtymään.  Joskus  kaksi hyvää aietta voi olla keskenään ristiriitaisia. Esimerkiksi tieteellisyyden  ja neutraalisuuden vuoksi olisi tärkeää tuoda esille  riittävästi  asioiden  taustoja  ja nyansseja,  mikä  taas voi viedä esitystä  abstraktiin  sekä  vaativaan suuntaan ja näin sulkea pois esimerkiksi  lapsia tai henkilöitä, joilla on oppimisvaikeuksia.  Myös tilalliset, ajalliset ja  taloudelliset  reunaehdot rajoittavat  käytettävissä olevia ratkaisuita. Jotkut kompromissit sattuvat enemmän kuin toiset.  Selvää kuitenkin on se, että kun me Muistissa pyrimme elämään kuten opetamme – eli siis asetumme  muiden kanssakulkijoidemme kenkiin – voimme  avata paremman keskuksen kaikille. 

Jere Linnanen, Pedagogi

Sodan ja rauhan keskus Muistin tukisäätiön hallintoneuvosto kokousti ensimmäistä kertaa 5.3.2019. Hallintoneuvosto koostuu Muistin perustajayhteisöjen sekä rahoitusta edistäneiden tahojen edustajista ja kansanedustajista eri puolilta Suomea.

Hallintoneuvoston puheenjohtajana toimii jo säätiön perustamiskokouksessa 28.9.2018 valittu, aiemmin Suomen pääministerinä ja eduskunnan puhemiehenä toiminut Paavo Lipponen. Sodan ja rauhan keskus Muistin tukisäätiö sr:n hallintoneuvosto valitsi kokouksessa varapuheenjohtajakseen mikkeliläisen kansanedustajan Lenita Toivakan, joka on ulkoasiainvaliokunnan ja tulevaisuusvaliokunnan jäsen sekä ulkopoliittisen instituutin hallituksen jäsen. Hallintoneuvoston muut jäsenet ovat ministeri Jan-Erik Enestam Kemiönsaaresta, Mikkelin hiippakunnan piispa Seppo Häkkinen, lahtelainen kansanedustaja Mika Kari, kouluneuvos, kappalainen ja Mikkelin kaupunginvaltuutettu Jyrki Koivikko, lappeenrantalainen kansanedustaja Jukka Kopra, savonlinnalainen kansanedustaja Hanna Kosonen, pääkonsuli Kalervo Kummola Tampereelta, jyväskyläläinen kansanedustaja Aila Paloniemi, Suur-Savon Osuuspankin hallintojohtaja Tero Pulkkinen, Essoten työsuojeluvaltuutettu Sari Rautiainen, Mikkelin kaupunginvaltuutettu, lehtori Mikko Siitonen sekä Länsi-Savo Oy:n toimitusjohtaja Ilkka Tikka.

Sodan ja rauhan keskus Muistin tukisäätiö sr perustettiin tukemaan Mikkeliin keväällä 2021 avattavaa Sodan ja rauhan keskus Muistia. Sodan ja rauhan keskus Muisti on tiedekeskus, jonka toiminnan keskiössä ovat uusinta teknologiaa hyödyntävät, sotaa ilmiönä käsittelevät kokemukselliset ja vuorovaikutteiset näyttelyt. Tukisäätiö edistää sodan ja rauhan tutkimusta, Suomen sotiin liittyvän hajallaan olevan tiedon kokoamista sekä ylläpitää Muistin toimintaa linjaavaa, humanistiseen ja yhteiskunnalliseen tutkimukseen keskittyvää tieteellistä neuvottelukuntaa, jonka puheenjohtajana toimii professori Tiina Kinnunen Oulun yliopistosta. Säätiö voi myös myöntää avustuksia sodan ja rauhan tutkimukseen joko hakemuksesta tai omasta aloitteestaan.

Sodan ja rauhan keskus Muistin perustamisrahoitus on saatu Maanpuolustuksen kannatussäätiöltä, Opetus- ja kulttuuriministeriöltä, Mikkelin kaupungilta sekä useilta yrityksiltä ja yhteisöiltä.

– Sodan ja rauhan keskus Muisti kertoo historiasta, mutta asettaa kysymyksensä tämän päivän näkökulmasta. Ymmärrys sodan kokonaisvaltaisuudesta ja sen ylisukupolvisesta vaikutuksesta luo osallisuuden yhteiseen kulttuuriperintöömme ja asettaa meidät osaksi eurooppalaista historiaa, toteaa hallintoneuvoston puheenjohtaja Paavo Lipponen.

– Muistin toiminta on alkanut henkilöstön palkkaamisella ja väliaikaisten toimitilojen järjestämisellä. Yhteistyö tukisäätiön, Muistin toiminnasta vastaavan osakeyhtiön ja tieteellisen neuvottelukunnan sekä henkilöstön kesken on alkanut hyvin, ja kahden vuoden kuluttua meillä avautuu käyntikohde, jossa on luvassa elämyksellinen matka sodan eläneiden ihmisten kokemuksiin, Lipponen jatkaa.

Muisti kertoo ihmisistä sodassa. Se saa ihmiset ajattelemaan ja ymmärtämään sodan todellisuutta ja kauheutta, mutta myös ihmisen kykyä sopeutua ja selviytyä vaikeuksista. Toiminnan ydintavoitteena on rauhaa ja Suomen itsenäisyyttä arvostava ihminen. Sodan ja rauhan keskus Muisti avautuu yleisölle Mikkelissä keväällä 2021.