Kategoria: Ajankohtaista
Jenny ja Antti Wihurin rahastolta tukea Muistille
Jenny ja Antti Wihurin rahasto on myöntänyt apurahan Sodan ja rauhan keskus Muistille. Säätiö julkisti syksyn apurahapäätökset 09.10.2020. Muistille myönnettiin apuraha sodan muistamiskulttuureja, konfliktien luonnetta ja rauhaa kansalaisyhteiskunnan ilmiöinä käsittelevän näyttelyosion suunnitteluun ja toteuttamiseen. Apurahan suuruus on 45 000 euroa.
“Apurahalla voimme lisätä osioon muistamiskulttuurien kansainvälistä ulottuvuutta, konflikteja ja rauhaa käsittelevät kokonaisuudet. Samalla vahvistamme näyttelyn pedagogista ulottuvuutta”, kertoo Muistin toimitusjohtaja Olli-Pekka Leskinen.
Muistin näyttelyt käsittelevät sotaa ilmiönä fokuksenaan ihmisen kokemus. Näyttelyt vievät kävijän rintamalle virtuaalitodellisuudessa, asettavat hänet tekemään mahdottomia päätöksiä sota-ajan päättäjän kengissä ja saavat kävijän samaistumaan sota-ajan arjen keskelle joutuneisiin lapsiin ja kotirintaman vastuuta kantaneisiin naisiin. Muisti popularisoi historia- ja yhteiskuntatieteiden tuloksia yleisölle ja haastaa pohtimaan sodan monimutkaisuutta ja rauhan tärkeyttä henkilökohtaisella tasolla.
“Jenny ja Antti Wihurin rahaston myöntämä tuki mahdollistaa yhden Muistin tärkeän näyttelyosion tekemisen aiheen edellyttämällä perusteellisuudella sekä tukee osion teknologista toteutusta”, Leskinen kertoo.
Pääkirjoitus: Hyvää rauhanpäivää
Pariisin rauhansopimus astui voimaan Suomen osalta syyskuussa 1947. Tuon jälkeen olemme saaneet elää Suomessa poikkeuksellisen pitkää rauhanjaksoa ja tulevaisuus näyttää edelleen hyvältä. Rauhan ei kuitenkaan koskaan pitäisi olla itsestäänselvyys vaan sen eteen täytyy jatkuvasti tehdä töitä.
Norjalainen rauhantutkimuksen uranuurtaja Johan Galtung on tuonut usein esille rauhantilan haurauden ja sen, kuinka esimerkiksi demokratian nimissä valtaa käytetään usein väärin. Hänen klassisen rauhanmääritelmänsä mukaan rauha on jaettavissa positiiviseen ja negatiiviseen rauhaan. Sotilasdiktatuurin hallitsema maa voi näennäisesti elää rauhassa, sillä varinaista sotatilaa ei välttämättä ole. Galtungin mukaan tuollainen rauha on kuitenkin usein negatiivinen, sillä sodan mahdollistavat rakenteet ovat vahvat ja konfliktit herkässä. Positiivisessa rauhassa vastaavat sotaan mahdollisesti johtavat rakenteet ovat poissa.
Maailman rauhantilaa mitataan muun muassa Global Peace Indexin avulla. Vuonna 2020 Suomi on sijoittunut sijalle 14. Kärkipaikkaa pitää Islanti ja hännillä on Afganistan. Suomea edellä ovat Islannin lisäksi Uusi-Seelanti, Portugali, Itävalta, Tanska, Kanada, Singapore, Tšekin tasavalta, Japani, Sveitsi, Slovenia, Irlanti ja Australia. Mielenkiintoista on se, että Suomi on sijoittunut tässä vertailussa vuonna 2012 sijalla viisi.
Kuinka Suomi on muuttunut viimeisen kahdeksan vuoden aikana? Suomi on edelleen rauhallinen maa ja elämme positiivisessa rauhassa. On kuitenkin olemassa tekijöitä, jotka ovat heikentäneet Suomen asemaa yhtenä maailman rauhallisimmista maista.
Meistä jokainen voi omalta osaltaan edistää rauhaa. Rauhantyön voi aloittaa hyvinkin arkisista asioista – esimerkiksi pitämällä mielessä sen, että kohtelee muita niin kuin haluaisit itseäsi kohdeltavan.
Muisti kertoo sodasta edistääkseen rauhaa. Haluamme, että näyttelykierron koettuaan kävijä ymmärtää sodan kokemuksen inhimillisistä lähtökohdista ja siten kokee rauhan entistäkin tärkeämpänä.
Kansainvälisen rauhanpäivän kunniaksi aloitamme juttusarjan, jossa kuullaan erilaisia näkökulmia sodan ja rauhan kysymyksiin. Julkaisemme juttuja säännöllisesti aina Muistin kevään 2021 avajaisiin asti. Lisäksi olemme julkaisseet videon rauhan merkityksestä. Hyvää rauhanpäivää.
Olli-Pekka Leskinen, toimitusjohtaja
Näkökulma rauhaan: Jukka Pesu
Rauhanturvaaminen osana Suomi-kuvaa
Viime vuosina Suomi on pyrkinyt profiloitumaan rauhan edelläkävijänä. Eikä suotta: suomalainen rauhanneuvottelu ja rauhantyö on tunnustettua ja siitä on todisteena esimerkiksi presidentti Martti Ahtisaaren Nobelin rauhanpalkinto vuodelta 2008.
Suomalaisella osallistumisella rauhan rakentamiseen, turvaamiseen ja kriisinhallintaan on pitkät juuret. Tituleerattiinpa Suomea menneinä vuosina myös ”rauhanturvaamisen suurvallaksi.” Kyseinen ajatus oli niin yleinen, että Turun yliopiston tutkija Jukka Pesu muistaa sen kouluvuosiltaan 1990-luvulla. Ajatus jäi takaraivoon ja innoitti Pesun vielä tänä vuonna ilmestyvän väitöskirjan suomalaisen rauhanturvaamisen historiasta.
Miksi Suomi on halunnut brändätä itseään rauhanturvaamisen kautta? Miten Suomi valikoitui tehtäviin ja miten rauhanturvaamisen kuvaa on rakennettu suomalaisessa yhteiskunnassa? Pesu on pohtinut näitä kysymyksiä muutaman vuoden ajan. Väitöskirjassaan hän tarkastelee rauhanturvatoiminnan merkitystä Suomen ulko- ja turvallisuuspolitiikalle sekä YK-politiikalle vuosina 1956–1990.
Maailmansotien kauheuksien jälkeen ja kylmän sodan pelon ilmapiirissä rauhan edistäminen nousi kysytymmäksi kansainvälisessä politiikassa. Suomi löysi tästä paikkansa. ”Kylmän sodan aikana oli rauhanturvaamisessa kuitenkin aika vähän niitä valtioita, jotka voitiin lähettää ilman, että kummallakaan suurvallalla olisi ollut vastaansanomista”, Pesu kertoo.
Rauhasta tulikin Suomi-kuvan rakennuksen tärkeä osa, jonka perimmäiset syyt olivat enemmän reaalipoliittiset kuin ideologiset – varsinkin alussa. Pohjoismaat pyrkivät näyttäytymään rauhan edustajina, Pesu toteaa. Suomessa haluttiin profiloitua osana tätä pohjoismaalaisuutta ja rakentaa suhteita sekä politiikan että puolustuksen tasoilla.
Aluksi osallistumisesta oltiin montaa mieltä
Pesun mukaan ensimmäisiin operaatioihin osallistuminen ei kuitenkaan ollut läpihuutojuttu. Rauhanturvaaminen oli itsessään ajatuksena ja toimintatapana uusi, eikä kukaan tiennyt, mitä odottaa. Kun Suomi ensimmäistä kertaa osallistui Suezilla vuonna 1956, julkisuudessa esitettiin mielipiteitä puolesta ja vastaan.
Näkyivätkö suomalaisten omat kokemukset sodasta ensimmäisissä päätöksissä lähteä mukaan? Eivät ainakaan suoraan, kertoo Pesu. ”Jos miettii päätöksiä 50- ja 60-luvuilla, ne tulivat ota tai jätä -tilanteina”, hän sanoo.
Silti, sodasta kulunut lyhyt aika näkyi jonkin verran julkisessa keskustelussa osallistumisen mielekkyydestä. Kun suomalaiset saapuivat Egyptiin vuonna 1956, luuli Ruotsin esikunta, että Suomen komppania liitettäisiin siihen, kertoo Pesu. Tämän kuultuaan Suomen komppanian yhteysupseeri Björn Kontiopää pyysi operaatiota johtaneelta kenraalilta, että Suomen komppaniaa käsiteltäisiin erillisenä osastona. ”Kontionpää antoi ymmärtää, ettei Suomessa kansa hyväksyisi kahden sodan taistelleen maan alistamista sodista säästyneen maan johdettavaksi. Kenraali Burns hyväksyi Kontionpään perustelut ja Suomen komppania alistettiin suoraan Port Saidissa olevien YK-joukkojen komentajalle tanskalaiselle everstiluutnantti Carl Engholmille”, Pesu kirjoittaa.
Toki tässä oli aistittavissa erityisesti kotimaan yleisölle suunnattu julkisuustemppu, Pesu kertoo. ”Suomalaisten jatkuva huolto tapahtui Ruotsin kautta ja suomalaiset saivat materiaalia Ruotsilta, mutta silti piti näyttää, että ollaan oma osasto – ei ainakaan ruotsalaisten komennuksessa.”
Kenties Kontionpää ymmärsi julkisuuskuvan tärkeyden luettuaan tämän kommentin Helsingin Sanomien yleisönosastolta: ”Mikäli Suomesta yleensä ketään lähetetään, ei luonnollisesti voi tulla kysymykseen, että se liitettäisiin mihinkään ruotsalaisen johdon alaiseen ryhmittymään, sillä eihän olisi millään mitään väliä, jos suomalaisista entisistä rintamamiehistä kokoonpantu komppania, jonka jokainen jäsen tietäisi enemmän kuin koko Ruotsin kenraalikunta yhteensä, alistettaisiin näitten upseerin komentoon.”
Tällaisissa kommenteissa on talvisodan ja ylipäätään sodan trauman ja yksinjäämisen kokemuksen lisäksi huomioitava negatiivissävytteinen kuva suomalaisten lähettämisestä, Pesu sanoo. Toki vastustajat vetosivat myös taloudelliseen tilanteeseen ja puoluepoliittisiin jännitteisiin.
Operaatiot muuttuvat
Pesu kertoo väitöskirjassaan kirjoittavansa, että kaiken kaikkiaan suomalaiseen rauhanturvaamiseen kuului kylmän sodan aikana pasifistinen pohjavire. Vähitellen epäilyt myös vaimentuivat ja ylpeys osallistumisesta otti vallan – kuten ilmenee puhumisessa ”rauhanturvaamisen suurvallasta”.
Taitekohta tuli 90-luvulla, kun operaatioiden luonne alkoi muuttua. Niistä tuli vaarallisempia, kalliimpia ja mukaan tuli NATO.
Vaikka Suomi yhä lähettää rauhanturvaajia, on toiminnan rinnalle noussut entistä vahvemmin myös ei-sotilaallinen työ rauhan puolesta: rauhanneuvottelu, rauhanvälittäminen ja muu diplomaattinen toiminta. Nekin ovat osa Suomen maabrändiä.
Artikkeli on osa juttusarjaa, jossa kuullaan erilaisia näkökulmia sodan ja rauhan kysymyksiin.
Näkökulma rauhaan: Markku Myllykangas
“Rauhassa on kaikki”
Käytyään taannoin tutustumassa Sodan ja rauhan keskus Muistin lähes valmiisiin tiloihin, Maavoimien esikuntapäällikkö, kenraalimajuri Markku Myllykangas kirjoitti yhteisöpalvelu Twitterissä tiedekeskuksesta tulevan hieno kokemus, joka johdattaa kävijän sodasta rauhaan ihmislähtöisestä näkökulmasta.
Muisti on toki Myllykankaalle entuudestaan tuttu – ainakin suunnitelmien tasolla. Hän kuuluu Muistin tukisäätiön hallitukseen ja on seurannut Muistin rakentumista sen alkuvaiheista asti. ”Tässä on se hieno perimmäinen ajatus, että rauhan säilyminen edellyttää sitä, että muistetaan sodan kauheus”, Myllykangas sanoo. ”En ole sitä kokenut ja toivon, että en koskaan koekaan.”
Myllykankaan isä oli sotaveteraani. Fyysisesti hän selvisi sodasta, mutta tarinat sodasta ja sen raadollisuudesta kuultiin kotonakin. Isän kokemukset eivät kuitenkaan vaikuttaneet pojan ammatinvalintaan, Myllykangas kertoo – mitä nyt poliisina työskennellyt isä suositteli välttämään poliisiksi ryhtymistä. Omat hyvät kokemukset armeijassa pikkuhiljaa johdattivat Myllykankaan uralle puolustusvoimissa.
Myllykangas kokee, että on tärkeää muistaa sodan kauheudet – ja muistuttaakin niistä. ”Nyt kun sotaveteraaneista kohta aika jättää ja ihmisillä ei enää ole isiä tai isoisiä kertomassa kokemuksistaan, niin se ketju katkeaa”, hän pohtii. Kun tuo ketju katkeaa, on uhkana unohtaminen – se, että asiat ovat meillä verrattain hyvin. ”Koen, että elämme aika hyvässä maassa. Uskallan väittää, että yhdessä maailman parhaista.” Irakin, Afganistanin ja Malin tilanteiden todistaminen on myös avannut Myllykankaan silmiä.
Sana ”sotaväki” herättää mielikuvia, Myllykangas sanoo. ”Siinä tavallaan laitetaan vastakkain sota ja rauha, ikään kuin sotilas odottaisi sotaa päästäkseen sotimaan. Se on juuri päinvastoin. Eihän kukaan hullu ehdoin tahdoin odota sotaa, vaan hän tekee kaikkensa, että ei joudu sotaan.”
“Rauhassa on kaikki”, Myllykangas sanoo. ”Se merkitsee paljon: että saa vapaasti kulkea, puhua suomea, ei tarvitse pelätä vankilaan joutumista mielipiteistään tai sanomisistaan. Ilman rauhaa emme tässä olisi.”
Myllykangas toteaa, että pohjimmiltaan sotilailla on koulutus pahimman varalle. Hänellä onkin henkilökohtainen slogan, joka toimii päivän ohjaavana ajatuksena. ”Joka aamu herätessäni toivon, että en joutuisi koulutustani vastaavaan työhön.”
Artikkeli on osa juttusarjaa, jossa kuullaan erilaisia näkökulmia sodan ja rauhan kysymyksiin.
Näkökulma rauhaan: Laura Lodenius
TET-harjoittelusta Rauhanliiton toiminnanjohtajaksi
Lapsena Laura Lodenius piileskeli vanhempiensa kokouspöydän alla. Kun vanhemmat kokoustivat, tytär imi itseensä järjestötyön ilmapiiriä. Se jäi mieleen yhteisöllisenä ja mielekkäänä. Vanhemmilta peritty palo parantaa maailmaa vei Lodeniuksen ensin TET-harjoitteluun Sadankomiteaan ja lukuisien määräaikaisten tehtävien ja vapaaehtoistöiden kautta nykyiseen tehtävään Rauhanliiton toiminnanjohtajana.
Rauhanliiton toiminnanjohtajana Lodenius on toiminut vuodesta 2006 lähtien. Helsingin Pasilan Rauhanasemalla toimiva Rauhanliitto on 16 suomalaisen rauhanjärjestön kattojärjestö, joka edistää konfliktien ennaltaehkäisemistä, kampanjoi aseistariisunnan ja rauhanrakentamisen puolesta ja osallistuu turvallisuuspoliittiseen keskusteluun.
Rauhantyötä tehdään moninaisilla tasoilla ja tavoilla, Lodenius sanoo ja kertoo Rauhanliiton tekevän sekä valistus – että vaikuttamistyötä ruohonjuuritasolta aina päättäjätasolle asti. Käsiteltävät kysymykset koskevat hyvinkin konkreettisia asioita asekaupoista hävittäjähankintoihin.
Ajankohtaisen työn lisäksi on syytä miettiä pidemmälle, Lodenius sanoo. Mitä tulevaisuuden päättäjät ajattelevat? Rauhanliitto tekee koulujen kanssa globaalikasvatusta, jonka puitteissa nuoret miettivät globaaleja haasteita ja sitä, miten itse olla aktiivinen toimija.
Rauhantyön seuraava sukupolvi toimii verkossa
”Tämän päivän nuoret tekevät rauhantyötä aika pragmaattisesti arjen valintojen kautta”, Lodenius kertoo. Nuoret yhdistävät ihmisoikeuskysymykset, demokratian ja rauhan toisiinsa. He miettivät, miten tukea kestävää kehitystä, joka mahdollistaa elämän maapallolla. Monet ovatkin valmiita tekemään kulutusratkaisuja kaupassa kestävämmän tulevaisuuden puolesta. He siis ”äänestävät rahoillaan”, Lodenius sanoo. ”Sekin on rauhantyötä.”
Vaikuttamistyö on siirtynyt nettiin ja sosiaalisen median kampanjat voivat toimia hyvinkin kansainvälisesti. Tämän päivän nuoret ovat kasvaneet globalisoituneessa maailmassa ja teknologian ympäröimänä.
Ihminen kaiken keskiössä
Mutta voisiko edellisiltä sukupolvilta oppia jotakin? Toki, Lodenius sanoo. Historian kulku on ihmisten toimien summa. Virheistä ja onnistumisista on syytä ottaa opikseen. ”Historiallisten hetkien ja tapahtumien takana on ihmisten päätöksiä, joten historiasta voi oppia meistä itsestämme jotain”, hän toteaa.
Samalla menneisyys ei kuitenkaan voi olla ainoa ohjenuora, koska jokaisella ajalla on erityispiirteensä. Konfliktit ovat muuttuneet merkittävästi sitten maailmansotien, Lodenius muistuttaa. Teknologia on tuonut mukanaan uudet haasteet. Kybervaikuttaminen muuttaa turvallisuuspolitiikkaa ja esimerkiksi tekoälyllä voi tulevaisuudessa olla sodankäynnissä yhä suurempi rooli.
Silti, kaiken ytimessä on yhä ihminen. ”Rauhanpäivänä yritän aina muistuttaa, että sodan ja väkivaltaisten konfliktien suhteen ei ole kysymys luonnonoikuista – ei hirmumyrskyistä, sadon syövistä heinäsirkkaparvista tai maanjäristyksistä, vaan ihmisten ratkaisujen seurauksista”, Lodenius sanoo. ”Siksi ihminen voi myös itse tehdä valintoja, jotka rakentavat rauhaa ja kestävää kehitystä”, hän toteaa.
Tämän vuoden rauhanpäivän teema onkin YK:ssa “Shaping Peace Together”, vapaasti käännettynä ”muotoilkaamme rauha yhdessä.”
”Se on ihan hyvä kehotus.”
Artikkeli on osa juttusarjaa, jossa kuullaan erilaisia näkökulmia sodan ja rauhan kysymyksiin.
Pääkirjoitus: Tekemällä oppimista ja oivaltamista
Viikko sitten Päämajatalon seinään nostettiin Sodan ja rauhan keskus Muistin kyltit. Rakennus ja ympäristö alkavat valmistua, mutta vielä pitää odottaa kevääseen, ennen kuin pääsemme avaamaan ovet yleisölle.
Muistin näyttelyjen suunnittelu on jo osittain tuotantovaiheessa. Toisaalla tässä uutiskirjeessä kerrotaan Tarinoiden – yhden tärkeimmän näyttelykohteemme – kuvauksista.
Samaan aikaan näyttelytyön kanssa työstämme rooliamme, tehtäväämme ja tavoitteitamme tiedekeskuksena ja oppimisen paikkana. Siinä olemme saaneet arvokasta apua isolta joukolta eri alojen ammattilaisia, suuri kiitos siitä!
Me muistilaiset ajattelemme, että ihminen oppii elämänsä jokaisena päivänä. Oman ikänsä, kokemustensa ja muiden valmiuksiensa puitteissa. Uusia tietoja ja taitoja, koulussa, työelämässä, harrastuksissa. Usein ohjatusti, mutta yhä useammin itse oivaltaen ja kokien. Yleinen tiedekeskusten slogan ”Hands on, brains on” kuvaa tekemällä oppimista ja oivaltamista.
Haluamme, että Muisti on paikka, jossa ihminen oivaltaa jotakin tärkeää ja ehkä uuttakin itsestään, muista ihmisistä, ihmisyydestä, historiasta, Suomesta, Euroopasta, maailmasta, nykypäivästä. Näemme tiedekeskuksen ja sen näyttelyt alustana tieteen ja kansalaisten välillä käytävälle keskustelulle. Näyttelyissämme pyrimme monipuolistamaan käsityksiä menneisyydestä sekä tekemään oikeutta menneisyyden ihmisille silloinkin, kun heidän tekonsa ja ratkaisunsa ovat meille vieraita.
Länsimaisessa demokratiassa ja moniarvoisessa kansalaisyhteiskunnassa vapaan tieteen tehtävä on tarkastella kriittisesti myös omaa yhteiskuntaa. Olemme pohtineet sitä, miten voimme käsitellä kansallista historiaa ihmisoikeuksia ja moninaisia kokemuksia huomioiden ja kuitenkin arvostaen kansallista kertomusta sodasta. Haluamme säilyttää arvostuksen sotasukupolven kokemuksia kohtaan, mutta myös laajentaa käsitystämme sodasta ilmiönä ja sen vaikutuksista yksilöön ja yhteiskuntaan.
Historiasta opimme kiistattomia tosiasioita ja faktoja, mutta on tarpeen myös ymmärtää eletyn menneisyyden ja siitä tehtyjen tulkintojen ristiriitaisuus ja kontekstisidonnaisuus. Mitä Muistissa sitten opitaan? Ainakin tulkitsemaan informaatiota, tekemään päätelmiä ja arvioimaan väitteiden pätevyyttä. Tietoja, mutta myös eettisiä arvoja, yhteiskunnallisia arvostuksia ja asennoitumistapoja. Historiataitoja, joille on tarvetta nykypäivässä, kun yksittäisiä tietoja irrotetaan yhteydestään ja niillä perustellaan erilaisia näkemyksiä kansallisesti ja kansainvälisesti.
Pia Puntanen, Sisältöjohtaja, asiamies
Kohti kaikkien tiedekeskusta
Yhdenvertaisen tiedekeskuksen rakentaminen vaatii suunnittelua, pohtii pedagogi Jere Linnanen.
Tullessani vuosi sitten töihin Muistin pedagogiksi olin tietyllä tapaa alanvaihtaja. Minulla oli kyllä pedagogista kokemusta järjestökentältä, koulumaailmasta ja yrittäjänä, mutta en ollut koskaan työskennellyt osana Suomen museoalan perhettä.
Luin ensitöikseni alan perusteoksia ja eräs ajatus noilta ensimmäisiltä viikoilta jäi vahvasti mieleeni. Museologian perusteet kirjassa mainittiin eräänlainen kauhuskenaario siitä, miten kuvitteellisen museon työntekijät tekevät näyttelyn lähinnä ”esitelläkseen henkilökunnan harrastuksia”.
Vaikka 2000-luvun alussa kirjoitettu kauhuskenaario ei kuvaa Suomen modernia ja asiakaslähtöistä museokenttää, on vaara todellinen – eikä ainoastaan museoalalla. Sama oman alan innostus voi saada historian opettajan laatimaan 75 dian esityksen Ranskan suuresta vallankumouksesta 7.-luokkalaisten ensimmäiselle historian tunnille tai koodarin tekemään niin monipuolisen ohjelman, etteivät hänen asiakkaansa enää osaa sitä käyttää. Innostus voi sokaista.
Muistissa on käyty paljon keskustelua siitä, kenelle uutta tiedekeskusta tehdään. Olemme luoneet kuusi kuvitteellista asiakaspersoonaa ja kulkeneet näyttelykiertomme läpi miettien, miltä meidän kohteemme näyttäisivät eri silmin katsottuina. Edellä mainitut palvelumuotoilun keinot ovat antaneet meille muistilaisille paljon näkemystä moninaisuuteen, paljastaneet ajattelumme katvealueita sekä vahvistaneet visiotamme siitä, että kerromme sodasta edistääksemme rauhaa. Kuitenkin olemme huomanneet, että pelkkä ongelmien tunnistaminen ei riitä – on otettava askel syvemmälle.
Tästä syystä aloimme viime keväänä koota Muistille monialaista näkemysten manuaalia, jota kutsumme oppimissuunnitelmaksi. Olemme saaneet mukaan älykkään ja herkän joukon ajattelijoita ja kirjoittajia, jotka sekä kiteyttävät oleellisia ydinkysymyksiä että antavat ohjeita uuden tiedekeskuksen luomiseksi. Vaikka oppimissuunnitelman toimitusprosessi on vielä kesken, jo nyt on selvää, että korkeatasoisen ja monipuolisen kirjoittajajoukon Muistille tärkeistä kysymyksistä nousevat artikkelit ovat meille kullanarvoisia.
Tekeillä oleva oppimissuunnitelma on palauttanut minut takaisin lähtöruutuun – sen kysymyksen äärelle, miten tehdä kaikille tarkoitettua tiedekeskusta? Oppimissuunnitelman luvut ovat haastaneet ajatteluani siitä, mitä tarkoittaa yhdenvertaisuus tiedekeskuksessa – esimerkiksi miten voisimme todella olla saavutettavissa myös ihmisille, joilla on oppimisvaikeuksia? Entä miten käytännössä voimme huomioida lasten erilaiset kehitysvaiheet tai miten julkilausutut arvomme sekä käsityksemme tiedosta ja oppimisesta näkyvät lopulta tilassamme?
Erilaisten näkökulmien lukeminen pakottaa myös nöyrtymään. Joskus kaksi hyvää aietta voi olla keskenään ristiriitaisia. Esimerkiksi tieteellisyyden ja neutraalisuuden vuoksi olisi tärkeää tuoda esille riittävästi asioiden taustoja ja nyansseja, mikä taas voi viedä esitystä abstraktiin sekä vaativaan suuntaan ja näin sulkea pois esimerkiksi lapsia tai henkilöitä, joilla on oppimisvaikeuksia. Myös tilalliset, ajalliset ja taloudelliset reunaehdot rajoittavat käytettävissä olevia ratkaisuita. Jotkut kompromissit sattuvat enemmän kuin toiset. Selvää kuitenkin on se, että kun me Muistissa pyrimme elämään kuten opetamme – eli siis asetumme muiden kanssakulkijoidemme kenkiin – voimme avata paremman keskuksen kaikille.
Jere Linnanen, Pedagogi
Siiri Simpasesta Memoriaalin projektiasiantuntija
Memoriaali-hankkeen Muistin projektiasiantuntijana on aloittanut Siiri Simpanen. Simpanen omaa laajan työkokemuksen erilaisista tutkimushankkeista, joissa hän on esimerkiksi tehnyt sota-aineistojen arkistointiin ja kokemushistoriaan liittyviä töitä. Hän viimeistelee informaatiotutkimuksen maisteriopintoja Tampereen yliopistossa, suuntautuen asiakirja- ja tiedonhallintaan eli arkistotieteeseen.
Simpanen sanoo, että työ Muistissa kuulosti heti omalta jutulta. ”Memoriaali-hanke ja siinä tehtävä asiantuntijatyö vaikuttivat juuri sellaiselta työltä, jota kohti olen opintojani suunnannut.”
Arkistojen koetaan usein olevan ihmisistä etäällä sekä fyysisesti että henkisesti, Simpanen pohtii. Hän odottaakin uusilta tehtäviltään mahdollisuutta tuoda arkistointia lähemmäs ihmisiä.
”Monien kotoa löytyy kulttuurihistoriallisesti merkittäviä aineistoja – valokuvia, kirjeitä ja päiväkirjoja – ja ne kertovat suomalaisesta sotakokemuksesta yhtä paljon kuin ”virallisten” arkistojen asiakirjat. Se, että Memoriaalissa näiden aineistojen tuominen osaksi historiankirjoitusta onnistuu jokaiselta kotoa käsin tai lähikirjaston skanneria käyttäen on mahtavaa”, Simpanen sanoo.
Memoriaalissa kehitetään digitaalisen aineiston vastaanottoa, käytettävyyttä ja verkkopalvelua testaamalla jo olemassa olevia työkaluja sekä toteuttamalla kahta sähköisen vastaanottamisen mallia. Simpasen kollegoihin lukeutuvat Muistin työntekijöiden lisäksi muiden Memoriaali-yhteishankkeen kumppaneiden edustajat Elinkeinoelämän keskusarkistosta, Kaakkois-Suomen ammattikorkeakoulusta sekä Mikkelin kehittämisyhtiö Mikseistä.
Simpanen on kotoisin Etelä-Savosta ja teki aiemman uransa musiikkipedagogina ja pianonsoitonopettajana, ennen siirtymistään arkistotieteen ja informaatiotutkimuksen pariin.
Jo tässä vaiheessa Simpanen on päässyt tutustumaan vanhoihin aineistoihin ja ihmisten kotoa löytyneisiin sotamuistoihin. Jokaisella kertomuksella on merkitystä, hän sanoo, ja toivoo, että ihmiset innostuvat Memoriaalista. Näin verkkopalvelun arkisto kasvaa. ”Yksityishenkilöiltä kerättävien arkistoaineistojen kautta suomalaista sotahistoriaa hahmotetaan tavoilla, jotka eivät ole aiemmin olleet mahdollisia. Tällaisesta arkistoprojektista on helppoa innostua.”
Tarinoissa historia tulee lähelle: “Kuinka ihminen voi selvitä tuollaisesta?”
Muistin ensimmäiset Tarinat-kuvaukset ovat tällä viikolla tulleet päätökseen. Tarinat on yksi Muistin keskeisistä näyttelyosioista. Nyt kuvatut kertomukset käsittelevät sota-ajan kokemuksia viidestä eri näkökulmasta.
Tosielämän aineistoon pohjautuvat käsikirjoitukset tarinoille laativat kirjailijat Petri Tamminen, Sirpa Kähkönen, Ira Vihreälehto, Lasse Lehtinen sekä tutkija Leena Hangasmaa.
Tarinat-näyttelykohteessa erityisenä painopisteenä ovat yksilön kokemus, ajatukset ja tuntemukset.
Rivisotilaan näkökulmasta kirjoittanut Petri Tamminen tunnetaan lyhyen proosan ja lakonisen huumorin mestarina. Suomen historia- teoksenkin kirjoittaneelle Tammiselle historia tulee todeksi yksilön kautta. “Ymmärrän menneisyyden todeksi ylipäätään vasta kun löydän sen tapahtumille välittäjän, kokijan, tunteet”, hän sanoo.
Tarinoiden valinnassa painotettiin myös harvemmin erityisesti museoissa käsiteltyjä sota-ajan yksilöiden kokemuksia. Ira Vihreälehdon tietokirja, Tuntematon sotavanki, kertoo hänen neuvostoliittolaisen isoisänsä etsinnästä. Vihreälehdon tarina on osa Muistin näyttelyä. ”Meitä on satoja sotavankien jälkeläisiä Suomessa, jotka ovat tunteneet ulkopuolisuutta museoiden, median ja muiden sodasta kerrottujen kertomusten äärellä. Ajattelin, että osallistuminen tähän projektiin lisäisi ymmärrystä ja moniäänisyyttä. Että tämä näyttely toisi meidänkin äänen mukaan.” Vihreälehto ajattelee, että historian monista tarinoista olisi hyvä ennen kaikkea oppia ihmisyyttä. ”Sodan jälkeen on tärkeä tehdä rauhantyötä, se on tärkein perintö mitä meillä sodista pitäisi olla”, hän sanoo.
Muistin näyttelyiden toteutuksessa tavoitteena on vahva elämyksellisyys tiedekeskuksen kävijöille. Sirpa Kähkösen mukaan tässä voi piillä Muistin tuoma lisäarvo. Evakon tarinan käsikirjoittanut Kähkönen tunnetaan erityisesti Kuopio-sarjastaan. Kirjailijan romaaneissa keskeisiä teemoja ovat siviilien kohtalot kriisiaikoina ja lasten ja naisten historia. Kähkönen ajattelee, että Muisti voi tehdä historian ”aistimelliseksi”.
Tamminen on samoilla linjoilla. “Jotta historiasta oppisi, historia pitää voida kokea ja jotta sen voisi kokea, sinne pitää luoda verenkiertoon asti menevä yhteys”, hän sanoo.
Muistin aineistoa käsitellessään Tamminen sanoo kokeneensa juuri tuon verenkiertoon menevän yhteyden historiaan, miettien, ”kuinka ihminen voi selvitä tuollaisesta?”
Tamminen siteeraa Veijo Merta: “Talvisodan alkaessa ei alkanut talvisota.” Virke on Tammisen mielestä oivaltava. Toki Meri tarkoitti tällä sitä, että sota sai nimensä vasta paljon myöhemmin. Silti virkkeellä on toinenkin merkitys, Tamminen toteaa. “Vaikka talvisota on meille suuri sisun ja suomalaisuuden symboli, niin sinä torstaiaamuna kun se alkoi, se alkoi juuri niin sekavana ja todellisena ja varsinkin epätodellisena kuin asiat ihmiselle tapahtuvat. Toisin sanoen se alkoi tässä ja nyt. Tuollaisen nyt-hetken tavoittaminen on museolle vaativa ja tärkeä tehtävä, ja Muistissa sitä yritetään uusin keinoin.”
Muistin tarinat heräävät henkiin eturivin kirjailijoiden käsikirjoittamina
Sirpa Kähkönen, Petri Tamminen, Lasse Lehtinen, Ira Vihreälehto sekä Muistin tutkija Leena Hangasmaa käsikirjoitusten takana
Sodan ja rauhan keskus Muistin keskeinen näyttelykohde, Tarinat, valmistuu. Kohde kutsuu kävijän astumaan tarinoiden päähenkilöiden saappaisiin liikkuvan kuvan, äänen ja digitaalisten lavasteiden keinoin. Tarinat-osion lähestymistapa on Muistin kehittämä ja siten ainutkertainen.
Heinäkuun aikana kuvatut kertomukset sota-ajasta on käsikirjoittanut joukko Suomen tunnetuimpia kirjailijoita. Sirpa Kähkönen, Petri Tamminen, Lasse Lehtinen ja Ira Vihreälehto kirjoittivat historiallisen aineiston pohjalta päähenkilöiden näkökulmasta kerrotut tarinat, joita toteutetaan elokuva – ja teatteriammattilaisten voimin.
Tositarinat muotoutuvat kirjailijoiden käsissä koskettaviksi ja ajatuksia herättäviksi kokonaisuuksi, joissa historia tulee lähelle. Ne käsittelevät sodan kokemusta lapsen, päättäjän, evakon, sotavangin jälkeläisten ja rivisotilaan näkökulmista.
Evakon tarinan käsikirjoittanut Sirpa Kähkönen tunnetaan Kuopio-sarjastaan. Kirjailija on julkaissut kymmenen romaania, joissa keskeisiä teemoja ovat siviilien kohtalot kriisiaikoina ja lasten ja naisten historia.
Kähkönen näkee Muistissa suuren merkityksen sota-ajan historian käsitettäväksi tekemisessä. Se mahdollistaa hänen mukaansa ymmärryksen jo menneitä sukupolvia ja heidän kokemuksiaan kohtaan. Samalla se on “mahdollisuus elämyksen kautta tehdä ymmärrettäväksi myös nykyajassa sotaa kokeneiden mielen maisemaa”, Kähkönen sanoo.
Väinö Tannerin näkökulmasta kirjoittanut pitkän linjan toimittaja ja kirjailija Lasse Lehtinen toteaa, että Muistin kaltainen keskus auttaa ymmärtämään sodan lukemattomia ulottuvuuksia. “Miten se kohdalle sattuessaan koskettaa meitä kaikkia tavalla tai toisella.”
Kuva: Ohjaaja Pekka Laasonen ohjeistaa käsikirjoittaja Ira Vihreälehtoa Muistin kuvauksissa heinäkuun alussa.