Mikkelin IV sotakirjallisuustapahtuma

Mikkelin IV sotakirjallisuustapahtuma 24.9.2022 vie IHMISEN SODAN KESKELLE

Mikkelissä, Sodan ja rauhan keskus Muistissa kokoonnutaan neljännen kerran syyskuun viimeisenä viikonloppuna kuuntelemaan ja keskustelemaan sotaa koskevasta kirjallisuudesta. Kaksi vuotta sitten tuli 80 vuotta siitä, kun sadat tuhannet suomalaiset joutuivat jättämään kotinsa ja etsimään uuden asuinsijan. Kun koronapandemia siirsi tapahtumamme, emme voineet kuvitella, että tänä vuonna miljoonat ukrainalaiset pakenevat sotaa. Mikkelin IV sotakirjallisuustapahtuma käsittelee taiteen ja tutkimuksen, kauno- ja tietokirjallisuuden keinoin pakolaisuutta, Suomessa ja maailmalla, ennen ja nyt. 

Toisen maailmansodan jälkeinen evakoiden asuttamisprojekti suoritettiin Suomessa teknisesti hyvin. Uusi kotiseutu löytyi siirtokarjalaisille sekä Petsamon ja Hangon asukkaille oman kansakunnan ja valtion sisältä. Tästä huolimatta he kokivat myös torjuntaa, vierautta ja hyväksymättömyyttä. Pakkolähdön, luopumisen ja siirtolaisuuden ylisukupolvinen kokemus on edelleen läsnä evakoiden jälkeläisten elämässä.  

Kirjailija Sirpa Kähkönen piirtää kuvan ylisukupolvisista evakkokokemuksista ja sukujen tarinoista, joita yksilöt kantavat edelleen mukanaan.  Kirjallisuudentutkija Ilmari Leppihalme kertoo suomalaisen evakkokirjallisuuden muodoista ja muutoksista ajan kuluessa, erityisesti 2000-luvun uudesta aallosta. Kuvataiteilija Antero Kahila käsittelee sitä, miten toisen maailmansodan pakolaiset ja evakot ovat tulleet hyväksytyiksi tai torjutuiksi uusissa yhteisöissään ja millaisia kertomuksia tai hiljaisuuksia heidän muistinsa on niistä rakentanut. 

Pakolaisuus on totta tänä päivänä miljoonille lapsille, naisille ja miehille. Kuinka sarjakuva voi auttaa siirtolaisuuden ymmärtämistä? Kirjallisuudentutkija ja tietokirjailija Olli Löytty kertoo, kuinka sarjakuva voi parhaimmillaan korjata siirtolaisuuteen liittyviä juurettomuuden tunteita ja ratkoa kulttuurisen kanssakäymisen aiheuttamia ristiriitoja. On tärkeää kysyä, millaisia tarinoita kerrotaan, kenen ääni kuuluu ja ketkä jäävät näkymättömiksi?  

Lotta Nuotion kirjan päähenkilö Modi muuttuu sotaa paetessaan kirurgista ”pakolaiseksi” ja pakolaisesta ”syyrialaiseksi”. Pakolainen muuttuu helposti silmissämme ”massaksi” tai ”vyöryksi”  

ja menettää oman menneisyytensä ja identiteettinsä. Voisimmeko katsoa sotaa pakenevaa ihmistä muuten kuin vieraana, ja voisimmeko mitenkään samaistua hänen kokemuksiinsa? 

Tapahtuman juontajana toimii Sodan ja rauhan keskus Muistin sisältöjohtaja, historioitsija Pia Puntanen. 

La 24.9.2022 klo 10-16, Sodan ja rauhan keskus Muisti, Ristimäenkatu 4, 50100 Mikkeli 

Hinta 55 € 

Tapahtuman järjestävät yhteistyössä Sodan ja rauhan keskus Muisti, Mikkelin kesäyliopisto, Mikkelin seutukirjasto ja Mikkelin kaupungin museot.

Lisätietoja:

Pia Puntanen
Sodan ja rauhan keskus Muisti
puh. 040 0651 620
[email protected]

Anne Havukainen
Mikkelin kesäyliopisto
puh. 050 367 1449
[email protected]

Ohjelma 

9.30–10.00                        

Ovet auki, ilmoittautuminen, (kirjakaupat ja Pop Up -kirjasto auki)

10.00–10.50                      

ELÄMÄNMITTAINEN EVAKKOTAIVAL

Kirjailija Sirpa Kähkönen

10.50–11.00                      

SOTAKIRJALLISUUSTAPAHTUMAN AVAUS

Puheenjohtaja, sisältöjohtaja, FM Pia Puntanen, Sodan ja rauhan keskus Muisti

11.00–11.50                        

SUOMALAINEN EVAKKOKIRJALLISUUS ERI VUOSIKYMMENINÄ

Kirjallisuuden tutkija, FT Ilmari Leppihalme, Oulun yliopisto

11.50–12.50                      

LOUNASTAUKO

Kahvila Rauha, omakustanteinen

12.50- 13.40                        

SUISTAMOSARJA -TULKINTOJA KEHOJEN HILJAISUUKSISTA

Kuvataiteilija Antero Kahila

13.40–14.30                       

SOTA JA SIIRTOLAISUUS DOKUMENTAARISESSA SARJAKUVASSA

Kirjallisuuden ja kulttuurintutkija, dosentti Olli Löytty, Turun yliopisto

14.30­–15.00                       

TAUKO

15.00–15.50

IHMINEN UUTISTEN ”PAKOLAISVIRTOJEN” KESKELLÄ

Tietokirjailija, VTM Lotta Nuotio

15.50–16.00                      

SOTAKIRJALLISUUSTAPAHTUMAN YHTEENVETO

Puheenjohtaja, sisältöjohtaja, FM Pia Puntanen, Sodan ja rauhan keskus Muisti

Päämajasymposium järjestetään Mikkelissä 6.7.2022. Symposium järjestetään nyt jo 13. kerran. Koronapandemian vuoksi tapahtuma oli tauolla kahtena edellisenä vuonna.

Perinteisesti Symposium on koonnut päämajakaupunki Mikkeliin maan johtavia asiantuntijoita ja poliitikkoja keskustelemaan ajankohtaisista turvallisuuteen, talouteen ja politiikkaan liittyvistä teemoista. Tänä vuonna turvallisuus teemana on ajankohtaisempi kuin koskaan aiemmin tapahtuman historiassa.

Symposiumin järjestävät Etelä-Savon maakuntaliitto ja Mikkelin kaupunki yhteistyössä Länsi-Savon, Yleisradion, Mikkelin Musiikkijuhlien sekä Sodan ja rauhan keskus Muistin kanssa.

Keskustelujen aiheina Suomen poliittinen turvallisuus ja sotilaallinen varautuminen.

Kansainvälisen tilanteen nopea kiristyminen on tehnyt Suomen turvallisuudesta äärimmäisen ajankohtaisen aiheen. Symposiumissa asiaa lähestytään kahdesta näkökulmasta, joita ovat Suomen turvallisuuspoliittinen asema ja sotilaallinen varautuminen. Luvassa on aiheista paneelikeskustelut sekä perinteinen Mannerheim-luento.

– Päämajasymposiumilla on merkitystä erityisesti nyt, kun kysymys turvallisuudesta ja turvallisuutta uhkaavat asiat ovat tulleet lähelle jokaisen suomalaisen elämää. Odotettavissa on erittäin mielenkiintoinen ja syvälle luotaava tilaisuus, sanoo Etelä-Savon maakuntajohtaja Pentti Mäkinen.

Asiantuntijoina ja keskustelijoina Päämajasymposiumissa ovat Helsingin yliopiston apulaisprofessori Katri Pynnöniemi, joka hoitaa Venäjän turvallisuuspolitiikan tutkimuksen Mannerheim-professuuria, Hybridiosaamiskeskuksen tutkimusjohtaja Hanna Smith, Maanpuolustuskorkeakoulun rehtori Mika Kalliomaa, Ulkopoliittisen instituutin johtaja Mika Aaltola, Huoltovarmuuskeskuksen toimitusjohtaja Janne Känkänen, Suomen Pankin pääjohtaja Olli Rehn sekä kansanedustaja Antti Häkkänen.

Mannerheim-luennon pitää Maanpuolustuskorkeakoulun apulaisprofessori Mikko Karjalainen.

Symposiumin juontaa Jussi-Pekka Rantanen ja päätössanat lausuu Merja Ylä-Anttila Yleisradiosta.

Tilaisuus järjestetään konsertti- ja kongressitalo Mikaelissa ja se on kaikille avoin ja maksuton.

Lisätietoa tapahtumasta, ohjelma ja puhujaesittelyt:

esavo.fi/paamajasymposium

Lisätietoja:

Pentti Mäkinen

Maakuntajohtaja

P. 050 500 2584

pentti.makinen(at)esavo.fi

Heidi Miettinen

Viestintäpäällikkö

P. 040 624 0624

Kuva: Jonne Vaahtera

Jätä tiede perinnöksi tuleville sukupolville

– Kerro, miten tiede on vaikuttanut elämääsi ja osallistu kilpailuun 

Tiede perinnöksi -kampanja kannustaa välittämään tutkitun tiedon arvostuksen seuraaville sukupolville. Tiede ja koulutus auttavat pärjäämään vaikeissakin maailmantilanteissa. 

Tutkittu tieto ja sen avulla kehitetyt keksinnöt ovat niin erottamaton osa arkeamme, että pidämme niitä helposti itsestäänselvyyksinä.  Kuitenkin nykyinen hyvinvointimme rakentuu pitkälti tieteen tiedon ja koulutuksen arvostuksen varaan. On tärkeää siirtää tutkitun tiedon arvostus tuleville sukupolville ja avata nuoremmille tieteen vaikutusta arkeen ja välittää tarinoita siitä, miten Suomi on pärjännyt tieteen ja koulutuksen avulla. Niiden avulla pärjäämme myös jatkossa.  

Tiede perinnöksi -kampanja haastaa kaikki isovanhempi-ikäiset tekemään näkyväksi tieteen vaikutuksen elämässään ja kertomaan arkisia tarinoita tieteen merkityksestä elämässään. Onko elämäsi aikana tapahtunut jotakin sellaista, missä tieteellä tai sen kehittymisellä on ollut merkittävä rooli? Millaista elämäsi olisi ilman jotakin tiettyä keksintöä? 

Kampanjan lähettiläs, näyttelijä Eija Vilpas muistaa lapsuudestaan erityisen hetken: ”Erilaiset tieteen keksinnöt, kuten sähkö, ovat läsnä arjessa ja elämän merkityksellisissä hetkissä. Synnyin Kellokoskella, jossa ei silloin ollut katuvaloja. Kirkon vieressä oli iso kuusi, johon sytytettiin ennen joulua jouluvalot. Kuusi loisti ja samalla koko tienoo valaistui. Se oli lapsen ihme.  Arjessa emme välttämättä tule ajatelleeksi, kuinka monessa asiassa tutkittua tietoa on tarvittu”, Vilpas sanoo. 

Voita vierailu tiedekeskukseen 

Kaikkien tarinoitaan kertoneiden kesken arvotaan viisi (5) tutustumiskäyntiä johonkin kymmenestä tiedekeskuksesta. Mukaansa kukin voittaja saa kutsua neljä nuoremman polven edustajaa, joille haluaa siirtää tiedettä perinnöksi. Liput ovat voimassa 31.12.2022 saakka. 

Kilpailuun voi osallistua kampanjan järjestäjien Facebook tai Instagram -tileillä tai lähettämällä tarinansa postitse osoitteella: Tieteentekijöiden liitto/ Tiede perinnöksi -kampanja, Rautatieläisenkatu 6, 00520 Helsinki. 

Kampanjan takana on kahdeksan tieteen ja sen tekemisen parissa toimivaa järjestöä: Professoriliitto, Sivistystyönantajat, Suomen yliopistojen rehtorineuvosto UNIFI ry, Suomen ylioppilaskuntien liitto, Säätiöt ja rahastot, Tiedonjulkistamisen neuvottelukunta, Tieteellisten seurain valtuuskunta ja Tieteentekijöiden liitto. Suomen tiedekeskukset ry on kampanjan kumppani.  Kampanja-aika on 1.4.-27.4. 2022.  

Tutustu kilpailusääntöihin täällä. 

Muistin näyttelyn teemaopastukset jatkuvat

Kysytyt teemaopastukset näyttelyymme jatkuvat 19.4.2022 alkaen. Opastuksia pidetään kerran viikossa tiistaisin klo 14.00 aina toukokuun loppuun saakka. Noin puoli tuntia kestävän opastuksen aikana sukelletaan yhteen näyttelykohteeseen kerrallaan.

Opastukselle otetaan 20 henkeä/kerta. Opastuksille vaaditaan ennakkoilmoittautuminen, varaa siis paikkasi puh. 050 475 3975 tai sähköpostilla [email protected]

Opastukselle pääset normaalin pääsymaksun hinnalla. Muistissa käy Museokortti!

Tulevat opastukset:

ti 19.4.2022 klo 14.00 Rauha

Miten sodan kokemukset muuttuvat muistoiksi ja muistamiskulttuureiksi eri maissa? Mitä on rauha ja mitä voimme sen puolesta tehdä?

ti 26.4.2022 klo 14.00 Taistelu

Kuolema, tappaminen, mielenterveyden järkkyminen ja selviytyminen – millaista oli etulinjassa? Miten ja miksi Muisti käsittelee näitä teemoja näyttelyssään?

ti 3.5.2022 klo 14.00 Valta

Säännöstely, sensuuri ja sotapropaganda. Miten päättäjät pyrkivät kontrolloimaan kansalaisia poikkeusaikoina?

ti 10.5.2022 ei opastusta

ti 17.5.2022 klo 14.00 Päämajamuseo

Miksi Suomen armeijan päämaja sijoittui sodan aikana Mikkeliin ja mitä kaikkea siellä tehtiin? Keitä olivat Päämajan keskeiset henkilöt?

ti 24.5.2022 klo 14.00 Koti

Mistä asioista kenttäpostissa kirjoitettiin eniten? Mitä kodista jäi jäljelle, kun sen joutui nopeasti jättämään? Mitä ja miten valokuvat kertovat naisten ja lasten sota-arjesta?

ti 31.5.2022 klo 14.00 Tarinat

Entä jos se olisit ollut sinä? Sodan kokeneiden henkilöiden elokuvalliset tarinat tuovat tapahtumat ja tunteet iholle. Keitä ovat Muistin tarinoiden henkilöt ja mitä heidän kokemuksensa kertovat sota-ajasta?

Muistin teematiistait johdattavat näyttelyn saloihin.

Tervetuloa!

Muistin lehtori Leena Hangasmaa opastaa Valta-näyttelykohteessa.

Memoriaalin testikäyttäjäksi

Sodan ja rauhan keskus Muisti on ollut mukana Memoriaali-hankkeessa vuodesta 2020 saakka. Hankkeessa kehitetään arkistoaineiston luovuttamiseen, katseluun ja täydentämiseen suunniteltua verkkopalvelua. Hanke on nyt edennyt pilotointivaiheeseen ja kutsumme kaikki Memoriaalista kiinnostuneet testikäyttäjiksi huhtikuussa 2022 kokeilemaan uutta palvelua ennen sen varsinaista julkaisua.

1.-30.4.2022 välisenä aikana käynnissä olevassa pilotissa käyttäjät pääsevät kokeilemaan aineistojen katselua, kommentointia sekä kuvailutietojen lisäämistä.

Vuoden vaihtuessa Muisti on uuden edessä

Lokakuussa järjestettävä Museoiden yö on yksi Mikkelin suosituimpia yleisötapahtumia. Muistissa vieraili illan aikana noin 1600 kävijää. Kuva: Wilhelmiina Salmikunnas.

Mennyt vuosi 2021 oli merkillinen. Covid-19 -pandemia kiersi ympäri maailmaa, Yhdysvaltain kongressi vallattiin, Afganistanista tapahtui kaoottinen joukkopako ja Valko-Venäjä masinoi turvapaikanhakijoita EU:n vastaiselle rajalleen. Suomessa hikoiltiin kesällä ennätyshelteissä ja otettiin koronarokotuksia, ja Mikkelissä avattiin Sodan ja rauhan keskus Muisti.

Muistin avautuminen oli ehkä pieni askel maailman mittakaavassa, mutta paikallisesti ja valtakunnallisesti merkittävä. Maailman myllerrykset tosin vaikuttivat meihinkin; koronasulku ja Suezin kanavassa jumissa olleet tekniset laitteet lykkäsivät Muistin avaamisen huhtikuusta kesäkuulle. 4.6.2021 yli seitsemän vuoden kehitystyö tuli viimein päätökseen, kun ovet avautuivat remontoidussa entisessä Mikkelin keskuskansakoulussa ja ensimmäiset asiakkaat astuivat sisään.

Ovet ovat sittemmin käyneet taajaan. Muistissa vieraili kesä-joulukuussa 28 997 kävijää. Ylitimme kävijätavoitteemme lähes kahdella tuhannella, vaikka olimme avoinna reilun kuukauden vähemmän kuin tavoitetta asetettaessa suunniteltiin. Kesäsesongin aikana väkeä oli välillä ruuhkaksi saakka ja syksy oli vilkas etenkin ryhmien suhteen. Lämmin kiitos kaikille alkuvaiheemme kävijöille ja tukijoille!

Virallisesti Muistin perustamisvaihe päättyi vuoden 2021 loppuun. Vuosi oli melkoinen rypistys Muistin pienelle mutta toimeliaalle henkilökunnalle. Alkuvuotta hallitsivat hektinen näyttelysisällöntuotanto ja fyysinen rakentaminen, näyttelynhallintajärjestelmämme kehittäminen, MUISTI Kaupan ja Kahvila Rauhan perustaminen sekä markkinointityö. Muistin avauduttua hyppäsimme suoraan syvään päähän asiakastyön maailmaan. Palaute on ollut asiakkailta 95-prosenttisesti myönteistä. Tulimme valituksi myös Vuoden mikkeliläiseksi ja olimme ehdolla Kulttuurigaalassa vuoden museokaupungiksi. Tästä kaikesta olemme äärettömän iloisia ja kiitollisia.

Laakereille ei auta jäädä lepäämään eikä tuleen makaamaan. Vuoden vaihduttua aukeaa Muistin tarinassa uusi lehti, kun perustamisvaihe vaihtuu toiminnan vakiinnuttamisen aikakauteen. Ensimmäinen päänäyttelymme Poikkeustila kertoo Suomesta ja suomalaisista toisessa maailmansodassa kansainvälisessä kontekstissa. Alkavan vuoden mittaan näyttely jatkuu ja kehittyy ja Päämajamuseon puolella avataan uusia näyttelyhuoneita. Tavoitteenamme on edelleen kertoa sodasta ilmiönä edistääksemme rauhaa. Tiedekeskuksena haluamme tarjota tutkittua tietoa kiinnostavassa ja oivalluttavassa muodossa siten, että tulevaisuuden haasteet olisivat yhteisesti kaikkien ratkaistavissa. Jotta ymmärtäisimme toisiamme ihmisinä, ja jotta meillä olisi välineitä käsitellä, ymmärtää ja ratkaista ympärillämme tapahtuvia asioita – kuten alussa mainittuja pandemioita, konflikteja, vastakkainasetteluja ja valeuutisia.

Tähän työhön Muisti tarvitsee tukea. Mieluinen joululahja tulikin Arkadianmäeltä, kun valtiovarainvaliokunnan sivistys- ja tiedejaosto esitti vuoden 2022 budjettiin 120 000 euroa, jolla pääsemme kehittämään tiedeviestintäämme ja näyttelynhallintajärjestelmäämme. Suuret kiitokset tästä alueemme kansanedustajille ja etenkin Heli Järviselle (vihr.), joka ajoi aktiivisesti asiaamme eduskunnassa. Mainiota oli, että samassa jaossa Etelä-Savoon kohdistui muutakin matkailuun ja markkinointiin liittyvää tukea.

Vuoden 2022 alkaessa olemme siis uuden edessä. Innokkaina, uteliaina ja motivoituneina katsomme tulevaan ja haluamme kehittää Muistia siten, että saisimme palvella yhä uusia asiakkaita ja kohderyhmiä. Olemme kaikkia teitä varten, joita sodan historia kiinnostaa, ja erityisesti teitä varten, joita se ei kiinnosta. Tervetuloa!

Olli-Pekka Leskinen

toimitusjohtaja

Totuuden hetki

KESKIVIIKKO, 3. HELMIKUUTA 1943


© SA-Kuva

Helmikuun 3. päivänä 1943 Suomen hallituksen keskeisiä ministereitä presidentti Risto Ryti ja pääministeri Jukka Rangell johdolla kokoontui päämajaan. Syy oli tärkeä – Stalingradin taistelu oli päättynyt saksalaisten antautumiseen ja syksystä 1941 jatkunut Leningradin (Pietarin) piiritys oli murtumassa. Elettiin maailmansodan murrosvaihetta, ja Saksan tappio alkoi näyttää asiaa ymmärtävien mielessä viimeistään nyt todennäköiseltä.

Tämän päämajan tiedustelujaoston päällikkö, eversti Aladar Paasonen kertoi Suomen poliittiselle johdolle, joka kokoontui päämajaan keskustelemaan sodan tilanteesta ja Saksan kokeman suurtappion merkityksestä. Rytin ja Rangellin lisäksi paikalla olivat valtiovarainministeri Väinö Tanner ja puolustusministeri Rudolf Walden sekä seurueeseen kuulunut Nordlund-niminen henkilö.

Vieraat saapuivat Helsingistä aamujunalla, ja ylipäällikkö Mannerheim ja komentoesikunnan päällikkö kenraaliluutnantti Wiljo Tuompo olivat seuruetta Mikkelin rautatieasemalla. Seurue jatkoi suoraan päämajaan, jossa neuvotteluihin osallistui myös yleisesikunnan päällikkö Erik Heinrichs. Keskustelujen sisältö ei ollut tiedossa Tuompollakaan, joka päiväkirjassaan arvioi niiden koskettaneen tulevia presidentinvaaleja ja huhuttua Mannerheimin osallistumista niihin.

Mikkelin Klubilla nautittiin lounas, jonka jälkeen eversti Paasonen esitelmässään kertoi omana käsityksenään, että Saksa tulisi häviämään sodan ja Suomi saisi olla tyytyväinen, jos selviäisi talvisodan lopuksi solmitun Moskovan rauhan ehdoilla. Esitelmätilaisuuteen osallistuivat kaikki päämajan kenraalit ja osastopäälliköt.

TYÖLOUNAS PRESIDENTILLE JA MINISTEREILLE STALINGRADIN TAPPION VARJOSSA

Presidentin vierailua varten oli laadittu ruokalistaehdotelma, jossa oli kaksi alkuruoka- ja kolme pääruoka vaihtoehtoa:


Voileipäpöytä tai lohipiirakka

Paistettu lohi tai vasikanleikkeet tai lintupaisti

Juustoa ja keksiä

Kahvia ja kakkua


Tarjottavaksi valittiin alkuun lohipiirakka, mutta pöytäkarttaan oli kuitenkin lisätty maininta ”voileipäpöydän kanssa Bränvin, eli ruokaryyppy”. Vaihtuiko lohipiirakka lennossa voileipäpöydäksi, sitä emme varmasti tiedä. Pääruuaksi valittiin lintupaisti.

Marsalkka Mannerheim piti voileipäpöydän antimista ja se aloitti usein lounaan, mutta useimmiten nimellä shakuska- tai sakuskapöytä. Voileipäpöydän nimellä tämä alkuun nautittu ruokakokonaisuus esiintyy Kansallisarkiston Gustaf Mannerheim-arkiston ruokalistoilla vain tämän ainoan kerran. Voileipäpöydän kohtalo sota-aikana olikin hieman kehno, sillä sen tarjoamisesta luovuttiin Kansanhuoltoministeriön ja Hotelli- ja Ravintolaliiton hallituksen yhteisten neuvottelujen tuloksena säännöstelysyistä joulukuun lopulla 1939.

Entä mitä shakuskapöytä sisälsi? Päämajan aterioista säilyneissä arkistomuistiinpanoissa ei juurikaan kuvailla pöydän sisältöä. Taru Stenvallin kirjassa Marski ja hänen hovinsa kerrotaan, että vuonna 1940 katettiin Seurahuoneella ajan tavan mukaan ”valtava” voileipäpöytä ruokasaliin ja siihen kannettiin ”valmiiksi kylmät ruoat ja leikkeleet, joita talvisodan aikaan vielä oli runsaasti”. Stenvall jatkaa, että voileipäpöytä oli yleinen lounaan aloitus myös Mikkelin klubilla. Usein se sisälsi ”vain silliä, sardiineja, kylmää vasikan- tai lampaanpaistia ja juustoa”, sillä marsalkan toivomuksesta se ei ollut kovin runsas. Voileipäpöydän kanssa tarjottiin usein marsalkan suosimia uunissa paistettuja perunoita, jotka ovat Stenvallin mieleen jääneet ”Marskin perunoina”.

Emme tiedä, miten paljon klubin shakuskapöytä muistutti niitä, joiden ääressä marsalkka Mannerheim oli uransa aikana ruokaillut. Ehkäpä ne olivat samankaltaisia, kuin Henri Babinskin alias Ali-Babin keittokirjassa kuvaillut pöydät. Tuon kirjan Mannerheim oli saanut sisareltaan lahjaksi.


“Rakas Eva,

Kiitos ystävällisestä kirjeestäsi 9.III. Ja sydämellinen kiitos ”Ali Bab” -kirjasta, tästä todellisesta keittiöraamatusta, jonka eilen sain. Olen ihastuksissani kun nyt omistan tämän arvokkaan kirjan, vaikka teetkin minut aivan noloksi antamalla minulle niin harvinaisen ja kalliin lahjan”, kirjoitti Mannerheim.


Kyseinen Ali-Bab julkaisi kuuluisan keittokirjansa vuonna 1907. Siinä kuvattiin oman aikansa herkkuruokia, mutta Babinski kirjoitti myös eri maiden ruokakulttuureista, venäläisestäkin. Ja sinnehän shakuskapöytä kuuluu. Kirjeessään sisarelleen Eva Mannerheim-Sparrelle marsalkka jatkoi, että [Ali-Babin kekittokirjasta] ”tulee varmasti eniten lukemani kirja, ja kirjastoni on nyt saanut helmen, joka hankkii talolleni ystäviä.”

Emme tiedä, miten ahkeraan marsalkka luki kirjaansa tai opastiko hän kirjan mukaan Hotelli Kalevan henkilökuntaa tai adjutanttejaan. Henkilökohtaisia kokemuksia pöydän antimista marsalkalla oli myös, olihan hän viettänyt vuosia venäläisten herkkupöytien ääressä palvellessaan Venäjän keisarillisessa armeijassa lähes 30 vuoden ajan. Tottumus ja mieltymys alkupalapöytään ja sen kanssa nautittavaan snapsiin oli peräisin noilta vuosilta.

Pienessä esittelyssä Venäjän keittiöstä Ali-Bab kertoo shakuska-pöydän sisältäneen tyypillisesti seuraavanlaisia alkupaloja (hors-d’oeuvres): kalaa suolattuna, savustettuna ja marinoituna; kaviaarialkupaloja; pieniä voileipiä, joiden päällä on erilaisia voisekoituksia, kala-, äyriäis- tai lihapateita (pâtés) ja niin edelleen. Shakuska-pöydästä syödään seisaaltaan ja sen kanssa nautitaan akvaviittiä tai muita alkoholeja. Myös marsalkka seurueineen nautti lounaalla ryypyn herkkujen kera.

LOHIPIIRAKKA

Lohipiirakka on hieno ja salonkikelpoinen alkuruoka silloin, kun se tehdään kuten venäläinen, perinteinen culibjaka (kulibjaka, kulibiakka, coulibiac; ven. кулебя́ка, kulebyáka). Alla oleva ohje on peräsin Hotelli- ja ravintolakoulu Perhosta (ent. Suomen hotelli- ja ravintolakoulu), joka aloitti toimintansa vuonna 1935. Kokkilinjan oppilaita opetettiin hallitsemaan etupäässä ranskalaisen, mutta myös venäläisen, skandinaavisen ja suomalaisen keittiön parhaita ruokia. Venäläisiä ruokia opeteltiin runsaasti. Tutuksi tulivat Pozharskyn kyljykset, kieviläiset kyljykset, stroganoffit, pelmenit, pashat ja kiisselit ja monet muut venäläisen keittiön klassikot.


KULIBIAKKA RAVINTOLAKOULU PERHON TAPAAN

ainekset yhdelle hengelle

50 g lehtitaikinaa
40 g keitettyä puuroriisiä
60 g lohta viipaloituna, vähän suolattuna
1/3 keitettyä kananmunaa
10 g tilliä
5 g voita
suolaa, valkopippuria

Kauli voitaikina neliskulmaiseksi levyksi. Levitä toiselle puoliskolle pari kertaa kerroksittain suolalla maustettua riisiä, lohta, tilliä ja hakattua kananmunaa. Ripottele valkopippuria lohen päälle. Käännä voitaikinan toinen puoli piirakan päälle. Ummista huolellisesti ja pistele taikinaan haarukalla reikiä. Paista n. +200 asteessa 30–50 minuuttia. Leikkaa kypsästä piirakasta varovasti noin 3 cm paksuja viipaleita. Tarjoa kuumana tillivoisulan kanssa.


PAISTETTUA LINTUA

Marsalkka Mannerheimin päivällispöydässä nautittiin sekä kesy- että riistalintuja. Ruokalistoilla oli kanaa ja kalkkunaa sekä metsä- sekä vesilinnuista koppeloa, metsoa, pelto- ja metsäpyitä, teertä ja sorsaa. On mahdollista, ettei tällä aterialla saatu sorsapaistia, koska se on parhaimmillaan vasta loppukesästä. Jää siis arvaukseksi, mitä lintua ja missä muodossa se pöydässä tarjottiin.

Kenties se lintu oli kulkeutunut rintamalta Mikkeliin; olihan sotilailla mahdollisuus myös metsästykseen. Anneli Pranttila tuo väitöskirjassaan Rintamamiesten muonitus Suomessa sotavuosina 1939–1945 esille, kuinka erityisesti Itä-Karjalassa harjoitettiin sekä hirven että erilaisen pienriistan metsästystä. Lihat päätyivät puolustuslaitoksen muonitukseen.  Metsästystä harrastettiin toki kotirintamalla ja myös siinä määrin, että Kansanhuollon keittokirjassa– joka siis sääteli erityisesti ravintoloissa tarjottavien annosten raaka-aineita, valmistustapoja ja hinnoittelua – esiintyvät pyy, peltopyy, teeri, riekko, metso ja fasaani, joten niitä täytyi olla melko runsaasti saatavilla.

Linturuoat olivat hyvin suosittuja ravintoloiden listoilla. Hotelli Tornin ravintolan menukorttien mukaan lintua oli pääruokana noin 75 prosentissa lounaista ja päivällisistä toisen maailmansodan aikana. Pääasiassa tarjottiin kanaa, teertä ja pyytä. Yrjö Karisalmi muistelee, että Helsingin Seurahuoneella ”ruoanvalmistamiseen käytettiin saatavissa olleen vähäisen lihan ja kalan lisäksi metsälintuja, jäniksiä ja kanoja.”

Jos hotelli Kalevan johtajatar, rouva Riipinen, oli onnistunut saamaan muutaman teeren, katsoi hän reseptin ehkä Prinsessojen keittokirjasta:


PAISTETTU TEERI (8 ANNOSTA)

2 naarasteertä
2 silavaviipaletta

Ruskistamiseen:
2 rkl voita

Valelemiseen:
3 dl kermaa

Kastike: paistolientä, 3 rkl. jauhoja, 1 dl kermaa, raastittua maksaa, 1 tl mustaviinimarjahyytelöä.

Teeret kynitään ja kärvennetään, sisälmykset poistetaan, ruhot huuhdellaan hyvin ja kuivataan. Silavaviipaleet suolataan ja asetetaan rintalihan ja nahan väliin. Linnut ommellaan kokoon. Ne ruskistetaan varovasti voissa hyvin puhdistetussa paistopadassa. Kun ne ovat joka puolelta ruskistuneet, lisätään pataan vähän jälkilientä ja kermaa, ja linnut paistetaan hiljaisella tulella mureiksi. Niitä on välillä valeltava.

On mahdotonta määritellä paistoajan pituutta, 1 ½ tuntia on tarpeeksi nuorille linnuille, vanhoja saa paistaa jopa 3 tuntia, vieläpä kauemminkin.

Paistoliemestä keitetään lintukastiketta, se maustetaan hiukan viinimarjahyytelöllä, mutta se ei saa tulla imeläksi. Lintu paloitellaan ja koristetaan lehtisalaatilla. Pieniä ruskistettuja perunoita ja tomaatti- ja lehtisalaattia tarjotaan lisäksi erikseen. (Suuri keittokirja 1951 [1935], 403.)


JUUSTOA JA KEKSIÄ

Kerrotaan, että jatkosodan aikana kaikki Valion tuottama juusto suunnattiin puolustusvoimien käyttöön. Rintamalle lähetettiin sulatejuustoa. Toisinaan päämajan varastoihin saatiin myös suomalaista roquefort-tyyppistä juustoa. Kalevan tarjoilija Taru Stenvall muistelee, että ”Mannerheim otti aina jälkiruokaa, vaikka en huomannut hänen millään tavoin erikoisesti ihastuneen makeaan. Juustotarjotin korvasi silloin tällöin jälkiruoan. Mannerheim piti, kuten yleensäkin herrat, joilla on kehittynyt maku, voimakkaanmakuisista juustoista. Niitä oli sodan aikana vaikea saada ja useimmiten valikoima supistuikin yhteen laatuun, kotimaiseen roquefort-juustoon, joka sekin usein pyrki olemaan epäkypsää tarjottavaksi.”

Entä kysyikö marsalkka Mannerheim sisareltaan Eva Mannerheim Sparrelta neuvoja siitä, pitäisikö juustotarjotin tarjota ennen vai jälkeen jälkiruoan? Ehkä. Sisar olisi vastannut näin: ”Tarjoa se ennen jälkiruokaa, jolloin vielä on laseissa tilkkanen punaista burgundin- tai bordeaux’nviiniä. Kokeile ja päätä sen mukaisesti. Se on minun neuvoni.”

KAHVIA JA KAKKUA

Lounaan päätti tavan mukaan kahvi ja tällä kertaa tarjottiin kakkuakin. Usein sitäkään ei ollut tarjolla, kuten Taru Stenvall kirjoittaa: ”Tavallista kahvileipää ei juuri tarjottu, mutta talon vanha Emmi-leipuri valmisti hyvää tšinuskikakkua ja ihmeen maukkaita makeita piimäpiirakoita.”

Millaista tsinuskikakkua Emmi mahtoi valmistaa? Oliko se perinteinen hilloilla ja kermavaahdolla täytetty kakku, joka koristeltiin tsinuskikastikkeella?


SOKERIKAKKU (NOIN 8–10 HENGELLE)

Uuni laitetaan lämpenemän. Voidellaan huolellisesti pyöreä kakkuvuoka ja jauhotetaan se korppujauhoilla kauttaaltaan. Otetaan lasillinen vehnäjauhoja ja sekoitetaan siihen 1 tl leivinjauhetta. Vatkataan yksi juomalasillinen munia ja yksi lasillinen sokeria kovaksi vaahdoksi. Kakkuvaahto on tarpeeksi vatkautunutta silloin, kun sen pinnalle voi piirtää lusikalla kuvion, eikä se heti häviä. Lisätään jauho-leivinpulveriseos siivilän läpi vaahtoon. Kaadetaan taikina pikaisesti kakkuvuokaan ja pannaan uuniin kypsymään noin puoleksi tunniksi.

KANTTORI JANATUISEN TOISEN ROUVAN TSINUSKI

Kerrotaan, että eräässä seurakunnassa palveli kanttori Janatuinen. Hänen toinen rouvansa oli ollut kokkiopissa Pietarissa asti ja oli erityisen tunnettu siitä, että hän osasi valmistaa harvinaista tšinuškia. Se tehtiin seuraavalla tavalla:

1 osa sokeria, 1½ osaa kermaa ja halkaistu vaniljatanko

Eli jos siis otetaan kilo sokeria, pitää sitä kohden varata 1,5 litraa kermaa. Tai jos on käytettävissä puoli kiloa sokeria, otetaan 7,5 dl kermaa. Laitetaan ainekset paksupohjaiseen kattilaan ja keitetään pienellä lämmöllä kolme tuntia. Kun kerman ja sokerin laittaa kattilaan, voi keittolevy olla täysillä. Keitosta tulee kuitenkin vahtia tällöin koko ajan, sillä kun se rupeaa kiehumaan, se samalla myös kuohuu ja usein reunojen yli. Vähennetään kuohunnan jälkeen keittolevyn lämpöä ja laitetaan kattila takaisin levylle. Kun keitos on kiehahtanut, se rauhoittuu ja sitä voi huoletta keitellä pidempään. Sitä pitää kuitenkin sekoittaa toisinaan. Aluksi kerma-sokeriseos näyttää hieman vihertävältä ja laihalta ja vielä kahdenkin tunnin keittämisen jälkeen se on hyvin vaaleaa. Täsmälleen kolmen tunnin keittämisen jälkeen siitä tulee kuitenkin kauniin vaaleanruskeaa. Sitä ei pidä keittää vähempää eikä enempää. Kun tšinuški on kiehunut tarpeeksi, se siirretään toiseen metalliseen astiaan. Kanttori Janatuisen rouva hieroi puulusikalla tšinuškin kuohkeaksi. (Knuuttila 2006.)


Siirry tästä seuraavaan tarina-ateriaan

LÄHTEET:

  • Catani, Johanna 2015. Teretuloa Perhoon. 80 vuotta suomalaisen ravintolakulttuurin puolesta. Helsinki: Ravintolakoulu Perho.
  • Ali-Bab 1974 [1907]. Encyclobedia of Practical Gastronomy[Gastronomie pratique, études culinaires, suivies du traitement de l’obésité des gourmands]. New York: McGraw-Hill Book Company.
  • Enkenberg, Ilkka. Jatkosota päivä päivältä. Porvoo 2014.
  • Kansanhuoltoministeriön päätös ravitsemisliikkeiden hinnastosta. 1945.
  • Karisalmi, Yrjö HRM 9696, RAVINTOLAPERINTEEN KERUU 1981
  • Knuuttila, Maarit 2006. Pappilan hätävara. Vieraanvaraisuuden taidosta. Helsinki: Kustannusarkki.
  • Mannerheim, Carl Gustaf Emil 1983. Kirjeitä seitsemän vuosikymmenen ajalta. Helsinki: Otava.
  • Mannerheim Sparre, Eva 1935. Keittokirja herkkusuille ja tavallisille nälkäisille. Helsinki: Otava.
  • Pranttila, Anneli 2006. Rintamamiesten muonitus Suomessa sotavuosina 1939–1945. Väitöstutkimus. Soveltavan kemian ja mikrobiologian laitos, Ravitsemustiede. Helsingin yliopisto: http://ethesis.helsinki.fi/julkaisut/maa/skemi/vk/pranttila/rintamam.pdf.
  • Ritvos, Pekka 2006. Kulinarismia à la Torni. Teoksessa Salo, Kimmo (toim.) Torni. Helsinki: Otava.
  • Seppänen, Emmi  2010. Mikkelin Päämajassa 1939-1945 työskennelleet naiset. Mikkeli: Päämajamuseo.
  • Soini, Yrjö 1963. Vieraanvaraisuus ammattina. Helsinki: Otava.
  • Stenvall, Taru 1955. Marski ja hänen ”hovinsa”. Helsinki: WSOY.
  • Suuri keittokirja (Prinsessojen keittokirja) 1951 [1935]. Helsinki: Otava.
  • Tuompo, Wiljo Einar, Päiväkirjani Päämajasta 1941–1944. Kolmas painos 1994.

Viipuri on menetetty

KESKIVIIKKO, 21. KESÄKUUTA 1944


© SA-Kuva

SA-kuva.

Mannerheimin nuorempi adjutantti O.R. Bäckman kirjoitti punaisella tiistain 20.6.1944 lounasmuistiinpanoihin: ”Viipuri on menetetty!” Samalla värillä oli myös arkisempi, jopa koominen tapahtuma: ”Tuoli petti Nenosen alta, jalka (tuolin) poikki.” Samaan listaan olisi voinut lisätä tuhoisimman lentopommituksen Suomen alueella koko sodan aikana; Kurkijoen Elisenvaaran rautatieasemaa, joka oli täynnä siirtoväkeä ja joukkoja matkalla Kannaksen torjuntataisteluihin, pommitettiin 80 pommikoneen voimin. Yli 150 siviiliä, pääasiassa naisia ja lapsia, kuoli. Tapahtuma sensuroitiin heti tuoreeltaan, sillä niin vakavan, siviileihin kohdistuneen pommituksen pelättiin vaikuttavan mielialoihin.

Tilanne Suomen rintamilla oli vakava, Viipurin menetys – taistelutta – ja yli kymmenen päivää kestänyt yhtäjaksoinen vihollisen hyökkäys ja kova tykistötuli oli saanut joukot osin sekasortoiseen tilaan. VT-linja oli menetetty ja vetäytyminen jatkui. Venäläisten hyökkäys eteni voimakkaasti, Saksalta oli pyydetty lisäapua pari päivää aiemmin ja Viipurin menetys vaikutti lannistavasti yleisiin mielialoihin.

Kesäkuisena keskiviikkona Mannerheim ja Heinrichs lounastavat päämajassa Heinrichsin huoneessa. Iltapäivällä Mikkeliin oli saapunut korkea delegaatio; tasavallan presidentti Risto Ryti, valtiovarainministeri Väinö Tanner, puolustusministeri Rudolf Walden ja eduskunnan ulkoasiainvaliokunnan jäsen toinen valtiovarainministeri Tyko Reinikka saapuivat kello 15 kahdella lentokoneella Helsingistä ja menivät suoraan neuvonpitoon ylipäällikön luo. ”M tarjosi kahvit”, kirjoitti Bäckman muistiinpanoihinsa. Seurueelle pidettiin tilannekatsaus ja sen jälkeiseen neuvotteluun osallistuivat ylipäällikön lisäksi vain harvat, sillä esimerkiksi kenraali Tuompo, jonka työhuoneessa tilaisuus pidettiin ja joka oli vieraita vastassa ja saattamassa heitä klo 17.45, ei tiennyt neuvottelujen sisällöstä. Jälkikäteen tiedämme, että keskusteltiin Suomen mahdollisuudesta irrottautua sodasta; Ryti oli jo aiemmin esittänyt rauhanneuvottelujen aloittamista muun muassa hallitusta vaihtamalla, mutta Mannerheim oli ollut sillä kannalla, että rintamatilanne pitäisi saada ensin vakiinnutettua ennen kuin rauhantunnusteluihin käytäisiin. 21.6. Mikkelissä pidetyn tilannearvion jälkeen Suomi tiedusteli Neuvostoliitolta rauhanehtoja.

ATERIA ILMAN YLIPÄÄLLIKKÖÄ

Suurhyökkäyksen alettua myös Mikkelin Klubilla nautitut ateriat muuttivat muotoaan; ylipäällikkö Mannerheim ja yleisesikunnan päällikkö Erik Heinrichs aterioivat usein päämajassa, 15.–23.6. välisenä aikana 19. päivää lukuun ottamatta joka päivä. Niin oli myös 21.6. Päivälliselle osallistuivat isäntänä tykistöntarkastajaVilho Nenonen, ilmavoimien komentaja Jarl LundqvistVäinö Palojärvi, tiedustelupäällikkö Aladar Paasonen, adjutantit Ragnar Grönvall ja O. R. Bäckman, päämajan huoltopäällikkö Harald Roos, päämajoitusmestari Aksel Airo, komentoesikunnan päällikkö Wiljo Tuompo, lääkintäkenraali Eino Suolahti, Mannerheimin henkilääkäri Lauri Kalaja ja päämajan intendentinosaston päällikkö Verner Gustafsson. Tuompo kirjoitti päiväkirjassaan: ”Hyvin kovat taistelut ovat jälleen käynnissä. Omat pommituskoneemme ja saksalaiset Stukat olivat aamupäivällä toiminnassa aivan etulinjassa. Istuutuessamme päivällispöytään puhuimme siitä, miten outoa on istua täällä, kun siellä kamppaillaan.”

Viipurin menetys ja tilanne rintamilla varmaankin keskustelutti. Päivällisellä tarjottiin:


Alkupala

Tomaattikeitto

Kalafärssi

Raparperivanukas


ALKUPALA

Ylipäällikön päivällis- ja illallispöydässä alkupalat olivat varsin tavallinen alkuruoka, kuten näistäkin aterioista saamme lukea.

Mikkelin klubin sota-ajan ruokalistoilla alkuruokina tarjottiin muassa etikkakurkkuja, etikkasieniä, hanhenmaksaa, kaalipiirakkaa, kylmiä ravunhäntiä ja -saksia tillin kera, lämpimiä ravunhäntiä ja -saksia, oliiveja, retiisejä, sardiineja, täytettyjä tomaatteja ja vihreätä salaattia. Tarjottiinpa muutaman kerran myös piimäpiirasta eli röpörieskaakin; 23.6.1944, eli juuri juhannuksen kynnyksellä syötiin lounaan aluksi ”ryynipiirakkaa, jonka päällä oli kielimuhennosta”.

TOMAATTIKEITTO

Mikkelin klubin päivällisillä tarjottiin pääsääntöisesti neljä ruokalajia. Alkuruoan ja pääruoan välillä nautittiin keitosta, tällä kertaa tomaattikeittoa. ”Hyvä keitto on tärkeä osa päivällisestä. Sen lämpimät ja tuoksuvat höyryt kiihottavat ruokahalua ja lisäävät halua aterian jatkamiseen”, kirjoitti marsalkka Mannerheimin sisar Eva. Hän suri keittokirjassaan sitä, että keitoista päivällisen osana oltiin luopumassa 1930-luvulla. Jos kuitenkin lukee Karl Bluckin Gastronomista käsikirjaa samaiselta ajalta, voi todeta, että keitoilla oli vielä sijansa suomalaistenkin hotellien ja ravintoloiden keittiössä. Yrjö Karisalmi muistelee, että 1930-luvulla ainakin pääkaupunkiseudun keittiömestareilla oli pääsääntöisesti käytössään juuri Bluckin teos.

Karl Blunckin kirja Gastronomisk handbok julkaistiin ensi kerran vuonna 1932 ja siitä on otettu sen jälkeen useita painoksia. Kyseessä ei kuitenkaan ole varsinainen keittokirja, vaan pikemminkin sitä voisi kuvailla gastronomian sanakirjaksi. Sen käyttäjällä on pitänyt olla hallussaan keittämisen perusteet ja kirjan avulla on sen jälkeen voinut muunnella ruokia tuon ajan kansainvälisten käytänteiden ja nimitysten mukaan.

Keittoihinkin Bluck perehtyi varsin perusteellisesti; niitä on teoksessa yli 250 ja lisäksi liemien muunnoksia yli 80. Tomaattikeittoja on velouté-, bechamel- ja sosekeittojen luokassa. Jos Kalevan keittiössä on ollut sama teos, on keittäjätär voinut valmistaa esimerkiksi tomaattikeittoa Chabrillan (tuoreita tomaatteja ja vermiselliä), Américaine (maustetaan hummerilla), sekä Andalousen tai Portugaisen (maustetaan sipulilla) tapaan. Itse tomaattikeiton ohje on kenties katsottu Prinsessojen keittokirjasta.


SUURUSTETTUA TOMAATTIKEITTOA KUUDELLE

2 l lihalientä
2 rkl voita
3–4 rkl. jauhoja
2–3 rkl. tomaattisosetta
suolaa, cayennepippuria
1 dl sakeaa kermaa
munankeltuainen 

Voi ja jauhot käristetään, lihalientä lisätään, kunnes saadaan sakeahko keitto. Se saa kiehua 10–12 min. ja maustetaan tomaattisoseella, suolalla sekä hivenen verran cayennepippurilla. Tomaattisose antaa keitolle hyvän maun sekä kauniin, heleänpunaisen värin. Jos keitosta halutaan hienompaa, vatkataan vähän sakeata kermaa vaahdoksi ja kiehuva keitto kaadetaan joukkoon jatkaen koko ajan vatkaamista. Ennen kuin keitto kaadetaan vatkatun kerman joukkoon, voi kermaan sekoittaa munankeltuaisen.

Tarjotaan kuumana ja kuohuvana paahdettujen juustovoileipien kanssa, tai tarjotaan jokaisen lautasella keitossa muutamia hyvin keitettyjä spaghettimakaroneja. (Suuri keittokirja 1951 (3 p.), 141.)


KALAFÄRSSI ELI KALAMUREKE

On jo tullut esille, että Mannerheim oli suuri kalan ystävä. Haukea – joka varsin usein on kalamurekkeisiin käytetty kala – hän ei monen kertoman tarinan mukaan kuitenkaan halunnut syödä, vaan mieluiten kuhaa tai lohta.

Kuha sopii kalamurekkeeseen yhtä hyvin kuin haukikin, sillä sekin on vähärasvainen kala. Kerrotaan, että ”Taava ja Hilda [Hotelli Kalevan keittäjättäret] valmistivat maukasta kalamureketta. Se oli kellertävää kuin kerma ja niin mureaa, että se melkein puremattakin suli suussa.” Hyvin tehdystä murekkeesta on vaikea erottaa sitä, mitä kalaa siihen loppujen lopuksi on käytetty. Ehkä haukea sittenkin laitettiin, murekkeena. Sitä paitsi hauki oli pääraaka-aineena rouva Riipisen omistamassa Prinsessojen keittokirjassa. Kolmanneksi; kyllä marsalkkakin saattoi haukea syödä, jos se oli tehty ”hakkelukseksi”, kuten marsalkan adjutantti Ragnar Grönvall muisteli.


KALAMUREKE

500 g kaavittua [hyvin hienoksi jauhettua] hauenlihaa
250 g voita
60 g vehnäjauhoja
3 dl tavallista kermaa
5 munankeltuaista, suolaa, valkopippuria
3 dl sakeata kermaa
5 munanvalkuaista
voita vuokaan

Hauki ei saa olla äsken tapettua, sillä silloin mureke keitettäessä kutistuu. Se ei saa myöskään olla liian rasvaista, koska mureke silloin helposti juoksettuu.

Hauki puhdistetaan, mutta jätetään suomustamatta. Se huuhdotaan hyvin, kuivataan kalapyyhkeellä ja halkaistaan. Kaikki ruodot poistetaan. Liha kaavitaan irti nahasta pituussuuntaan. Kaavittu liha ja maksa punnitaan. Munankeltuaiset, tavallinen kerma [kahvikerma] ja jauhot sekoitetaan keskenään. Kalanliha ja voi survotaan hyvin puunuijalla kivihuhmareessa. Kun kala ja voiseos on notkeata, munaseos sekoitetaan ruokalusikoittain joukkoon, ja seosta survotaan edelleen, kunnes kaikki munaseos on joukossa. Mureke puserretaan terässiivilän läpi, sitä vaivataan voimakkaasti hetkinen ja se maustetaan. Sakea kerma vatkataan kovaksi vaahdoksi ja sekoitetaan joukkoon vähän kerrallaan vatkaten samalla mureketta voimakkaasti. Samalla tavalla sekoitetaan kovaksi vaahdoksi vatkatut valkuaiset.

Kaksi keskikokoista reiällistä [kalamureke] vuokaa voidellaan kylmällä voilla, jauhotetaan hienoksiseulotulla korppuraasteella ja täytetään 3/4:ksi murekkeella. Vuokien päälle sidotaan paperi mahdollisimman korkealla murekkeesta, niin että sillä on tilaa kohota. Vuoat pannaan suureen kattilaan, jossa on parahiksi kiehuvaa vettä. Kasari peitetään kannella, ja mureke saa hiljalleen kiehua 40–45 minuuttia. Mureke kaadetaan varovasti vuoasta ja tarjotaan heti (Suuri keittokirja 1951 (3 p.), 253–254).


Kalamureke on hyvin hieno ruokalaji kalalaadusta riippumatta. Sen työläys ja tekovaiheiden moninaisuus tekevät siitä päivällispöytäänkin sopivan. Prinsessojen keittokirja suosittelikin sen kanssa hienoja kastikkeita, kuten rapu- tai hummerikastiketta tai hollanninkastiketta, jota höystetään hummerivoilla, ravuilla, katkaravuilla tai herkkusieniviipaleilla.

RAPARPERIVANUKAS

Kun elettiin jo kesäkuun loppupuolta, oli raparperia helposti saatavilla. Raparperi on kesän airut ja ensimmäinen keväällä kypsyvä hedelmien ja marjojen korvike. ”Kun monen emännän marjavarastot jo ovat lopussa, on raparperi tervetullut”, kirjoitettiin Kotikokki-lehdessä vuonna 1953. Varmasti se toi vaihtelua myös sota-ajan niukkoihin ruokatarvikkeisiin.

Raparperi on monipuolinen; siitä voi valmistaa lähes kaikkia niitä leivonnaisia, jälkiruokia ja hillokkeita, joita voidaan valmistaa kotoisista marjoista ja hedelmistä.  Sillä voidaan ”korvata omenat omenakakuissa, siitä saadaan erinomaista täytettä piiraisiin ja paistoksiin, torttuihin ja pannukakkuihin. Eikä pidä unohtaa, että rabarberista voi vielä valmistaa herkullista marmeladia tai voi siitä saada erinomaista virkistysjuomaa”, kirjoitti kotitalousopettaja Edit Reinilä-Hellman Kotiliedessä vuonna 1927.

Tehtiinkö Kalevan keittiössä raparperista kermapohjainen ja liivakonlehdillä hyydytetty vanukas vaiko perinteinen leipävanukas? Sitä emme tiedä. Voisi kuitenkin ajatella, että juuri sota-aikana, kun kaikessa oltiin tarkkoja, leipävanukkaitakin arvostettiin. Eva Mannerheim- Sparren keittokirjassa annettiin ohje omenavanukkaaseen, mutta Edit Reinilä-Helmanin mukaan omenat sopi korvata raparperilla. Tosin sokeria saatetaan tarvita ohjeeseen enemmän.


OMENA[RAPARPERI]VANUKAS

1 kg omenia,
200 g sokeria,
100 g voita,
400 g ranskanleipää

Noin 13 cm läpimittainen ja 10 cm korkuinen vanukasvuoka.

Omenoista [raparpereista] keitetään sokerin kanssa sakeaa sosetta.

Vuoka voidellaan voilla. Molemmilta puolilta voideltu paperi pannaan pohjalle. Leipä ei saa olla tuoretta. Pyöreä, noin ½ cm: paksuinen leipäviipale leikataan pohjaksi. Laitojen peitoksi leikellään vuoankorkuisia viipaleita, jotka ovat noin 3 cm:n levyisiä ja lähes cm:n paksuisia.

Voi sulatetaan keittämättä, leipäviipaleet kastetaan toiselta sivultaan voisulassa ja ladotaan vuokaan, voinen puoli vuokaa vasten. Laidat peitellään siten, että viipaleet ladotaan pystyyn limittäin. Kaikki raot peitetään ohuilla viipaleilla. Vuoka täytetään kukkuralleen omena[raparperi]soseella, johon paistamisesta tähteeksi jäänyt voisula on sekoitettu. Asetetaan pellille uuniin ja paistetaan noin 25–30 minuuttia. Leivän tulee paistua kullankeltaiseksi ja koossa pysyväksi. Vanukas kumotaan lautasliinalla peitetylle vadille, juuri ennen kuin se viedään pöytään. (Eva Mannerheim Sparren keittokirja 1935, 284.)


Siirry tästä seuraavaan tarina-ateriaan

LÄHTEET:

  • Kansallisarkisto: Gustaf Mannerheimin arkisto
  • Hotelli- ja ravintolamuseon arkisto: Karisalmi, Yrjö HRM 9691, RAVINTOLAPERINTEEN KERUU 1981.
  • Blunck, Karl 1959 [1932]. Gastronomisk handbook. Lund: Berlinska Boktryckeriet.
  • Grönvall, Ragnar R. 1964. Esipuhe. Teoksessa Rahikainen, Ea, Tauno Majuri ja Reino Juhonen (toim)  Marski läheltä ja kaukaa. Helsinki: Yhteiskirjapaino.
  • Kotikokki 1953.
  • Kotiliesi 1943, No. 12. Suloinen mansikka-aika.
  • Mannerheim Sparre, Eva 1936. Keittokirja herkkusuille ja tavallisille kuolevaisille. Helsinki: Otava.
  • Marski ei pitänyt konjakista. – Suomen Kuvalehti 31.5.1974, no 22.
  • Marskin pöydässä. – Suomen Kuvalehti 27.5.1968, no 21.
  • Pellaprat, Henri Paul 1982 [1935]. The Great Book of French Cuisine [L’art Culinaire Moderne]. New York: The Vendom Press.
  • Puutarha  1900 no 8, 3.
  • Reinilä- Hellman, Edit 1927. Kasvitarhan ensi antimet ruokapöydällämme. – Kotiliesi No 14.
  • Stenvall, Taru 1955. Marskin ja hänen hovinsa. Helsinki: Otava.
  • Åkerström, Jenny 1951 [3.p.]. Suuri keittokirja (prinsessojen keittokirja). Helsinki: Otava.

Tarina-aterioita tarjoavat ravintolat

TARINA-ATERIOITA RAVINTOLOISSA

Päämajakaupungin tarina-aterioita löydät myös näistä mikkeliläisistä ja lähiseudun ravintoloista. Tutustu ja kysy lisää!


MIKKELIN KLUBI

Mikkelin Klubi on Päämajakaupungin tarina-aterioiden ydin, tarjottiinhan nuo jatkosodan aikaiset ylipäällikön ateriat kaikki täällä. Osuuskauppa Suur-Savo muonitti päämajan henkilökuntaa sodan aikana omassa ravintolassaan ja nyt Mikkelin Klubin keittiöstä vastaavana haluaa olla mukana vaalimassa Mannerheimin pöydän perinnettä myös tulevaisuudessa.

MIKKELIN KLUBI


MIKKELIN UPSEERIKERHO

Mikkelin Upseerikerho toimii Mikkelin vanhalla kasarmialueella, Suomen vanhaa väkeä varten rakennetulla Tarkk’ampujakasarmilla. Upseerikerholla on koettu ja tehty suomalaisen sotilasperinteen historiaa 1880-luvulta lähtien. Sodan aikana kerho palveli varuskunnan lisäksi myös päämajaan sijoitettuja upseereita. Viereisessä tiilirakennuksessa toimi saksalaisten oma upseerikerho, ”kasino”. Ylipäällikön pöydässä syötiin hyvin, mutta voi ja kerma löysivät tiensä myös Upseerikerhon pöytään!

MIKKELIN UPSEERIKERHO


KENKÄVERO

Tämä ei ole vain maan suurin puupappila vaan tämä on koko kristikunnan kaunein pappila,” totesi ylipäällikkö Mannerheim seisoessaan Kenkäveron pappilan salissa. Ruustinna Tilda Lauha oli saanut Suomen marsalkan vieraakseen, mikä oli hyvin harvinaista Mikkelissä sodan aikana. Kirkkoherroilla ja papeilla oli sodan aikana tärkeä tehtävä, toivon ja lohdutuksen antaminen. Ainoana maana maailmassa Suomi toi sodassa kaatuneet kotiseurakunnan multiin. Satavuotiaan itsenäisen Suomen kunniaksi tarjoamme Päämajakaupungin tarina-aterioita.

KENKÄVERO


KYYHKYLÄN KARTANO

Kyyhkylän kartanossa avattiin vuonna 1928 Vapaussodan Invalidien hoitokoti. Päämajan osastoja työskenteli toisen maailmansodan aikana kartanossa. Tarjoamme menua ”Suurhyökkäys Kannaksella”, muistona karjalaisten evakuoinnista. Lotjia ja tervahöyryjä tuli yhtämittaa toista viikkoa Kyyhkylän rantaan.  Kyyhkylän invalidikoti majoitti ja muonitti siirtolaiset ja Vapaussodan invalidit lämmittivät heille rantasaunaa ja pihasaunaa yötä päivää kahdeksan vuorokautta.

Toinen menumme on ”Aseveljiä vai liittolaisia?” Saksalaisten yhdysupseerina Mannerheimin päämajassa toiminut kenraali Waldemar Erfurth vieraili seurueineen kesällä 1943 Kyyhkylässä. Kahvipöydät oli katettu sekä vieraille että invalideille kartanon saliin, parvekkeelle ja puistoon. Kenraali Erfurth halusi tutustua suomalaiseen sotainvalidihuoltoon ja kiersi kaikki Kyyhkylän rakennukset ja vieraili myös parissa invalidiperheen asunnossa. Saksalaisten vierailu on ikuistettu valokuvilla ja Kyyhkylän vieraskirjaan jäi kenraali Erfurthin nimikirjoitus.

KYYHKYLÄN KARTANO


OLLINMÄEN VIINITILA

Ollinmäellä Suomen sotien aika tunnetaan – isoisä Arvid menetti jalkansa kuukauden sotareissun jälkeen ja miniä toi taloon tullessaan Sortavalasta sukujuuret. Talon iso tupa annettiin evakkojen käyttöön. Olimme ensimmäisten suomalaisten viinitilojen joukossa tuomassa henkäyksen ’suuresta maailmasta’. Ylipäällikön pöydässä tarjottiin lounaalla ryyppy ja päivällisellä kaksi, niitä saa myös meiltä – omatekoisena, laillisesti. Tervetuloa nauttimaan lähiseudun antimista valmistetuista Päämajakaupungin tarina-aterioista!

OLLINMÄEN VIINITILA


SERVIINI

Ravintola Pitopata toimii Mikkelin Karkialammella, jossa perinteinen Savon Prikaati toimi 1950-luvulta lähtien. Karkialammella työskentelee Suomen puolustusvoimien Maavoimien esikunta, ja niinpä ravintolassamme on luontevaa kunnioittaa ja vaalia sodan aikaisia perinteitä. Ravintola Pitopata toimii entisessä Savon prikaatin muonituskeskuksessa. Tarjoamme Päämajakaupungin tarina-aterioita asiakkaan toiveiden mukaan, joko pienemmälle seurueelle tai suuria joukkoruokailuita aidossa ympäristössä, hyvien liikenneyhteyksien ja -parkkitilojen äärellä.

Konsertti ja kongressitalo Mikaelin ravintolastamme löytyvät tyylikkäät puitteet juhlaruokailuiden järjestämiseen tarinoiden siivittäminä.

RAVINTOLA PITOPATA JA RAVINTOLA MIKAELI


TERTIN KARTANO

Loppiaisaaton pommitukset 1940 tulivat mikkeliläisille järkytyksenä ja varoittamatta. Ihmiset pakenivat palavasta kaupungista ja tuona iltana Tertin kartanossa yösijan sai 80 pakolaista. Joukkoon liittyi päämajan tykistökomentaja kenraalimajuri Väinö Svanström esikuntineen. Jatkosodan syttyessä Terttiin sijoitettiin päämajan pääintendentin osasto, jonka tehtävänä oli päämajan taloushuolto. Päämajakaupungin historia on myös Tertin kartanon historiaa, ja haluamme kattaa ylipäällikkö Mannerheimin aterioita vieraillemme.

TERTIN KARTANO


PALAA TARINA-ATERIOIHIN TÄSTÄ

Suurhyökkäys Kannaksella

LAUANTAI, 10. KESÄKUUTA 1944

© SA-Kuva

SA-kuva.

Venäläisten suurhyökkäys Karjalan Kannaksella on yksi tarkimmin tutkituista ja spekuloiduista jatkosodan tapahtumista Suomessa. Miten oli mahdollista, että hyökkäys pääsi yllättämään suomalaiset? Miksi asemasodan hiljaisina vuosina ei rakennettu lisäasemia Karjalan kannakselle? Miksi ”paraatiovi” oli levällään eli Karjalan Kannaksen puolustus niin heikko? Kesäkuun alussa 1944 siellä oli 75 000 miestä, kun talvisodan aikana suurimmallaan siellä oli 200 000 miestä.

Sekä saksalaiset että suomalaiset tiesivät liittoutuneiden suurhyökkäyksen olevan tulossa.  Ajankohdan arvioiminen oli vaikeaa; Atlantin vallin kunnostamisesta Normandiassa vastannut kenraali Erwin Rommel arvioi D-Dayn aattona, ettei merkkejä maihinnoususta näy. Samoin arvioivat Kannaksen divisioonien esikunnat päivää ennen suurhyökkäyksen alkua.

Perjantaiaamuna 9.6. klo 6 Neuvostoliiton pommikoneet täyttivät taivaan ja pudottivat lastinsa suomalaisasemien niskaan. Niitä seurasivat maataistelukoneet, jotka tulittivat taisteluhautoja. Tunnin kuluttua alkoi huumaava tykistökeskitys, johon yhtyivät Kronstadtin rannikkotykit ja laivasto. Tuli kantoi suomalaisten taka-asemiin saakka. Jokaista rintamakilometriä kohden oli 200 tykkiä.

Varsinainen jalkaväen hyökkäys alkoi seuraavana päivänä kaksituntisen tulivalmistelun jälkeen. ”…oli kaksi vuotta eletty kahakoiden merkeissä, rakennettu korsuja ja viihdytystaloja, harrastettu enemmän viihtyisyyttä kuin linnoittamista…suurhyökkäys tuli näin ollen meikäläisille sotilaille sellaisen yllätyksenä, että se on osaksi aiheuttanut paniikkia,” kirjoitti W. Tuompo päiväkirjassaan viikkoa myöhemmin. Puolustus Valkeasaaressa ei murtunut siksi, että suomalaiset olisivat vuodattaneet verensä kuiviin. Massiivinen tulisokki lamautti jalkaväen ja taukoamaton kranaattikeskitys mursi yksittäisten taistelijoiden henkisen kestokyvyn.

Mannerheimin lisäksi 10.6.1944 lounaalle osallistui vakiojoukkio lukuun ottamatta yleisesikunnanpäällikkö Erik Heinrichsia, joka oli edelleen toipilaana. Hänen sijallaan oli operatiivisen osaston päällikkö eversti Valo Nihtilä. Hänen läsnäolonsa osoittaa, että sota oli saapunut myös ylipäällikön lounaspöytään.

LOUNAS TYKISTÖKESKITYKSEN KUMUSSA

Karjalan Kannaksella käynnissä ollut tykistökeskityksen kumu kantautui Mikkeliin saakka. Edellisenä aamuna alkanutta taistelutoimintaa ei vielä pidetty suurhyökkäyksenä, mutta tällä lounaalla oli jo selvää, että Suomen kohtalonhetket olivat alkaneet. Lounaalla tarjottiin:


Tomaattia ja retiisiä

Makaroni-kinkkulaatikkoa

Viiliä


TOMAATTIA JA RETIISEJÄ

Kesä oli vasta alullaan, mutta jostain oli jo saatu kotimaisia kurkkuja ja tomaatteja. Kotiliesi-lehdessä keskusteltiin siitä, kuinka juhannuksen vietto ylipäätään sujuisi. Pohdittiin niitä ruokia, joita voitaisiin niukoissa oloissa valmistaa. Tärkeänä pidettiin, että oli huolehdittu jo varhain keväällä siitä, että kasvimaalta tai lavoista voisi saada tuoretta jo kesän alussa: ”Emännän lavanurkkauksessa ovat pinaatti, salaatti, tilli ja persilja työntäneet lehtiä kovasti ja retiisinkin heleänpunainen juuri on paisunut tarpeeksi antaakseen iloa ruokapöytään. Kurkku ei vielä ole ennättänyt täyteen mittaansa, mutta kaupunkituliaisten joukosta saadaan apu tähän puutteeseen.” Varmasti kaupungin toreilta – Mikkelistäkin – löytyi myös tomaattia. Tuontitavaraa tuoreet vihannekset eivät olleet, mutta niidenkin annoskokoa ja hintaa säädeltiin.  ”Kansanhuollon keittokirjan” mukaan vihanneksia, esimerkiksi tomaattia tuli annoksessa olla 50 g ja retiisejä 10 kappaleen nippu.

MAKARONI-KINKKULAATIKKO

”Kansanhuollon keittokirjassa” oli lisäksi varsin tarkat ohjeet yleisimmille ravintolaruoille, myös laatikoille eli vuoille. Naudasta, hevosesta, hirvestä tai sianlihasta tehtynä se sai sisältää henkeä kohden 50 g lihaa ja sen lisäksi perunaa tai juureksia. Annospaino oli kokonaisuudessaan perunaa käytettäessä 350 g ja kaalipitoisessa laatikossa 300 g. Makaronilaatikon ohjetta ei erikseen annettu, mutta sen käyttöä oli säädelty niin, että sitä sai käyttää annosta kohden 50 g. Myös ylipäällikön pöydässä syötiin vaatimattomasti, kun rintamilla ja kotijoukkojenkin keskuudessa elettiin niukkoja aikoja:

Jokapäiväinen leipämme on suuresti muuttunut. Liiankin tavallisiksi käyneet koristetut kakut, tortut, leivokset, rusinavehnäset ja muut ylelliset kahvipöydän antimet ovat hävinneet pöydiltämme. Hienot kalliit leikkeleet, säilykerasiat ja majoneesisalaatit olemme vaihtaneet halpaan makkaraan, punajuuriviipaleisiin ja porkkanamarmeladiin, ja jokapäiväisen, ehdottomasti tuoreen ranskanleipämme rukihiseen reikäleipään tai limppuun. Vahvan erikoiskahviseoksemme sijasta nautimme nyt voikukanjuurikorviketta tai vadelmateetä”, kirjoitti Kerttu Olsonen Kotiliedessä vuonna 1942. Eivätkä olot seuraavina vuosina suinkaan kohentuneet.

VIILI

Mannerheim oli suuri viilin ystävä. Pääasiallisena jälkiruokana kesällä 1944 – jolta ajalta suurin osa lounaslistoista on – oli viiliä 84 kertaa 121 lounaalla, mutta toki muitakin jälkiruokia tarjottiin. Taru Stenvallin mukaan talvisaikaan nautittiin jälkiruokana paljon puuroja, mutta kesän tullen ne vaihtuivat viiliin. Sen marsalkka Mannerheim nautti sokerin ja kuivatun inkiväärin kera.

Kenraalimajuri Tuompo kertoo muistelmissaan marsalkka Mannerheimin suhteesta viiliin:

Marsalkka oli hyvällä tuulella lounaspöydässä. Keskusteltiin mm. viilistä, jota hän sanoo syöneensä 30 vuoden ajan kesät ja talvet, ja joka on sopinut hänelle erittäin hyvin. Viilibakteerista puhuttaessa hän kertoi lähettäneensä niitä liinavaatepalassa Intiaan asti. Nenonen sanoi ryhtyvänsä sodan jälkeen konstruoimaan (tieteellisellä tarkkuudella) erityisiä lämmityslaatikoita viilin valmistamiseksi ei sen takia, että viili pidentäisi ikää (kuten Mensakov on bulgarialaista viiliä tutkittuaan väittänyt), vaan koska se maistuu hyvälle. Marsalkka vastasi tähän: ’No, no. Ei se vain maun vuoksi yksin ole’”.

Viilistä ovat pitäneet ja pitävät edelleenkin monet suomalaiset. Viili on perinteistä suomalaiskansallista kesäruokaa, jonka teko on aloitettu sen jälkeen, kun lehmät ovat talven jälkeen alkaneet poikia.  Näin sitä luonnehti Edit Reinilä-Hellman Kotiliedessä vuonna 1927: ”Jo ammoisista ajoista on kansamme tottunut antamaan suuren arvon kaikille maidosta valmistettujen ruokien eri muodoille. Erittäinkin on yleisesti suosittu jokaiselle vielä nytkin tunnettu ja pidetty viili, eli viilipiimä. Joka lapsesta saakka on siihen tottunut, ei koskaan tahdo siitä mielellään luopua. Viili ja siihen tavallisesti liittyvä hapan leipä pysyvät muista ruoista huolimatta ainakin kesäajan ruokalistojen parhaimpina herkkuina. Muutamissa osissa maatamme on tavallista syödä viiliä talkkunan kera ja se on paikoitellen käynyt ainoaksi viilinsyöntitavaksi. Ja joka siihen on tottunut, hän ei hevin tavastaan luovu”.


Viili valmistetaan niin, että ”vähän pohjapiimää (hapanta kermaa tai piimää) levitetään kehlojen (pienten kulhojen) pohjalle ja vastalypsettyä lämmintä maitoa kaadetaan päälle. Viili asetetaan vuorokaudeksi happanemaan ja valmistumaan pimeään, vedottomaan paikkaan, jossa on huoneenlämpö. Pitkä viili valmistetaan kylmästä maidosta”

(Kotiruoka 1951, 217).


Viiliä, eli lait caillé genrefilmjölk tai filburke on sopinut tarjota myös ulkomaalaisille vieraille. Kivilinnan & Valkamon mukaan ”suomalaisen talkkunan asemesta voi ulkomaisille vieraille tarjota piparkakkuja tai survottua näkkileipää.”

Viilillä, ja muillakin kansanomaisilla ruoilla oli oma, merkittävä asemansa toisen maailmansodan aikana. Kun ruokatavaroita oli niukalti, kehotettiin naisia ottamaan uudelleen käyttöön oman maakuntansa perinneruokia, jotka olivat usein vaatimattomista aineksista valmistettuja. Ehkä näin tahdottiin myös nostattaa kotirintaman isänmaallisuutta.


Siirry tästä seuraavaan tarina-ateriaan

LÄHTEET:

  • Kansallisarkisto: Gustaf Mannerheimin arkisto
  • Hotelli- ja ravintolamuseon arkisto: Torniainen, Johanna. Haastattelu HRM 9691. RAVINTOLAPERINTEEN KERUU 1981.
  • ”Kansanhuollon keittokirja”: Kansanhuoltoministeriön päätös ravitsemisliikkeiden hinnastosta. Annettu Helsingissä 29 päivänä lokakuuta 1945.
  • Kivilinna, Siiri ja Kustaa Valkamo 1951. Ruokalajien käsikirja. Helsinki: WSOY.
  • Kotiruoka 1951. Helsinki: Otava.
  • Olsonen, Kerttu 1942. Selviydymme ruokahuollosta tänäkin vuonna. Kotiliesi 1942 No 1.
  • Rantanen, Aili 1944. Pöytäänpantavaa juhannuspyhiksi. – Kotiliesi 1944, No 12.
  • Reinilä, Edit 1927. Viili, kansallinen kesäruoka. – Kotiliesi No 10, 331–332.
  • Stenvall, Taru 1955. Marskin hovi. Helsinki: Otava.
  • Tuompon päiväkirjat: Kuosa, Tauno (toim.) 1968. Päämajassa 1941–1944. Helsinki: WSOY.