Kategoria: Ajankohtaista
Sinunko ravintolasi osaksi Muistia?
Sodan ja rauhan keskus Muisti etsii ravintolayrittäjää
Muisti hakee ravintolayrittäjää pyörittämään kahvila-ravintolaansa. Keväällä avattava Sodan ja rauhan keskus Muisti tulee olemaan merkittävä matkailukohde. Ravintola tukeutuu toiminta-ajatukseltaan Muistin brändiin ja toimintaan sekä muodostaa olennaisen osan keskuksen kävijöiden palvelukokemusta.
Sodan ja rauhan keskus Muistin tiloissa sijaitsevan ravintola tarjoaa keskuksen kävijöille mahdollisuuden ruokailla ja kahvitella vierailun yhteydessä, mutta myös tarjota kahvila- ja ravintolapalveluita asiakkaille, jotka eivät vieraile itse tiedekeskuksessa. Tavoitteena on, että Sodan ja rauhan keskus Muistin ravintolasta muodostuu myös itsenäisesti vetovoimainen toimija, joka tunnetaan hyvästä laadusta ja miellyttävistä palveluista. Ravintolayrittäjältä odotetaan sitoutumista Muistin brändiin sekä D. O. Saimaa -laatukriteereihin.
Kokonaisuudessaan ravintolan toimintakonseptina on tarjota asiakkaille kahvila-, lounas- ja tilausravintolapalveluita. Lisäksi ravintola toimii keskuksessa järjestettävien tilaisuuksien kävijöitä palvellen. Ravintolan suunniteltu asiakaspaikkamäärä on noin 60. Lisäksi ravintolan edustalla on tilava terassi.
Ravintola palvelee asiakkaita Sodan ja rauhan keskus Muistin tiloissa keskuksen aukioloaikojen mukaisesti maanantaista perjantaihin klo 10–18 ja lauantaista sunnuntaihin klo 10-16. Lisäksi ravintola on avoinna keskuksessa järjestettävien tapahtumien ja tilaisuuksien aikana myös muina ajankohtina. Muistin tiloja voidaan vuokrata erilaisten tapahtumien, kokouksien ja juhlien järjestämistä varten. Ravintolalla on mahdollisuus käyttää omien tilojensa lisäksi auditoriota/ monitoimitilaa tiedekeskuksen aukioloaikojen ulkopuolella.
Sodan ja rauhan keskus Muisti tarjoaa brändinsä ja asiakasvirtojensa lisäksi näkyvyyttä markkinoinnissa ja muissa yhteistyökumppanuuksissa. Ravintolatilat käsittävät kalustetun salin ja keittiön laitteineen.
Kiinnostuitko? Pyydä tarjouspyyntöasiakirja lisätietoineen sähköpostilla toimitusjohtaja Olli-Pekka Leskiseltä: olli-pekka.leskinen(at)muisti.org
Kotirintaman joulupöydässä -lanttua, perunaa ja lihankorviketta
Sota-aikana joulua vietettiin pulan keskellä. Vaikka ajat olivat niukat, juhla haluttiin kuitenkin erottaa arjesta.
Elintarvikkeiden säännöstely alkoi Suomessa talvisodan alla, kun kahvi, sokeri ja siirappi menivät kortille. Talvisodan yli päästiin vielä hyvän elintarviketilanteen vallitessa, mutta Moskovan rauhassa menetetyt viljelyalueet, ulkomaisen elintarvike- ja lannoitetuonnin tyrehtyminen sekä jatkosodan sytyttyä työvoimapula aiheuttivat lopulta sen, että ruoasta sekä kaikesta kulutustavarasta oli huutava pula. Säännöstelyssä oli enimmillään kaikki kulutus- ja elintarvikkeet kotimaisia vihanneksia, hedelmiä ja sisävesikalaa lukuun ottamatta. Korttiannokset oikeuttivat iän ja ammatin mukaan porrastettuihin annoksiin, jotka vaihtelivat 20‒60% normaalikulutuksesta. Lopun ruoantarpeesta kattoi kotitarveviljely tai mustan pörssin kauppa. Kaikilla, joilla suinkin oli mahdollisuus, olikin viljelypalsta, jolla kasvatettiin vihanneksia ja perunaa, sekä sika tai kaneja kasvamassa pihan perällä. Myös kerrostaloissa saatettiin pitää possua kylpyhuoneessa tai keittiössä.
Jouluna tahdottiin sodankin keskellä tarjota perinteisiä jouluruokia. Tämä vaati kekseliäisyyttä ja paljon työtä. Korttiannoksia ryhdyttiin säästämään hyvissä ajoin, jotta joulupöydässä voisi olla esimerkiksi lihaa ja jotain makeaa tarjolla. Tarvikkeita jonotettiin tuntikaupalla. Kinkkua ei silti monessakaan pöydässä ollut, etenkään kaupungeissa. Eläimistä käytettiin kaikki osat; verivanukasta, mahasylttymuhennosta, vasikanaivomuhennosta ja sisälmyspihvejä valmistettiin. Lihaa jatkettiin usein sienillä ja juureksilla. Joulupöydässä kokolihan sijaan saattoi olla myös aladobia, lihahyytelöä, johon käytettiin sian sorkkia tai pää. Makua saatettiin vahvistaa Lahden liemivoimalla, lihankorviketahnalla, jota Lahden Polttimo Oy valmisti lipeästä jalostetusta ravintohiivasta. Lihan ohella tai sijaan joulupöydässä saattoi olla kalaa. Lipeäkala sekä järvikalat ja silakka tarjottiin perunan ja juureslaatikoiden rinnalla.
Perunakin meni kortille elokuussa 1942. Silti joulupöytään sitä yleensä riitti. Lanttu kylmänkestävänä juureksena näytteli usein pääroolia niin arki- kuin juhlapöydässä. Porkkanaa ja punajuurta hyödynnettiin myös hyvin monessa muodossa rosolleista karamelleihin.
Jälkiruokia ja joululeivonnaisiakin valmistettiin. Perheessä saattoi jokainen saada esimerkiksi yhden joulupullan. Sokerin, voin ja vehnäjauhojen puutteessa hyödynnettiin itsetehtyjä perunajauhoja, sokerijuurikkaasta keitettyä siirappia ja marjoja. Näin saatiin kiisseleitä ja kakkuja. Sekahedelmäsopasta voitiin vain haaveilla; samannäköistä mutta ei lainkaan saman makuista soppaa keitettiin kotikaljasta. Ne, joilla oli rahaa ja suhteita, nauttivat joulusta huomattavasti leveämmin. Mustassa pörssissä liikkui monenlaista tavaraa, mutta hinnat olivat kovat.
Ruispiparkakut
4 dl ruisjauhoja
0,7 dl voisulaa
1 muna
1 dl siirappia
1 dl maitoa
0,5 dl sokeria
1 tl leivinjauhetta
1 tl mausteita
Muna ja sokeri vatkataan, siirappi, sula voi, maito, mausteet ja pieneen jauhomäärään sekoitettu leivinjauhe lisätään. Viimeksi lisätään jauhot. Taikina saa kovettua kylmässä paikassa. Piparkakut leivotaan tavalliseen tapaan ja paistetaan kohtalaisessa uuninlämmössä.
Kauraryynikakku
0,5 l maitoa
0,5 l kauraryynejä
hiukan suolaa
marjasosetta
kuorrutus maitokiisselillä
Voideltuun vuokaan pannaan kerroksittain makeata marjasosetta ja maito-kauraryyniseosta, joka on kevyesti maustettu suolalla. Alimmainen ja päällimmäinen kerros on kauraryyniseosta. Kakku paistetaan hyvässä uuninlämmössä kypsäksi. Jäähtyneenä se kaadetaan vadille ja kuorrutetaan maitokiisselillä ja pinnalle ripotellaan koristeeksi esimerkiksi paahdettuja kauraryynejä, jotka ovat sopivaa mantelinkorviketta.
Reseptit kirjasta Kallioniemi, Jouni (toim.) 2006: 123 Sotavuosien ruokaohjetta. Jyväskylä: Vähäheikkilän Kustannus.
Kirjoittaja
FL Leena Hangasmaa, tutkija
Puhdetyöt – joululahjoja ja muistoja rintamasotilailta
Viimeistään marraskuussa aletaan yleensä pohtia perheenjäsenille ja ystäville annettavia joululahjoja. Nykyisessä yltäkylläisyydessäon helppo unohtaa, että niin ensimmäisen kuin toisenkin maailmansodan aikana vallinnut pula ja puute ei rajoittunut pelkästään ruokaan, vaan myös lahjoiksi sopivista esineistä oli kova pula. Kaikilla rintamilla sotilaat tekivät puhdetöitä eli valmistivat käsityönä erilaisia esineitä sekä läheisilleen että myyntiin. Tarkastelen tässä artikkelissa ensimmäisen ja toisen maailmansodan puhdetyöilmiön eri ulottuvuuksia.
Suuren mittakaavan harrastukseksi puhdetyöt nousivat ensimmäisen maailmansodan (1914–1918) aikana. Se oli ensimmäinen nykyaikainen massa-armeijoiden sota, johon kuuluivat myös pitkät asemasotavaiheet. Niiden aikana molemmin puolin rintamaa tehtiin runsaasti erilaisia puhdetöitä.
Töiden materiaalina käytettiin sodankäynnin ”oheistuotteena” syntynyttä ainesta, kuten tykinhylsyjä ja kranaatinsirpaleita. Eräs australialaissotilas kuvasi omaisilleen Ypresissä maaliskuussa 1918 puhdetyönään tekemänsä kellon materiaaleja: ”Kotelo on tehty kahdesta 4½ tuuman hylsystä jotka on poimittu joulupäivänä 1917 australialaispattereiden luota Le Bizetistä. Jalusta on 18-tuumaisen hylsyn osasta. Nupit ovat kiväärikranaattien sytyttimien kierteistä ja suojuksista. Minuutti- ja tuntiviisarit ovat nitroselluloosapurkista ja hälytyskello on amerikkalaisen 18-tuumaisen kranaatin kärjen suojuksesta ja johtorenkaan pehmeämmästä metallista, jossa näkyvät rihlan jättämät kierteet. Nouseva Aurinko on Noreulissa kaatuneen toverin joukko-osaston tunnus, kellon päällä oleva nappi on tekijän päällystakista ja kaiken kruunaa saksalainen luoti.”
Saksalaisessa sotahistoriateoksen ”Illustrierte Geschichte des Weltkrieges 1914/15” 3. osassa kehuttiin puolestaan saksalaissotilaiden neuvokkuutta: ”Useimmat kenttäharmaista [sotilaistamme] ovat todella näppäriä hyödyntämään kaiken löytämänsä. Sotilas ei joudu pulaan, vaikka kadottaisi jonkin käyttöesineensä. Ranskalaisista kranaatinsirpaleista syntyy veitsi ja haarukka [– –] metallilangasta puolestaan kynttilän pidike.” Propagandistiseen sävyyn kirjoitetussa historiateoksessa tunnustettiin puhdetöiden merkitys hyödyllisenä, sotilaiden hermoja rauhoittavana ajanvietteenä.
Saksassa, jossa sodan pitkittyessä alettiin kärsiä niin raaka-aineiden kuin kulutustavaroidenkin puutteesta, puhdetyöt olivat myös suosittuja lahjaesineitä. Berliiniläinen Bernt Engelmann muisteli joulua 1918: ”Kuusessa oli kynttilöiden tilalla haisevalla rasvalla täytettyjä hylsyjä; lahjoiksi annettiin kranaatinsirpaleista työstettyjä tuhkakuppeja tai pieniä valokuvakehyksiä tai kukkamaljakoiksi muokattuja kaasunaamarikoteloita”.
Myös ensimmäisen maailmansodan aikana sotavangiksi joutuneet sotilaat käyttivät aikaansa puhdetöitä tekemällä, kuten Venäjälle sotavankeuteen joutunut saksalaisluutnantti Fritz Güth muisteli myöhemmin: ”Saksalaispesämme pahnanpohjimmainen on upseerikokelas Sommer, potsdamilaisen esikuntalääkärin lesken poika. Sotaa hän ei ole juurikaan nähnyt. Hän on säilyttänyt elämänhalunsa, osaa hyödyntää vankila-ajan hyvin ja on joka suhteessa elämäntaiteilija. Hänen tekemänsä askartelutyöt, valokuvakehykset, matkalaukut, kirjankannet ja muut ovat ensiluokkaisia. [– –] Yöpöydälläni on korvikepuu. Askartelin sen polttopuusta, kiinnitin oksat langoilla runkoon ja koristelin sen tinapaperikaistaleilla ja punaisilla paperisuikaleilla. Ainoa kynttilä joutuu olemaan puun vieressä, koska se on liian painava pikkupuun oksille. ” Puhdetöiden avulla luotiin siis ripaus joulun tunnelmaa vankileirille.
Toisen maailmansodan puhdetyöharrastukset – muistoesineitä, kaupankäyntiä ja talonrakennusta
Jatkosodan rauhallisessa asemasotavaiheessa, vuoden 1941 talvesta vuoden 1944 alkukesään, suomalaiset sotilaat tekivät rintamalla puhdetöitä suuressa mittakaavassa. Puolustusvoimat näki puhdetyöinnostuksen keinona helpottaa kotirintaman työvälinepulaa, ja niinpä sodanjohto päätti ryhtyä tukemaan puhdetyöharrastusta. Puhdetöiden teko nähtiin viinanjuontia ja kortinpeluuta paremmaksi ajankuluksi. Puhdetyöharrastus osoittautuikin asemasotavaiheen aikana yhdeksi tärkeimmistä joukkojen mielialaa ylläpitäneistä tekijöistä. Sotilaat ovat lukuisissa yhteyksissä maininneet ”pikku näpertelyn” pitäneen pelon loitolla, kun saattoi elää hetkessä ja keskittyä vain käsillä olevaan työhön. Puhdetöillä olikin keskeinen rooli ajanvietteen ja ajantappamisen muotona pitkinä sotavuosina. Eräs sotilas on todennut sattuvasti ”Tuo tekeminen antoi voimaa jatkaa eteenpäin.” Toinen veteraani puolestaan muisteli, kuinka ”puhdetöillä oli mielialaan nähden aluksi virkistävä ja innostuttava vaikutus, mutta kaupallisuuden tultua kuvaan tuli siitä myös harmia”.
Puhdetöitä tehtiin myös siksi, että kotirintamalla olevia haluttiin muistaa tai tukea aineellisesti. Puhdetyönä värkätty tiinu saatettiin lähettää kotiin Itä-Karjalan saloilta poimituilla marjoilla täytettynä, ja lentokonealumiinista valmistettiin mitä mielikuvituksellisimpia sormuksia vaimoille, tyttöystäville ja kihlatuille. Kotona odottaville lapsille isä toi lomallaan lahjaksi vaikkapa keinuhevosen tai polkuauton. Kirjepaperin puuttuessa kirje raapustettiin koivuntuohelle. Usein kuitenkin tyydyttiin tekemään kauniita pikkuesineitä, kuten korulippaita tai rannekoruja naisille ja pikku puukkoja tai koruja lapsille.
Puhdetyöilmiön alkuaikoina niin välineet kuin työmenetelmätkin olivat yksinkertaisia.
Kaikki odottivat, että sota loppuisi nopeasti ja tekivät siksi nopeasti valmistuvia, vähän työvälineitä vaativia töitä materiaaleista, joita löydettiin paikan päältä. Sormukset on monessa yhteydessä mainittu ensimmäiseksi puhdetyöksi, jota suomalaissotilaat alkoivat tehdä taistelujen rauhoituttua. Pienestä koosta johtuen ne kulkivat helposti mukana repussa tai asetakin taskussa, eikä niiden työstämiseen tarvittu suuria ja monimutkaisia välineitä. Jalkaväkirykmentti 15:n kuulunut suomalaissotilas kuvailee sormusten tekoa: ”Sormusaihe otettiin ensin paksummasta kappaleesta, mutta joka joukkueessa oli aina joku metallimies, joka osasi sulattaa siipiosien ohuttakin alumiinipeltiä ja valaa niistä reiällä varustettua putkea, joka sitten sahattiin paremmiksi sormusaiheiksi ja siitä sitten vuoltiin ja viilattiin sormukseksi.”
Sormusten materiaaliksi usein väitettiin alasammutuista vihollisen lentokoneista otettua alumiinia, mutta aina asia ei välttämättä ollut niin. Knut Pipping kertoo teoksessaan Komppania pienoisyhteiskuntana: ”Kotona sanottiin, että metalli oli alas-ammutuista viholliskoneista, vaikka tosi-asiassa raaka-aine saatiin kenttäpulloista ja pakeista.”
Sodan pitkittyessä myös työmenetelmät kehittyivät. Asealiupseerit ja mekaanikot erikoistuivat metallitöihin, sillä heillä oli käytössään parhaat metallityövälineet. Toki muutkin tekivät metallitöitä, saihan pehmeään alumiiniin jälkeä vaikka lasinpaloilla. Lomilta tuotiin mukana koristevärejä, joilla puutöitä maalattiin, ja lakkaa, jota puhallettiin olkipillillä rasioiden pintaan. Työsuorituksilla ruvettiin myös käymään kauppaa: porukan taitavimmat piirtäjät tai kaivertajat lahjottiin joko ”puukorkkisella” tai hoitamalla näiden vastuulla olleita vartiovuoroja.
Puhdetöillä alettiin käydä myös kauppaa. Jämsäläinen Heikki Peltola muisteli Jämsän sotaveteraanien historiikissa: ”Juuriharjoja tehtiin myytäväksi. Minäkin tein 60 harjaa. Lautaa ja rautalankaa sain rykmentistä. Juuret saatiin lähellä kivitietä olevalta suolta. En tiedä heinän nimeä, mutta pitkää se oli ja juuret olivat sitkeää ja sopivaa raaka-ainetta. Harjat myin lomareissulla junassa.”
Mitä pidemmälle asemasota eteni, sitä suurisuuntaisemmiksi puhdetyöt muuttuivat. Esimerkiksi asevelitaloiksi kutsuttuja hirsirakenteisia omakotitaloja rakennettiin yhteensä noin 1000 kappaletta. Nämä talot rakennettiin rintamalla täysin valmiiksi, minkä jälkeen hirret numeroitiin ja talot purettiin. Numeroidut hirret toimitettiin sitten kotiseudulle, missä talo pystytettiin uudelleen ja luovutettiin esimerkiksi kaatuneen aseveljen omaisille. Tässäkin näkyi puhdetöissä tärkeä muistamisen ja lahjoittamisen aspekti.
Puhdetöiden ja ”korsuarkkitehtuurin” kehittymistä yhä suurisuuntaisempaan suuntaan kuvaa sattuvasti myös kertomus Olavi Paavolaisesta rintamamatkalla, jossa Paavolainen esitteli Suomen rintamaoloja saksalaisupseerille: ”hän [– –] esitellessään seuralaiselleen Sigfrid Taubertille, Päämajan saksalaiselle propagandayhdysupseerille JR 45:n leiri- ja lepopaikkaa pelkäsi, että sen kasvitarhat ja kukkaviljelykset, paviljonkimaiset kioskit ja muut suurenmoiset rakennelmat saattoivat antaa itärintaman kauhut kokeneelle aseveljelle kovin oudon kuvan suomalaisesta rintamantakaisesta elämästä.” Samalla retkellä ”saksalainen upseeri vielä näki ‘Hirvi’-tukikohdan, jossa kranaatinheitinasemien ympärillä oli sievät matalat hirsiaidat ja maa aitojen sisäpuolella oli somistettu erivärisillä jäkälillä ja sammalilla [– –].
Suurin yksittäinen puhdetyö lienee ollut ns. Pajarin kirkko, joka rakennettiin puhdetyönä Kivennavan Linnanmäelle 18. divisioonan komentaja Aaro Pajarin aloitteesta. 550-paikkainen kirkko valmistui 1943, ja sitä ehdittiin käyttää 231 päivää ennen kuin se tuhoutui neuvostojoukkojen suurhyökkäyksessä 1944.
Edellä mainittujen myynti-, muisto- ja läheisten muistamistarkoitusten lisäksi sotilaita saattoi innostaa puhdetöiden tekoon myös halu jättää jälkipolville jotain konkreettista muistoksi itsestään, jos pahin tapahtuisi. Eräs veteraani muisteli sodan jälkeen Suomalaisen Kirjallisuuden seuran Korsuperinne-keruukilpailussa: ”Se ajatustapa, ettei sotilaasta jää hänen kaatumisensa jälkeen muuta muistoa kuin muisto nimestä. Ehkä moni poika teki juuri tämän vuoksi puhdetöitä [– –]. Monet näistä [– –] siirtyivätkin muun henkilökohtaisen omaisuuden kanssa omaisille koko kauneudessaan, kun näiden ‘näpertelijä’ oli kaatunut. Nämä olivat töitä, jotka vaalivat taitoa ja muistoa…”.
Toisen maailmansodan aikanakaan puhdetyöt eivät suinkaan olleet ainoastaan suomalainen erikoisuus. Eräs veteraani muisteli sodan jälkeen suomalaisten ja neuvostoliittolaisten hankkineen raaka-aineita samasta lähteestä:
”Venäläinen hävittäjä tapasi kohtalonsa ja putosi noin 200 metriä leveän ei-kenenkään-maan keskelle. Alumiinia ja muuta romua lenteli joka puolelle. [– –] himottua puhdetöihin tarvittavaa tavaraa olisi ollut mahtavat määrät. Kuitenkaan kukaan ei halunnut lähteä edes yöllä hankintamatkalle, sillä tiedossa oli naapurin tarkka-ampujat, jotka osasivat tehtävänsä.
Kolmantena päivänä tuli hälytys juoksuhaudasta keskellä päivää. Naapurin puolella liehuu suuri valkoinen lippu ja sen kummallakin puolella kypärä kepin nokassa. Kaikki tähystyslaitteet olivat käytössä, kun ihmettä seurattiin suomalaisten puolelta. Hetken kuluttua kypärien viereen nousi kaksi kättä ja samalla valkoinen lippu lähti kohoamaan hiljalleen ylöspäin. Pian näkyi kaksi päätä ja lippu nousi lisää. Hetken kuluttua naapurin juoksuhaudan reunalla seisoi kaksi venäläissotilasta kasvot Suomeen päin, välissään lippu ja vyöllä näytti olevan joitakin työkaluja. Kun suomalaiset eivät avanneet tulta, niin miehet lähtivät kulkemaan hiljalleen kohti suomalaisten juoksuhautoja. Päästyään puoleenväliin, ei kenenkään maata, he pystyttivät lippunsa ja sitten alkoi kuulua rautasahan jurskutusta. Suomalaisille tuli hirmuinen hätä. Nyt vievät kaikki tarveaineet, mitäs nyt tehdään. Venäläiset keräsivät tarvittavat aineet, kääntyivät Suomeen päin ja tekivät hovikumarruksen käsi sydämellä. [He] poistuivat hiljalleen lippuineen kainalot täynnä alumiinia ja muuta mukavaa tavaraa. Päivä siinä mietittiin ja sitten pari ronskia rintamamiestä ilmoittautui samanlaiselle, mutta uhkarohkealle reissulle. Hommattiin valkoinen lakana ja tarvittavat välineet.
Jännitys kohosi huippuunsa, kun miehet lähtivät retkelleen. Toiminta tehtiin täysin samalla tavalla kuin naapureillakin. Laukaustakaan ei ammuttu ja duraalia saatiin harrastuksiin. Samanlainen tarvikkeiden hankinta jatkui koko asemasodan ajan pari kertaa viikossa ja muutoinkin laukausten vaihto hiljeni sillä rintamalohkolla.”
Myös saksalaissotilaat tekivät toisessa maailmansodassa puhdetöitä. Saksalaiset esineet lienevät suurelta osin muistuttaneet suomalaisten vastaavia. Tiedetään että eräinä sotavuosina, puutteen alkaessa vaivata kotirintamalla, kansallissosialistinen hallinto määräsi sotilaat tekemään erilaisia leluja, joita toimitettiin kotirintamalle joululahjoina jaettaviksi. Saksassa puhdetyöt jäivät kuitenkin lähinnä henkilökohtaisten muistoesineiden tasolle – mitään Suomeen verrattavaa ”puhdetyöteollisuutta” ei liene kehittynyt.
Puhdetöitä tekivät myös toisen maailmansodan eri rintamilla taistelleet amerikkalaissotilaat, joita varten julkaistiin kesäkuussa 1945 puhdetyöpas Soldier Handicrafts. Koska toinen maailmansota oli ensimmäiseen verrattuna huomattavasti liikkuvampaa, valmistetut esineet olivat lähinnä pientarve-esineitä, vaikka myös koriste-esineitä kuten lentokoneiden pienoismalleja tunnetaan. Suomi muodosti merkittävän poikkeuksen tästä linjasta, meillähän valmistettiin puhdetyönä jopa taloja.
Lopuksi
Kuten artikkelista käy ilmi, sotilaiden puhdetyöt ilmiönä ovat olleet olemassa kauan. Kautta historian niillä on ollut hyvin samanlainen funktio: puhdetöiden tekeminen on toiminut ajanvietteenä ja torjunut taistelumoraalin kannalta vaarallisena pidettyä tylsistymistä. Puhdetyöesineet ovat joko palvelleet sotilaiden omia tarpeita ajanvietevälineinä (pelivälineet, soittimet) tai niillä on haluttu muistaa kotona odottavia läheisiä. Kokonaan oman ryhmänsä puhdetöiden joukossa muodostivat myynti- tai vaihtotarkoitukseen tehdyt työt.
Lähteet
Artikkeli perustuu keväällä 2019 julkaistuun kirjaan Käsin ja sydämin – Sota-ajan puhdetyöt (Kleemola, Olli; Kauhanen, Riku; Kinnunen, Aake) (Karisto 2019), josta tarkemmat lähdetiedot ovat löydettävissä.
Kirjoittaja
Olli Kleemola, erikoistutkija
VTT Olli Kleemola on keräillyt puhdetöitä ja tutkinut niiden historiaa n. 20 vuotta, ja jonka 700 puhdetyöesineen kokoelmaan perustuva näyttely on nähtävillä Jalkaväkimuseossa Mikkelissä.
Noheva mahdollistaa Muistin näyttelyt
Sodan ja rauhan keskus Muistin tiiviiseen perustamistyöhön ja näyttelyjen suunnitteluun on kuulunut kuluneen vuoden aikana asioita laidasta laitaan. Yksi kokonaan Muistin käyttöön kehitetyistä asioista on Noheva-sisällönhallintajärjestelmä, jonka työstäminen on ollut ahkeraa läpi kuluneen vuoden.
Mikä Noheva ja mikä sisällönhallintajärjestelmä? Noheva on Muistin oma järjestelmä, jolla esitetään tiedekeskuksen kävijöille Muistin näyttelyiden sisältöjä erilaisilla digitaalisilla esitysmuodoilla. Sisällönhallintajärjestelmä luo puitteet Muistin vuorovaikutteisille ja vaikuttaville näyttelyille. Sen avulla Muistin henkilökunta varmistaa tehokkaan näyttelynhallinnan. Noheva toimii kaikilla Muistin digitaalisilla esityslaitteilla, kuten näytöillä ja projektoreilla, joiden avulla asiakkaalle kerrotaan ihmisestä sodassa. Muistin avajaisnäyttelyn Tarinat ja muut näyttelykohteet rakentuvat vahvasti Nohevan varaan.
Mitä Noheva on vierailijalle?
Noheva on lähtökohta Muistin intensiiviselle ja kävijän mukaansa osallistavalle kokemukselle. Asiakas saa Muistissa vierailunsa alussa tunnisteen, jonka näyttelytiloihin asennetut antennit huomaavat asiakkaan saapuessa tilaan. Tunnistinjärjestelmän avulla Noheva osaa esittää Muistin kävijälle oikeita näyttelysisältöjä ajastetusti juuri oikealla hetkellä. Se mahdollistaa kävijälle sujuvan ja elämyksellisen näyttelykierron, jollaista harva kävijä on aiemmin kokenut.
Noheva rakentaa vierailusta yhtenäisen ja vuorovaikutteisen kokemuksen sekä antaa vierailijalle mahdollisuuden keskittää kaiken huomionsa hänelle esitettyyn pysäyttävään ja mielenkiintoiseen tietoon sodasta ja rauhasta. Noheva antaa kävijälle mahdollisuuden valita juuri hänelle mielenkiintoisimmat sisällöt nähtäväksi näyttelykierron aikana.
Noheva on innovaatio näyttelytuotantokentälle
Nohevaa on kehitetty tämän vuoden aikana EU-rahoitetussa Digitalisaatiosta vipuvoimaa museokentälle – Alusta-järjestelmän pilottihankkeessa. Hanke ja oman sisällönhallintajärjestelmän kehittäminen todettiin välttämättömyydeksi Muistin näyttelyiden toteuttamisen kannalta. Markkinoilla on useita muita digitaaliseen esittämiseen tarkoitettuja järjestelmiä, mutta harva kykenee luomaan yhtä paljon vierailijaa puhuttelevan kokemuksen ja palvelemaan näyttelyntuottajaa samoin kuin Muistin Noheva.
Sisällönhallintajärjestelmän kehitystyö Muistin omia tarpeita ajatellen on jo pitkällä. Järjestelmää kehitetään ja testataan edelleen lisää ja erilaisiin käyttöympäristöihin. Nohevan potentiaali ei rajaudu ainoastaan museo- ja tiedekeskuskäyttöön, vaan sen potentiaali on laajasti myös muissa käyntikohteissa. Kenties Noheva ohjaa tulevaisuudessa kävijää monessa muussakin käyntikohteessa kuin pelkästään Muistissa.
Santeri Raappana
Projektipäällikkö
Digitalisaatiosta vipuvoimaa museokentälle – Alusta-järjestelmän pilottihanke
Mitä tapahtui näyttelytuotannossa 2020 ja mitä tehdään 2021
Vuosi 2020 on ollut Muistin näyttelytuottajalle vauhdikas. Kun tehdään kokonaan uutta tiedekeskusta, työtä on valtavan paljon. Usein museot ja tiedekeskukset pitävät sisällään useita näyttelyosioita ja niitä uudistetaan yksi kerrallaan, mutta uutta tehdessä koko kokonaisuus on työn alla yhtä aikaa. Muistin tuleva näyttelykokonaisuus sisältää useita toisistaan täysin poikkeavia kohteita, joista jokainen vaatii paljon monenlaista työtä.
Näyttelyn tuotanto alkaa suunnittelusta: mistä halutaan kertoa, mitkä asiat siihen liittyvät, mitä halutaan nostaa esille? Tässä työssä Muistin tieteellisellä neuvottelukunnalla on ollut merkittävä rooli. Kun aiheet ja teemat ovat selvillä, mietitään, millaisin esittämisen tavoin keskeinen viesti saadaan välitettyä.
Näyttely tarjoaa mediana erilaisia työkaluja asioista kertomiseen: tunteisiin vetoava videoesitys historiallisten henkilöiden kokemuksista toimii toisessa kohtaa paremmin, toisessa taas seinälle projisoitu datavisualisointi tai vitriiniin asetettu esine ja siitä lisätietoa antava kosketusnäyttö. Työryhmässä pohditaan, mikä näkökulma valitaan, millainen tieto ja tunnelma kävijälle halutaan tarjota. Muistissa suunnittelutyö on ollut käynnissä jo pitkään, mutta sitä on riittänyt myös kuluneelle vuodelle. Porukalla olemme hioneet hyvistä ideoista toimivia näyttelykonsepteja.
Kun suunnitelmat ovat valmiina, alkaa tutkijoiden kova perustyö. He keräävät tarvittavat aineistot, selvittävät, kirjoittavat, etsivät kuvia, asiakirjoja ja esineitä. He laativat videotuotantojen käsikirjoituksia tutkimuskirjallisuutta ja mielikuvitusta yhdistäen, keräävät koosteita tärkeimmistä tapahtumista aikajanoille, selailevat arkistoja, koostavat ja karsivat ja tekevät loputtoman määrän valintoja siitä, mitä kaikkea näyttelyssä voidaan esittää. Sisällöntuotanto on näyttelyntekemisen ydintyötä, jonka merkitys jää usein piiloon. Onneksi olemme saaneet tiimiimme lahjakkaita tutkijoita, jotka kaivavat esiin kaiken tarvittavan. Aina välillä käy ilmi, ettei kaivattua kuvaa tai tietoa ole olemassa. Sekin on kuitenkin tulos, joka kertoo historiasta – ja siitäkin voi näyttelyssä kertoa.
Sisällöntuotannon edetessä mukaan prosessiin tulevat erilaiset talon ulkopuoliset tuottajat ja tekijät. Nykyaikainen näyttely vaatii niin monenlaista osaamista, ettei sitä kaikkea mitenkään voi löytyä omalta henkilökunnalta. Tämä on näyttelytuottajan kannalta kiireisin työvaihe: on löydettävä puuseppä, liuta näyttelijöitä, graafikko, ohjaaja, valo- ja äänisuunnittelija, VR-tuottaja, mustavalkokuvien värittäjä, taiteilija, lavastesuunnittelija, arkistonhoitaja, sähkömies, koodari ja kääntäjä – noin muutamia mainitakseni. Heidän kanssaan on sovittava mitä tehdään ja milloin, tarjottava oikeat aineistot oikeille henkilöille, seurattava työn etenemistä ja kommentoitava, viilattava ja hiottava lopputulosta. Siinä riittää langanpäitä pideltäväksi, mutta on ollut ilo huomata, kuinka ammattitaitoisia ihmisiä ympäriltämme löytyy. On myös avartavaa päästä seuraamaan niin monenlaisia ammattilaisia heidän työssään.
Vuosi 2021 laittaa vielä viimeisen vaihteen silmään, kun edellisten lisäksi pakettiin tulevat näyttelyrakenteiden rakennustyöt, tekniikan asennukset ja lopulta kaikkien sisältöjen paikoilleen asettaminen. Jo nyt tänä syksynä valmistuneissa näyttelytiloissamme tapahtuu hiljalleen muutoksia: lipunmyyntitiski on kohonnut kauppaan ja seinät alkavat saada näyttelyilmeen mukaista väriä ylleen. Tällaiset konkreettiset edistysaskeleet ilahduttavat näyttelytuottajaa eniten ja antavat virtaa arjen pyöritykseen. Kun on monta haastetta ratkaistavana, saan iloa videotuotannon viimeisimmän editointikierroksen tuloksesta tai tuoreen maalipinnan tuoksusta. Ja tätä riemua on luvassa ensi vuodelle runsain mitoin!
Jenni Korhonen, näyttelytuottaja
Pääkirjoitus: Hyvää itsenäisyyspäivää ja rauhallista joulunaikaa!
Kahdeksankymmentä vuotta sitten Suomessa valmistauduttiin itsenäisyyspäivän viettoon poikkeuksellisissa olosuhteissa. Takana oli talvisota, sadat tuhannet evakot olivat joutuneet jättämään kotinsa, ja tärkeä osa Suomen maa-alasta, pelloista, tehtaista ja metsistä oli luovutettu rauhansopimuksessa Neuvostoliitolle. Suru sodassa kaatuneista ja vammautuneista sekä muista menetyksistä oli vielä kipeänä läsnä.
Myös vuoden 2020 itsenäisyyspäivää vietetään Suomessa ja joulunaikaa koko maailmassa tavanomaisista poikkeavissa olosuhteissa. Covid19-pandemia on mullistanut arkipäivämme tavalla, johon ei ole aikakausiin totuttu. Pelko oman tai läheisten terveyden sekä työn ja elinkeinon menettämisestä on läsnä. Valtio ja viranomaiset ovat rajoittaneet kansalaisten elämää poikkeuksellisella tavalla, lainsäädännön antamin valtuuksin. Tarttuvia tauteja ei ole tarvinnut pelätä vuosikymmeniin, kiitos lääketieteen kehityksen. Ei ole ihme, että tilannetta on verrattu sotaan ja keskustelussa on käytetty sodankäynnistä tuttuja käsitteitä.
Juhliessamme itsenäisyyspäivää 6.12. me suomalaiset emme muista niinkään vuotta 1917, vaan toisen maailmansodan päättymistä ja Suomen säilymistä itsenäisenä valtiona. Oman lisänsä tänä vuonna asiaan tuo viimeisen Mannerheim-ristin ritarin Tuomas Gerdtin haudan lepoon saattaminen 27.11. Gerdtin, kuten muidenkin sotaveteraanien sanoma jälkipolville on ollut rauhan sanoma; ei enää sotaa. Viimeisen Mannerheim-ristin ritarin kuolema päätti erään aikakauden, 75 vuotta sodan päättymisen jälkeen. Silti keskuudessamme elää edelleen rintamatunnuksen omaavia henkilöitä sekä suuri joukko ihmisiä, joiden elämään sota vaikuttaa pisimpään – sodan lapsena kokeneet. On tärkeää ymmärtää sodan kokemuksen pitkä ja ylisukupolvinen vaikutus.
Tässä uutiskirjeessä vedämme yhteen Sodan ja rauhan keskus Muistin kuulumisia kuluneen vuoden varrelta – ensi vuonna avataan ja siihen on aikaa enää muutamia kuukausia! Yksi tärkeimmistä Muistin näyttelyt mahdollistavista asioista on näyttelynhallintajärjestelmämme, jonka olemme ristineet Nohevaksi. Siitä, sekä marraskuussa vietetyn sateenkaarikuukauden merkeissä kirjoitetusta artikkelista voitte lukea tästä uutiskirjeestä.
Ja lopuksi, näin joulun alla, erikoistutkijamme VTT Olli Kleemola kirjoittaa puhdetöistä. Monissa kodeissa on edelleen rintamalla tehtyjä esineitä, mutta moniko meistä tietää, että niiden valmistamisella oli merkittävä miesten mielialaa ylläpitävä rooli tai että niitä tehtiin organisoidusti myyntiin?
Pia Puntanen, sisältöjohtaja
Arkistoihin kätketyt
Viralliset arkistot kertovat vähemmistöjen tarinasta vain pienen osan. Siksi yksityisten arkistojen rooli korostuu, kirjoittaa Siiri Simpanen.
Elokuun auringossa salsamekkoon ja hiuskoristeeseen sonnustautunut esiintyjä antautuu intohimoisesti Rusina Serraton rooliin. Käsiään viehkeästi heiluttaen ja silmät lähes kiinni painuneina hän tanssii kuvaajalle, taustalla näkyy taistelujen runtelemaa metsää. Käynnissä on jatkosodan aikainen rintamadrag -esitys.
Perinteisten sukupuoliroolien rikkominen ja seksuaalisuuden moninaisuus olivat osa rintamakokemusta joillekin sotilaille, mutta arkistoaineistot kertovat vain vähän sota-ajan sateenkaarihistoriasta.
Virallisten arkistoaineistojen valossa sateenkaarihistoria voi näyttäytyä vähäisenä ja negatiivisesti sävyttyneenä, mikä vahvistaa vähemmistöihin liitettyä stigmaa. Perehtyminen vähemmistöhistoriaan ja aikakauden yhteiskunnalliseen ilmapiiriin mahdollistaa kuitenkin myös toisenlaiset tulkinnat.
Eletyt kokemukset ja muuttuvat sukupuoliroolit
Tutkimus osoittaa, että sateenkaarihistoria sellaisena kuin aikalaiset ovat sen kokeneet poikkeaa virallisten arkistojen rikosraporttien ja lääkärinlausuntojen luomasta kuvasta.
Sota tarjosi yllättäviä mahdollisuuksia esimerkiksi sukupuoliroolien rikkomiselle: siinä missä kotirintamalla miesten töitä tehneet naiset saivat uusien velvollisuuksien myötä ”oikeuden” pukeutua housuihin, mahdollisti rintamaviihde miehille sukupuoliroolien ylittämisen.
Tutkija Kati Mustolan haastatteluaineistossa Paavoksi nimetty haastateltava kertoo primadonnasta, meikkilaukun rintamalle mukanaan tuoneesta transvestiitista, joka somisti korsua verhoilla ja kukilla sekä ompeli itselleen hameen tanssiesityksiä varten. Kuva ”Rusina Serratosta” tai muut samanlaiset SA-kuva-arkistoon kätkeytyvät valokuvat eivät kerro, kuuluivatko juuri niissä esiintyvät ihmiset sukupuoli- tai seksuaalivähemmistöihin. Yhdessä muun aineiston kanssa ne kuitenkin tuovat esiin, että sukupuolen ja seksuaalisuuden moninaisuus on osa suomalaista sotahistoriaa.
Tom of Finland -taiteilijanimellä tunnettu Touko Laaksonen muisteli sota-ajan pimentynyttä Helsinkiä seksuaalisten kohtaamisten näyttämönä ja mahdollistajana. Sodan tuoma epävarmuus sai monet elämään täysillä, mikä näkyi myös seksuaalisuuden vapautumisena. Yhteiskunta paini niin isojen ongelmien kanssa, ettei seksuaalisuuden vartiointia pidetty yhtä tärkeänä kuin ennen sotaa tai sen jälkeen.
Asenteiden kiristyminen sotien jälkeen ilmenee arkistoissa homoseksuaalisista teoista tuomittujen määrän kasvussa, mutta sotavuosina elettyjä vapaudenkokemuksia näistä dokumenteista tuskin on luettavissa.
”Rusina Serraton” harjoittama rintamadrag tunnistetaan ilmiönä niin Suomessa kuin muualla maailmassa. Sotahistorian harrastaja ja taiteilija Martin Dammann on julkaissut kuvatutkielman ristiinpukeutumisesta natsi-Saksan sotilaiden keskuudessa. Tutkielma tuo esille rintamalla elettyjen kokemusten kirjon. Arkistoaineistot voivat kertoa, että saksalaissotilaat ovat tanssineet hakaristilipun alla naisten vaatteisiin pukeutuneena ja juhlineet toisiaan suudellen. Tämän todellisuuden tuominen osaksi historiankirjoitusta vaatii työtä. Työn taas mahdollistaa moninaisuudesta kertova historiallinen aineisto – sen etsiminen, havaitseminen ja esiin nostaminen.
Arkistojen merkityksestä
Viralliset arkistot kertovatkin seksuaali- ja sukupuolivähemmistöjen historiasta vain yhden osan. Niinpä yksityisarkistojen merkitys vähemmistöhistorioiden tallentamisessa korostuu. Samalla kun yksi homoseksuaaliksi paljastunut sotilas tuomittiin kenttäoikeudessa ja toinen pahoinpideltiin, kolmas pystyi avoimesti muodostamaan seurustelusuhteen toiseen sotilaaseen. Nämä kaikki ovat todellisia kokemuksia sota-ajasta ja homoseksuaalisuudesta, mutta vain yhden tapauksen voi löytää viranomaisarkistosta. Kaksi muuta kokemusta miesten välisistä suhteista löytyvät yksityisarkistojen muistitietokeruista ja lehtiartikkelikokoelmista.
Naisparien näkyvyys sota-ajan arkisto- ja muistitietoaineistoissa taas on lähes olematonta. Naistenvälisiä suhteita on ollut, mutta lesbouteen liitetty tabu on ollut niin vahva, ettei näitä kokemuksia ole juuri saatu tallennettua. Yksi harvoja aikalaiskuvauksia on teatteriohjaaja Vivica Bandlerin elämänkerta, jossa hän muistelee myös lotta-aikaansa ja yövieraskutsua toisen lotan aviovuoteeseen: ”[…] nukut sit meidän välissä. Sit ollaan kaikki kolme”. Ehdotuksen eroottinen luonne on jäänyt Bandlerin mieleen merkityksellisenä osana hänen omaa sota-ajan historiaansa, vaikka hän ei tarttunutkaan lotan tarjoukseen.
Etenkin sotahistoriantutkimus Suomessa on yhä heterokeskeistä ja yksi syy tähän on vähemmistöjen sotakokemuksista kertovien arkistoaineistojen vähäisyys. Jotta historiasta ei muodostuisi yksipuolinen kuva, viralliset arkistot tarvitsevat rinnalleen yksityisiä arkistoja, jotka voivat kerätä ja tallentaa monimuotoista aineistoa ja kokemushistoriaa.
Suomessa sateenkaarihistoriaa tallentavat keskitetysti Työväenarkisto ja Työväenmuseo Werstas. Seksuaali- ja sukupuolivähemmistöjä koskevaa aineistoa löytyy monista muistakin arkistoista, mutta niitä ei välttämättä tunnisteta vähemmistöjä koskeviksi. Arkistojen sateenkaarihistorian löytäminen ja löydettäväksi tekeminen vaatii niin käyttäjältä kuin arkistonhoitajalta itsensä haastamista. Huomaako hän kaikki ne tarinat, jotka aineisto voisi kertoa? Monimuotoisen historiankuvan saavuttamiseksi on osattava etsiä aineistoja, joiden kautta arkistojen marginaaliin jäävät ihmiset tulevat osaksi historiankirjoitusta.
Marraskuussa vietetään sateenkaarihistoriakuukautta, jolloin muisti- ja taideorganisaatioita, kouluja ja järjestöjä kutsutaan tarkastelemaan ja tallentamaan suomalaista historiaa ja kulttuuriperintöä seksuaali- ja sukupuolivähemmistöjen näkökulmasta. Lisätietoja: https://sateenkaarihistoria.fi/
Siiri Simpanen, Memoriaali –hankkeen asiantuntija
Keskeiset lähteet:
Kuva: SA-kuva.
Bandler, V., Backström, C. & Siltanen, J. (1992). Vastaanottaja tuntematon. Helsinki: Otava.
Dammann, M. (2018). Soldier Studies: Cross-dressing in der Wehrmacht = cross-dressing in the Wehrmacht. Berlin: Hatje Cantz.
Juvonen, T. (2002). Varjoelämää ja julkisia salaisuuksia. Tampere: Vastapaino.
Mustola, K. (2006). Homoseksuaalisuus ja sota. teoksessa T. T. K. J. V. K. (toim.), Ihminen sodassa: suomalaisten kokemuksia talvi- ja jatkosodasta (s. 171–189.). Jyväskylä: Minerva.
Mustola, K. (2007). Seksuaalisuuden ja sukupuolen rajavartijoita ja rajan ylittäjiä. teoksessa Mustola, K. & Pakkanen, J. Sateenkaari-Suomi: seksuaali- ja sukupuolivähemmistöjen historiaa (s. 66–74). Helsinki: Like.
”Teit’ isäin astumaan?” Pojat sotakentillä 1700-luvulta nykypäivään
Suomenkin historiasta löytyy esimerkkejä lapsista rintamalla, kirjoittaa VTT Olli Kleemola.
Sota on perinteisesti mielletty miesten toiminnaksi, jossa lapsilla on korkeintaan uhrin rooli. Lasten rooli on kuitenkin ollut huomattavasti moniulotteisempi, ja etenkin pojat ovat osallistuneet moniin sotiin aktiivisesti erilaisissa tehtävissä.
Suhtautuminen sotiin osallistuviin poikiin on muuttunut vuosisatojen saatossa. Täysi-ikäisyyden rajat ovat eri aikoina vaihdelleet, mutta tässä kirjoituksessa ”poikiin” viitattaessa tarkoitetaan lähinnä alle 17-vuotiaita.
Hattujen sodan (1741–1743) aikana venäläisten puolella palvellut kapteeni Diethardt kuvasi päiväkirjassaan rykmenttien yhteydessä toimineen ”poikakomppanioita”, jotka avustivat rykmenttejä monenlaisissa tehtävissä. Yhdysvaltain sisällissotaan poikia osallistui paitsi rumpaleina myös taistelijoina. Suomen sodassa 1808–1809 palveli lukuisia nykyisen määritelmän mukaan lapsisotilaiksi laskettavia henkilöitä, joiden idealisoidun arkkityypin Runeberg ikuisti Vänrikki Stoolin tarinoiden Sotilaspoika-runoon. Monissa maissa olikin tavallista, että poikalapsi ilmoitettiin armeijan rulliin jo hyvin nuorena, tavoitteena taata upseerinvirka täysi-ikäisyyden kynnyksellä.
Nationalistisen aatemaailman kukoistuskaudella 1800-luvulla lapsia pyrittiin etenkin keisarillisessa Saksassa, mutta myös muualla kasvattamaan valtion uskollisiksi alamaisiksi. Tähän kasvatukseen kuuluivat osaltaan sotilaalliset laulut ja tinasotilailla käydyt sodat sekä erilaiset sotaleikit. Niitä olivat esimerkiksi hiekkalaatikkoon rakennettujen kasarmien valtaus, leikkimiekoin miekkailu, tinasotilailla taistelu tai soveltuvassa maastossa järjestetyt suuremman mittakaavan sotapelit. Näiden leikkien katsottiin tuon ajan kasvatusideologiassa paitsi vahvistavan ruumiillista kuntoa, myös antavan pojille henkisiä valmiuksia sotilasuralle.
1900-luvun lapsisotilaat
Nykyajan näkökulmasta varsin militaristiset leikit jatkuivat edelleen 1900-luvulla. Vuonna 1914 ensimmäisen maailmansodan alkaessa jopa 12-vuotiaiden poikien tiedetään ilmoittautuneen armeijoihin, osa välttääkseen kotirintaman karun elämän, osa taas seikkailunhalusta tai isänmaallisen innoituksen vallassa. Joillakuilla, kuten esimerkiksi Serbian armeijaan liittyneellä seitsemänvuotiaalla Momčilo Gavrićilla motiivina oli kosto: Itävalta-Unkarin joukot olivat surmanneet lähes koko hänen sukunsa. Momčilo Gavrić kuvassa aidan edessä. (Wikimedia)
Suomen sisällissodassa vuonna 1918 alaikäisiä osallistui sotatoimiin niin punaisten kuin valkoistenkin riveissä. Tunnetuin lapsisotilas lienee ollut 14-vuotias Onni Kokko, joka taisteli valkoisten puolella ja haavoittui kuolettavasti Tampereen taisteluissa. Kokon henkilön ympärille rakennettiin sotienvälisenä aikana sankaritarina, jonka toivottiin innoittavan suomalaisnuoria osallistumaan suojeluskuntienpoikatoimintaan. Kuvassa Onni Kokko aseen kanssa. (Wikimedia)
Toisin kuin useassa muussa Euroopan maassa, Suomessa suojeluskuntien poikatoimintaan osallistuminen perustui vapaaehtoisuuteen.
Suojeluskuntien poikaosastot, jotka jatkosodan aikana nimettiin Runebergin edellä mainitun runon mukaan Sotilaspojiksi, jatkoivat 12–16-vuotiaiden poikien sotilaallista valmentamista sotienvälisenä aikana. Toimintaan sisältyi urheilua, eräretkiä ja sotilaallisia valmiuksia kasvattavia maastoleikkejä. Talvisodan (1939–1940) aikana niin pojat kuin tytötkin osallistuivat avustaviin tehtäviin, kuten esimerkiksi ilmavalvontaan.
”Panimme nelirivit ja kysyimme pelottaako ketään. No kuka siinä uskalsi ääneen sanoa, että voi vähän pelottaakin.”
Sodan loppupuolella, kun Suomen armeijan reservit alkoivat olla loppuun kuluneet, sodanjohto turvautui epätoivoiseen uhkapeliin: suojeluskunnan poikaosastoihin kuuluvista nuorista koottuja yksiköitä heitettiin tukkimaan rintaman murtumia.
Suojeluskuntapoikana sotaan lähtenyt Antti Henttonen muisteli: ”Kun helmikuun puolivälissä Summa murtui, niin Viipurin piirin 22:sta suojeluskunnasta kerättiin pataljoona poikia Summaan, puolustamaan murtunutta Summaa. Siinä kävi sitten niin että, meidät koottiin joukkue poikia nuorisoseuran talolle, ja siellä vänrikki [– –] joka lähti joukkuetta viemään sinne. Panimme nelirivit ja kysyimme pelottaako ketään. No kuka siinä uskalsi ääneen sanoa, että voi vähän pelottaakin.”
[– –] Siinä kolmen päivän aikana, minkä me olimme Summassa, venäläiset tykittivät yhtä hyökkäystä. He tulivat parin pienen tankin tukemana yhtenäisenä uraata huutavana rintamana. Vanhemmat sotilaat olivat kaivaneet metsän kankaaseen poteroita ja heittivät sieltä kasapanokset ja polttopullot näitten tankkien eteen ja ne paloivat, jolloin jalkaväen hyökkäys ja uraahuudot loppuivat ja he vetäytyivät.
Että me emme joutuneet sitten sen enempää taisteluun, siinä oli lähellä tulla käsikähmä. Kun ensimmäiset alkoivat tulla, niin meidän vänrikkimme komensi pistimet päälle. Ja me panimme ne, en tiedä mitä me oisimme, nälkäiset, väsyneet pojat tehneet pistimillämme, mutta onneksi sitten kun ne vanhemmat miehet saivat ne kaksi tankkia palamaan ja hyökkäys pysähtyi niin me emme joutuneet kokeilemaan pistimiämme.”
Jatkosodassa yksin ja isän mukana
Jatkosodan alun isänmaallisen innostuksen aikana moni suomalaispoika pyrki rintamalle joko isänsä mukana tai itsekseen. Tunnetuin esimerkki oli koulupojista muodostettu ”oravapatteri” (Kevyt patteristo 14), joka oli ikävuosiltaan Suomen armeijan nuorin sotilasyksikkö. Sen tykkimiehet olivat 15-19 vuotiaita.
Kun asemasotavaihe alkoi vuoden 1941 lopulla, liian nuoret soturit eli vuonna 1924 syntyneet ja sitä nuoremmat komennettiin siviiliin. Ennen sodanjohdon edellä kuvattua puuttumista asiaan rintamalla oli – usein isänsä kanssa – tätäkin nuorempia poikia, jotka toimivat esimerkiksi lähetteinä.
Tunnetuin esimerkki talvi- ja jatkosodassa taistelleista lapsisotilaista oli Suomen armeijan nuorimpana kersanttina– sotilasarvoa tosin lienee syytä pitää kyseenalaisena-tunnettu UntoVallenius jäi orvoksi ennen talvisotaa. Hän toimi talvisodan aikana 12-vuotiaana Kollaalla ja jatkosodan alkuvaiheessa Karhumäen suunnalla. Jatkosodan loppuvaiheessa puolestaan monet alaikäiset pojat toimivat mm. ilmatorjunnassa. Kuvassa 14-vuotias Unto Vallenius ratsastuksella. (SA-kuva.)
Lapset sodassa propagandan välineinä puolin ja toisin
Myös Neuvostoliitto otti lapsia puna-armeijan riveihin. Puna-armeijaan ja partisaaniosastoihin kuului eri arvioiden mukaan 60 000–300 000 alaikäistä, joista pääosa toimi avustavissa tehtävissä, mutta osa otti osaa taisteluihin ase kädessä. Vaikuttimet rintamalle lähtöön olivat myös neuvostoliittolaisten lasten kohdalla moninaiset: joitakin innoitti isänmaallinen henki, jotkut taas olivat jääneet esimerkiksi sotatoimien seurauksena orvoiksi ja etsivät turvaa armeijasta tai partisaaniyksiköistä.
Neuvostoarmeijan lapsisotilaita tunnetumpia olivat kansallissosialistisen Saksan nuorisojärjestö Hitlerjugendin riveistä sodan loppuvaiheessa miestappioista kärsineiden joukkojen tueksi mobilisoidut nuoret. Myös vuonna 1944 perustettujen Volkssturm-joukkojen riveissä taisteli paljon alaikäisiä poikia. Kuvassa Hitlerjugendin jäsen Willi Hübner palkitaan rautaristilla 1945.(Wikimedia.)
”Lasten ja nuorten osallistuminen sotatoimiin ymmärrettiin toisen maailmansodan aikana kysymykseksi, jota kunkin maan propaganda pyrki parhaansa mukaan hyödyntämään.”
Lasten ja nuorten osallistuminen sotatoimiin ymmärrettiin toisen maailmansodan aikana kysymykseksi, jota kunkin maan propaganda pyrki parhaansa mukaan hyödyntämään. Samalla kun poikien osanotto taisteluihin omalla puolella pyrittiin selittämään isänmaanrakkauden kiistattomaksi osoitukseksi, vihollisen riveissä taistelevat nuoret stilisoitiin usein joko vastustajan epätoivoisen tilanteen ja/tai moraalisen rappion ilmentymiksi.
Toisen maailmansodan jälkeenkin lapsisotilaita on osallistunut lukuisiin konflikteihin Afrikassa, Punakhmerien riveissä Aasiassa 1970-luvulla, brittijoukoissa Falklandin sotaan 1980-luvulla sekä moniin muihin sotiin. Lapset nähdään paitsi helpommin ohjailtavina ja alttiimpina agitaatiolle, myös fanaattisempina, vähemmän kuolemaa pelkäävinä ja aikuisia sotilaita halvempina.
YK:n Lapsen oikeuksien sopimus kieltää lapsisotilaiden käytön, mutta siitäkin huolimatta lapsisotilaita arvioidaan tälläkin hetkellä olevan tuhansittain eri puolilla maailmaa eri konflikteissa.
Nykypäivänä tuomitsemme lapsisotilaiden käytön aseellisissa konflikteissa ja sodissa. Harvemmin tulemme ehkä pohtineeksi tuomittavien käytäntöjen suhdetta oman maamme historiaan ja vaikkapa 1800-luvulta periytyviin lasten leikkeihin, joilla oli alun perin nykypäivästä poikkeavat tarkoitusperät. Samalla kun saatamme tarkastella kriittisesti menneiden aikakausien kasvatusmenetelmiä, voimme pohtia, tunnistaisiko lapsuuttaan sotakentällä ylpeydellä muistellut 14-vuotias ”sotaurho” Unto Vallenius itseään sen uhriviitan alta, johon hänet nykypäivän puheella puetaan?
Olli Kleemola, VTT, erikoistutkija
Tämä artikkeli on julkaistu ensimmäisen kerran Muistin uutiskirjeessä marraskuussa 2019.
Keskeiset lähteet:
Heporauta, Elsa: Sankaripoikia I-II – Vapaussodassamme kaatuneiden alaikäisten muistoksi. Karisto 1937–1938
Kleemola, Olli: Suojeluskunnat sodissa ja sotien jälkeen. Teoksessa Suojeluskuntien Suomi. Amanita 2017.
Kleemola, Olli & Kivioja, Virpi (toim.): Maan eestä vaikka kaatumaan. Sotavuodet 1939-1945 tammelalaisveteraanien muistoissa. Tammelan sotaveteraanit ry, 2017
Kucherenko, Olga: Little Soldiers. How Soviet Children Went to War, 1941-1945. Oxford university Press 2011.
Nevala, Seija-Leena: Lottatytöt ja sotilaspojat. Minerva 2009.
Pirhonen, Pentti: Suomalaisia sotilaspoikia – Oravakomppanioista IT-pattereille. Karisto 1977
Kaksi vuosikymmentä rauhan asialla
Työharjoittelusta alkanut ura on vienyt Mari Warne-Smithia maailmankolkasta toiseen.
Mari Warne-Smithin ei tarvitse miettiä, mikä hänen työnsä tarkoitus on. Lähes kahden vuosikymmenen ura YK:n palveluksessa on vienyt mikkeliläissyntyistä Warne-Smithia maailman konfliktialueille Itä-Timorista Somaliaan. Työ rauhan puolesta on tuntunut ja tuntuu yhä merkitykselliseltä, hän kertoo.
Kaikki alkoi korkeakouluharjoittelusta. Suomen ulkoministeriö koordinoi harjoittelua New Yorkissa, johon Warne-Smith hakeutui opiskeltuaan kansainvälistä politiikkaa ja kieliä. Sieltä polku vei ensin Suomen pysyvään edustustoon ja siitä YK:lle.
Muutaman kuukauden harjoittelusta alkoi elinikäinen ura. ”Olen sillä tiellä edelleen”, Warne-Smith sanoo.
Viimeiset seitsemän vuotta Warne-Smith on toiminut Kyproksen rauhanprosessin parissa, YK:n pääsihteerin erityislähettilään erityisavustajana. Kyproksella hän on asunut viiden vuoden ajan. Matkalle mahtuu myös pitkiä jaksoja New Yorkissa, Dilissä Itä-Timorissa ja Nairobissa.
”Monesti on tullut sellainen olo, että on hyvin etuoikeutettu, että on tullut Suomesta.”
Yhteistä rajapintaa etsimässä
Warne-Smith on asunut valtioissa, joissa köyhyys, konfliktit ja yleinen turvattomuus ovat arkipäivää. ”Monesti on tullut sellainen olo, että on hyvin etuoikeutettu, että on tullut Suomesta”, hän sanoo.
Kokemukset maailman konfliktialueilla ovat antaneet perspektiiviä. Niiden valossa lapsuus Mikkelissä näyttäytyy turvallisena, pumpulinakin. ”Asuimme järven rannalla ja iltapäivisin ja illoilla kiipeilin puissa ja kävin uimassa. Olihan ne ajat aika toisenlaisia silloin”, hän kertoo.
Silti omasta taustasta löytyy myös työssä ammennettavaa – yhteistä rajapintaa. ”Monet meistä ovat kasvaneet ympäristössä, jossa vielä oli ihmisiä, jotka muistivat hyvin elävästikin, että minkälaista oli sodan aikana”, Warne-Smith sanoo. Hänen oma isoisänsä oli rintamalla viisi vuotta.
”Vuosikymmeniä Suomessakin pelättiin sodan uusiutumista”, pohtii Warne-Smith. Se tausta auttaa ymmärtämään heitä, joille se pelko on todellinen nykypäivänä – vaikka henkilökohtaista kokemusta sodasta ei olekaan.
Pisimmät jaksot Warne-Smith on viettänyt pienissä valtioissa kuten Kyproksella ja Itä-Timorissa. Kun tulee toisesta pienestä maasta kuten Suomesta, voi helpommin ymmärtää pienen maan asukkaiden pelkoja ja poliittista realiteettia.
Moninaisesti rauhan puolesta
YK täytti tänä vuonna 75 vuotta. Järjestö perustettiin toisen maailmansodan raunioilla. Sen perimmäiseksi tavoitteeksi kirjattiin ylevä tavoite: että se, mitä tapahtui maailmansodassa ei koskaan tapahtuisi uudelleen.
YK on vuosikymmenien varrella kehittynyt isoksi kokonaisuudeksi. On yleisesti tunnustettua, että järjestö ei ole täydellinen. Monissa asioissa se on jäsenvaltioidensa summa – ja jäsenvaltiot eivät myöskään toimi täydellisesti. Silti, YK:n missio on tänään yhtä tärkeä kuin 1940-luvulla. ”On vaikea kuvitella, että miten maailma toimisi, jos sitä ei olisi olemassa”, Warne-Smith sanoo.
Warne-Smithin mukaan yksi YK:n vahvuuksista piilee sen moninaisuudessa. Esimerkiksi taannoinen Nobelin rauhanpalkinto Maailman ruokaohjelmalle osoittaa, että rauhan eteen voi tehdä töitä hyvin eri tavoilla.
Warne-Smith on ollut rauhan asialla 18 vuoden ajan. Oma työ tuntuu yhä merkitykselliseltä. ”Keski-iän kriisiä ei ole työn vuoksi koskaan ollut”, Warne-Smith hymyilee. Vaikka vastoinkäymiset ja turhautuminenkin ovat tuttuja, on työn perimmäinen tavoite tärkeä. ”Rauha on alue, jossa on edelleenkin paljon parannettavaa ja jonka eteen täytyy edelleen tehdä töitä”.
Artikkeli on osa Näkökulma rauhaan -juttusarjaa, jossa kuullaan erilaisia näkökulmia sodan ja rauhan kysymyksiin.
Sotamuistojen monet kasvot
”Sotasukupolvi on hyvin moniääninen ja hyvin monipuolinen porukka ihmisiä laidasta laitaan”, sanoo yliopistotutkija Ville Kivimäki.
Kun puhumme, Ville Kivimäelle on juuri myönnetty Suomalaisen Tiedeakatemian humanistipalkinto. Palkinto myönnetään uransa alkuvaiheessa olevalle, jo kansainvälistä mainetta saavuttaneelle humanistisen alan tutkijalle.
Palkinto on ansaittu. Yliopistotutkijana ja Suomen historian dosenttina Tampereen yliopistossa toimiva Kivimäki tunnetaan tutkijana, joka on nostanut esille vaikeita aiheita.
Kirjastaan Murtuneet mielet Kivimäki palkittiin Tieto-Finlandialla vuonna 2013. Väitöskirjaan pohjautuva teos käsittelee suomalaissotilaiden traumaattisia kokemuksia, selviytymiskeinoja ja sotapsykiatriaa. Se pureutuu sankaruuden myytteihin sekä myös kansallisiin traumoihin. Nykyään Kivimäki toimii esimerkiksi “Eletty kansakunta”-tutkimusryhmän johtajana Suomen Akatemian kokemuksen historian huippuyksikössä Tampereen yliopistossa.
Lisäksi Kivimäki on Sodan ja rauhan keskus Muistin tieteellisen neuvottelukunnan jäsen.
Kimmokkeena isovanhempien tarinat
Sodan tutkimuksen pariin Kivimäen johdatti perheen historia. ”Perinteinen tarina”, hän sanoo.
Sotasukupolvea edustaneilta isovanhemmiltaan Kivimäki muistaa lapsena kuulleensa mainintoja sodasta, mutta muistaa myös havainneensa, että oli asioita, joista ei haluttu puhua. Se oli omiaan herättämään mielenkiintoa.
Myöhemmin pappa alkoi kertoa tarinoita Kivimäelle ja hänen serkulleen. ”Hän jakoi joitakin sellaisia sotakokemuksia, joita hän ei ollut aiemmin kertonut omille lapsilleen. Tietysti ne jäivät silloin teini-ikäisenä aika voimakkaasti mieleen”, hän kertoo.
Se, että tarinoiden kuulemisessa jäi ikään kuin sukupolvi välistä on aika tyypillistä, Kivimäki sanoo. Syitä sille on monia.
Kun sotasukupolven omat lapset olivat pieniä, oli sodasta vielä vähän aikaa. Muistot saattoivat olla kipeitäkin, ja elämässä haluttiin mennä eteenpäin.
Iän myötä nuoruuden avainkokemuksia aletaan muistella ja siinä vaiheessa lastenlapset ovat olleet otollista yleisöä. ”Voihan siinä olla semmoistakin, että lapset eivät ole nuorina kiinnostuneita omien vanhempiensa jutuista”, Kivimäki pohtii.
Silti myös sotasukupolven lapset usein kiinnostuvat niistä tarinoista iän karttuessa. ”Sitten tulee se oivallus, että omat vanhemmat eivät ole täällä ikuisesti. Joillekin se tulee liian myöhään, mutta kyllä monet sotasukupolven lapset ovat ikään kuin haastatelleet omia vanhempiaan sitten vanhoilla päivillänsä”, Kivimäki kertoo.
Muistamisen kulttuuri heijastamaan kokemusten moninaisuutta
Opinnot aloittaessaan Kivimäki ei ollut ajatellut suuntautuvansa sotahistoriaan. Sitten hän ymmärsi, että ihmisten kokemuksia on mahdollista tutkia tieteenkin parissa – juuri niitä kokemuksia, jotka häntä henkilökohtaisestikin kiinnostivat.
Viime aikoina Kivimäen työn keskiössä olevat sotatraumat ovat jälleen nousseet esille julkisessa keskustelussa. Esimerkiksi Helsingin Sanomat julkaisi loppukesästä artikkelin, jossa pohdittiin sitä, miten sota yhä näkyy suomalaisissa.
Kivimäen mukaan on selvää, että monissa perheissä sodan traumat ovat leimanneet myöhempää elämää, ja syy-seuraussuhteet näkyvät tänäkin päivänä.
Silti Kivimäki varoisi sodan tarkastelua yksinomaan traumojen kautta. ”Ikään kuin ne traumat olisivat automaattisesti kulkeneet sukupolvelta toiselle aina meihin asti, tai että me olisimme vielä sodan traumatisoimia ihmisiä. Se ei mitenkään yksiviivaisesti ole sillä lailla”, hän sanoo.
“Sotasukupolvi edusti kaikkia kansanryhmiä ja kaikkia poliittisia näkemyksiä.”
Sodan kokemuksia on sen jälkeisinä vuosikymmeninä tarkasteltu monista eri vinkkeleistä. ”Nyt saattaa unohtua, että vielä 50-, 60-, 70- ja 80-luvullakin ymmärrettiin paremmin se, että sotakokemuksia oli monenlaisia. Sotasukupolvi edusti kaikkia kansanryhmiä ja kaikkia poliittisia näkemyksiä”, Kivimäki sanoo. ”Joissain aiheissa tuolloin on voinut olla nykyistä enemmänkin väljyyttä siinä, miten sodasta on keskusteltu”.
1990-luvulla Neuvostoliitto romahti ja Suomessa oli havaittavissa uusisänmaallinen käänne, ikään kuin kunnianpalautuksen hengessä. Monet odottivat, että sodasta ja sen kokeneista pitäisi puhua vain tietyllä tavalla. Kivimäki opiskeli Joensuussa, ja muistaa kuinka isänmaallisuus yritettiin kaapata äärioikeiston käsikassaraksi. Paikoin sotahistoriaakin käytettiin vihan ja ääriajattelun polttoaineena, hän pohtii.
Kuitenkin sodasta on aina ollut monenlaista tulkintaa. Yhtäällä ovat kertomukset traumoista sekä kotirintaman ja lasten kokemuksista. Toisaalta samaan aikaan elää nationalistinen tapa kertoa sodasta. Siinä nostetaan esiin tietyt sotasankarihahmot ja nähdään historia toisinaan mustavalkoisena. ”Nämä asiat elävät rinnakkain ja on mahdoton typistää, että jokin tulkinta liittyisi vain tiettyyn aikakauteen. Jännite näiden kertomusten välillä on se, joka on säilynyt aina”, Kivimäki toteaa.
Nykyaikana Kivimäki peräänkuuluttaa, että sodasta puhuttaessa muistettaisiin ja erityisesti ymmärrettäisiin sotasukupolven kokemusten moninaisuutta ja monimutkaisuutta – sitä, että sodan kokenut joukko ei ollut monoliitti. ”Sotasukupolvi on hyvin moniääninen ja hyvin monipuolinen porukka ihmisiä laidasta laitaan”, hän sanoo. ”Hyväksytään erot ja erimielisyydet. Vuodesta 1918 alkaen olemme hitaasti opetelleet ymmärtämään, että kaikki suomalaiset eivät ajattele samalla lailla.”
Tiedekeskus keskusteluyhteyttä luomassa
Muistin tieteelliseen neuvottelukuntaan liittyminen oli Kivimäelle luontevaa. ”Muisti on oikeastaan tiedekeskus niiden teemojen ympäriltä, joita olen tutkinut viimeiset 15 vuotta”, hän sanoo. Tämän hän kertoo olevan ainutlaatuinen mahdollisuus, joita harvoin tulee vastaan tutkijanuralla.
Muistilla Kivimäki näkee olevan monta tehtävää. Samalla kun se on esimerkiksi mahdollisuus saada suomalaiset tarkastelemaan omaa historiaansa laajemmissa kehyksissä, voi se tarjota keskusteluyhteyden asiat eri tavoilla näkevien välillä. ”Silloin kun ihmiset kohtaavat toisensa, usein lopputulos on ennemmin hyvä kuin huono”, hän sanoo.
Artikkeli on osa Näkökulma rauhaan-juttusarjaa, jossa kuullaan erilaisia näkökulmia sodan ja rauhan kysymyksiin.