Kategoria: Ajankohtaista

Suomenkin historiasta löytyy esimerkkejä lapsista rintamalla, kirjoittaa VTT Olli Kleemola.

Sota on perinteisesti mielletty miesten toiminnaksi, jossa lapsilla on korkeintaan uhrin rooli. Lasten rooli on kuitenkin ollut huomattavasti moniulotteisempi, ja etenkin pojat ovat osallistuneet moniin sotiin aktiivisesti erilaisissa tehtävissä.

Suhtautuminen sotiin osallistuviin poikiin on muuttunut vuosisatojen saatossa. Täysi-ikäisyyden rajat ovat eri aikoina vaihdelleet, mutta tässä kirjoituksessa ”poikiin” viitattaessa tarkoitetaan lähinnä alle 17-vuotiaita.

Hattujen sodan (1741–1743) aikana venäläisten puolella palvellut kapteeni Diethardt kuvasi päiväkirjassaan rykmenttien yhteydessä toimineen ”poikakomppanioita”, jotka avustivat rykmenttejä monenlaisissa tehtävissä. Yhdysvaltain sisällissotaan poikia osallistui paitsi rumpaleina myös taistelijoina. Suomen sodassa 1808–1809 palveli lukuisia nykyisen määritelmän mukaan lapsisotilaiksi laskettavia henkilöitä, joiden idealisoidun arkkityypin Runeberg ikuisti Vänrikki Stoolin tarinoiden Sotilaspoika-runoon. Monissa maissa olikin tavallista, että poikalapsi ilmoitettiin armeijan rulliin jo hyvin nuorena, tavoitteena taata upseerinvirka täysi-ikäisyyden kynnyksellä.

Nationalistisen aatemaailman kukoistuskaudella 1800-luvulla lapsia pyrittiin etenkin keisarillisessa Saksassa, mutta myös muualla kasvattamaan valtion uskollisiksi alamaisiksi. Tähän kasvatukseen kuuluivat osaltaan sotilaalliset laulut ja tinasotilailla käydyt sodat sekä erilaiset sotaleikit. Niitä olivat esimerkiksi hiekkalaatikkoon rakennettujen kasarmien valtaus, leikkimiekoin miekkailu, tinasotilailla taistelu tai soveltuvassa maastossa järjestetyt suuremman mittakaavan sotapelit. Näiden leikkien katsottiin tuon ajan kasvatusideologiassa paitsi vahvistavan ruumiillista kuntoa, myös antavan pojille henkisiä valmiuksia sotilasuralle.

1900-luvun lapsisotilaat

Nykyajan näkökulmasta varsin militaristiset leikit jatkuivat edelleen 1900-luvulla. Vuonna 1914 ensimmäisen maailmansodan alkaessa jopa 12-vuotiaiden poikien tiedetään ilmoittautuneen armeijoihin, osa välttääkseen kotirintaman karun elämän, osa taas seikkailunhalusta tai isänmaallisen innoituksen vallassa. Joillakuilla, kuten esimerkiksi Serbian armeijaan liittyneellä seitsemänvuotiaalla Momčilo Gavrićilla motiivina oli kosto: Itävalta-Unkarin joukot olivat surmanneet lähes koko hänen sukunsa. Momčilo Gavrić kuvassa aidan edessä. (Wikimedia)

Suomen sisällissodassa vuonna 1918 alaikäisiä osallistui sotatoimiin niin punaisten kuin valkoistenkin riveissä. Tunnetuin lapsisotilas lienee ollut 14-vuotias Onni Kokko, joka taisteli valkoisten puolella ja haavoittui kuolettavasti Tampereen taisteluissa. Kokon henkilön ympärille rakennettiin sotienvälisenä aikana sankaritarina, jonka toivottiin innoittavan suomalaisnuoria osallistumaan suojeluskuntienpoikatoimintaan. Kuvassa Onni Kokko aseen kanssa. (Wikimedia)

Toisin kuin useassa muussa Euroopan maassa, Suomessa suojeluskuntien poikatoimintaan osallistuminen perustui vapaaehtoisuuteen.

Suojeluskuntien poikaosastot, jotka jatkosodan aikana nimettiin Runebergin edellä mainitun runon mukaan Sotilaspojiksi, jatkoivat 12–16-vuotiaiden poikien sotilaallista valmentamista sotienvälisenä aikana. Toimintaan sisältyi urheilua, eräretkiä ja sotilaallisia valmiuksia kasvattavia maastoleikkejä. Talvisodan (1939–1940) aikana niin pojat kuin tytötkin osallistuivat avustaviin tehtäviin, kuten esimerkiksi ilmavalvontaan.

”Panimme nelirivit ja kysyimme pelottaako ketään. No kuka siinä uskalsi ääneen sanoa, että voi vähän pelottaakin.”

Sodan loppupuolella, kun Suomen armeijan reservit alkoivat olla loppuun kuluneet, sodanjohto turvautui epätoivoiseen uhkapeliin: suojeluskunnan poikaosastoihin kuuluvista nuorista koottuja yksiköitä heitettiin tukkimaan rintaman murtumia.

Suojeluskuntapoikana sotaan lähtenyt Antti Henttonen muisteli: ”Kun helmikuun puolivälissä Summa murtui, niin Viipurin piirin 22:sta suojeluskunnasta kerättiin pataljoona poikia Summaan, puolustamaan murtunutta Summaa. Siinä kävi sitten niin että, meidät koottiin joukkue poikia nuorisoseuran talolle, ja siellä vänrikki [– –] joka lähti joukkuetta viemään sinne. Panimme nelirivit ja kysyimme pelottaako ketään. No kuka siinä uskalsi ääneen sanoa, että voi vähän pelottaakin.”

[– –] Siinä kolmen päivän aikana, minkä me olimme Summassa, venäläiset tykittivät yhtä hyökkäystä. He tulivat parin pienen tankin tukemana yhtenäisenä uraata huutavana rintamana. Vanhemmat sotilaat olivat kaivaneet metsän kankaaseen poteroita ja heittivät sieltä kasapanokset ja polttopullot näitten tankkien eteen ja ne paloivat, jolloin jalkaväen hyökkäys ja uraahuudot loppuivat ja he vetäytyivät.

Että me emme joutuneet sitten sen enempää taisteluun, siinä oli lähellä tulla käsikähmä. Kun ensimmäiset alkoivat tulla, niin meidän vänrikkimme komensi pistimet päälle. Ja me panimme ne, en tiedä mitä me oisimme, nälkäiset, väsyneet pojat tehneet pistimillämme, mutta onneksi sitten kun ne vanhemmat miehet saivat ne kaksi tankkia palamaan ja hyökkäys pysähtyi niin me emme joutuneet kokeilemaan pistimiämme.”

Jatkosodassa yksin ja isän mukana

Jatkosodan alun isänmaallisen innostuksen aikana moni suomalaispoika pyrki rintamalle joko isänsä mukana tai itsekseen. Tunnetuin esimerkki oli koulupojista muodostettu ”oravapatteri” (Kevyt patteristo 14), joka oli ikävuosiltaan Suomen armeijan nuorin sotilasyksikkö. Sen tykkimiehet olivat 15-19 vuotiaita.

Kun asemasotavaihe alkoi vuoden 1941 lopulla, liian nuoret soturit eli vuonna 1924 syntyneet ja sitä nuoremmat komennettiin siviiliin. Ennen sodanjohdon edellä kuvattua puuttumista asiaan rintamalla oli – usein isänsä kanssa – tätäkin nuorempia poikia, jotka toimivat esimerkiksi lähetteinä.

Tunnetuin esimerkki talvi- ja jatkosodassa taistelleista lapsisotilaista oli Suomen armeijan nuorimpana kersanttina– sotilasarvoa tosin lienee syytä pitää kyseenalaisena-tunnettu UntoVallenius jäi orvoksi ennen talvisotaa. Hän toimi talvisodan aikana 12-vuotiaana Kollaalla ja jatkosodan alkuvaiheessa Karhumäen suunnalla. Jatkosodan loppuvaiheessa puolestaan monet alaikäiset pojat toimivat mm. ilmatorjunnassa. Kuvassa 14-vuotias Unto Vallenius ratsastuksella. (SA-kuva.)

Lapset sodassa propagandan välineinä puolin ja toisin

Myös Neuvostoliitto otti lapsia puna-armeijan riveihin. Puna-armeijaan ja partisaaniosastoihin kuului eri arvioiden mukaan 60 000–300 000 alaikäistä, joista pääosa toimi avustavissa tehtävissä, mutta osa otti osaa taisteluihin ase kädessä. Vaikuttimet rintamalle lähtöön olivat myös neuvostoliittolaisten lasten kohdalla moninaiset: joitakin innoitti isänmaallinen henki, jotkut taas olivat jääneet esimerkiksi sotatoimien seurauksena orvoiksi ja etsivät turvaa armeijasta tai partisaaniyksiköistä.

Neuvostoarmeijan lapsisotilaita tunnetumpia olivat kansallissosialistisen Saksan nuorisojärjestö Hitlerjugendin riveistä sodan loppuvaiheessa miestappioista kärsineiden joukkojen tueksi mobilisoidut nuoret. Myös vuonna 1944 perustettujen Volkssturm-joukkojen riveissä taisteli paljon alaikäisiä poikia. Kuvassa Hitlerjugendin jäsen Willi Hübner palkitaan rautaristilla 1945.(Wikimedia.)

”Lasten ja nuorten osallistuminen sotatoimiin ymmärrettiin toisen maailmansodan aikana kysymykseksi, jota kunkin maan propaganda pyrki parhaansa mukaan hyödyntämään.”

Lasten ja nuorten osallistuminen sotatoimiin ymmärrettiin toisen maailmansodan aikana kysymykseksi, jota kunkin maan propaganda pyrki parhaansa mukaan hyödyntämään. Samalla kun poikien osanotto taisteluihin omalla puolella pyrittiin selittämään isänmaanrakkauden kiistattomaksi osoitukseksi, vihollisen riveissä taistelevat nuoret stilisoitiin usein joko vastustajan epätoivoisen tilanteen ja/tai moraalisen rappion ilmentymiksi.

Toisen maailmansodan jälkeenkin lapsisotilaita on osallistunut lukuisiin konflikteihin Afrikassa, Punakhmerien riveissä Aasiassa 1970-luvulla, brittijoukoissa Falklandin sotaan 1980-luvulla sekä moniin muihin sotiin. Lapset nähdään paitsi helpommin ohjailtavina ja alttiimpina agitaatiolle, myös fanaattisempina, vähemmän kuolemaa pelkäävinä ja aikuisia sotilaita halvempina.

YK:n Lapsen oikeuksien sopimus kieltää lapsisotilaiden käytön, mutta siitäkin huolimatta lapsisotilaita arvioidaan tälläkin hetkellä olevan tuhansittain eri puolilla maailmaa eri konflikteissa.

Nykypäivänä tuomitsemme lapsisotilaiden käytön aseellisissa konflikteissa ja sodissa. Harvemmin tulemme ehkä pohtineeksi tuomittavien käytäntöjen suhdetta oman maamme historiaan ja vaikkapa 1800-luvulta periytyviin lasten leikkeihin, joilla oli alun perin nykypäivästä poikkeavat tarkoitusperät. Samalla kun saatamme tarkastella kriittisesti menneiden aikakausien kasvatusmenetelmiä, voimme pohtia, tunnistaisiko lapsuuttaan sotakentällä ylpeydellä muistellut 14-vuotias ”sotaurho” Unto Vallenius itseään sen uhriviitan alta, johon hänet nykypäivän puheella puetaan?

Olli Kleemola, VTT, erikoistutkija

Tämä artikkeli on julkaistu ensimmäisen kerran Muistin uutiskirjeessä marraskuussa 2019.

Keskeiset lähteet:

Heporauta, Elsa: Sankaripoikia I-II – Vapaussodassamme kaatuneiden alaikäisten muistoksi. Karisto 1937–1938
Kleemola, Olli: Suojeluskunnat sodissa ja sotien jälkeen. Teoksessa Suojeluskuntien Suomi. Amanita 2017.
Kleemola, Olli & Kivioja, Virpi (toim.): Maan eestä vaikka kaatumaan. Sotavuodet 1939-1945 tammelalaisveteraanien muistoissa. Tammelan sotaveteraanit ry, 2017
Kucherenko, Olga: Little Soldiers. How Soviet Children Went to War, 1941-1945. Oxford university Press 2011.
Nevala, Seija-Leena: Lottatytöt ja sotilaspojat. Minerva 2009.
Pirhonen, Pentti: Suomalaisia sotilaspoikia – Oravakomppanioista IT-pattereille. Karisto 1977

Työharjoittelusta alkanut ura on vienyt Mari Warne-Smithia maailmankolkasta toiseen.

Mari Warne-Smithin ei tarvitse miettiä, mikä hänen työnsä tarkoitus on. Lähes kahden vuosikymmenen ura YK:n palveluksessa on vienyt mikkeliläissyntyistä Warne-Smithia maailman konfliktialueille Itä-Timorista Somaliaan. Työ rauhan puolesta on tuntunut ja tuntuu yhä merkitykselliseltä, hän kertoo.

Kaikki alkoi korkeakouluharjoittelusta. Suomen ulkoministeriö koordinoi harjoittelua New Yorkissa, johon Warne-Smith hakeutui opiskeltuaan kansainvälistä politiikkaa ja kieliä. Sieltä polku vei ensin Suomen pysyvään edustustoon ja siitä YK:lle.

Muutaman kuukauden harjoittelusta alkoi elinikäinen ura. ”Olen sillä tiellä edelleen”, Warne-Smith sanoo.

Viimeiset seitsemän vuotta Warne-Smith on toiminut Kyproksen rauhanprosessin parissa, YK:n pääsihteerin erityislähettilään erityisavustajana. Kyproksella hän on asunut viiden vuoden ajan. Matkalle mahtuu myös pitkiä jaksoja New Yorkissa, Dilissä Itä-Timorissa ja Nairobissa.

”Monesti on tullut sellainen olo, että on hyvin etuoikeutettu, että on tullut Suomesta.”

Yhteistä rajapintaa etsimässä

Warne-Smith on asunut valtioissa, joissa köyhyys, konfliktit ja yleinen turvattomuus ovat arkipäivää. ”Monesti on tullut sellainen olo, että on hyvin etuoikeutettu, että on tullut Suomesta”, hän sanoo.

Kokemukset maailman konfliktialueilla ovat antaneet perspektiiviä. Niiden valossa lapsuus Mikkelissä näyttäytyy turvallisena, pumpulinakin. ”Asuimme järven rannalla ja iltapäivisin ja illoilla kiipeilin puissa ja kävin uimassa. Olihan ne ajat aika toisenlaisia silloin”, hän kertoo.

Silti omasta taustasta löytyy myös työssä ammennettavaa – yhteistä rajapintaa. ”Monet meistä ovat kasvaneet ympäristössä, jossa vielä oli ihmisiä, jotka muistivat hyvin elävästikin, että minkälaista oli sodan aikana”, Warne-Smith sanoo. Hänen oma isoisänsä oli rintamalla viisi vuotta.

”Vuosikymmeniä Suomessakin pelättiin sodan uusiutumista”, pohtii Warne-Smith. Se tausta auttaa ymmärtämään heitä, joille se pelko on todellinen nykypäivänä – vaikka henkilökohtaista kokemusta sodasta ei olekaan.

Pisimmät jaksot Warne-Smith on viettänyt pienissä valtioissa kuten Kyproksella ja Itä-Timorissa. Kun tulee toisesta pienestä maasta kuten Suomesta, voi helpommin ymmärtää pienen maan asukkaiden pelkoja ja poliittista realiteettia.

Moninaisesti rauhan puolesta

YK täytti tänä vuonna 75 vuotta. Järjestö perustettiin toisen maailmansodan raunioilla. Sen perimmäiseksi tavoitteeksi kirjattiin ylevä tavoite: että se, mitä tapahtui maailmansodassa ei koskaan tapahtuisi uudelleen.

YK on vuosikymmenien varrella kehittynyt isoksi kokonaisuudeksi. On yleisesti tunnustettua, että järjestö ei ole täydellinen. Monissa asioissa se on jäsenvaltioidensa summa – ja jäsenvaltiot eivät myöskään toimi täydellisesti. Silti, YK:n missio on tänään yhtä tärkeä kuin 1940-luvulla. ”On vaikea kuvitella, että miten maailma toimisi, jos sitä ei olisi olemassa”, Warne-Smith sanoo.

Warne-Smithin mukaan yksi YK:n vahvuuksista piilee sen moninaisuudessa. Esimerkiksi taannoinen Nobelin rauhanpalkinto Maailman ruokaohjelmalle osoittaa, että rauhan eteen voi tehdä töitä hyvin eri tavoilla.

Warne-Smith on ollut rauhan asialla 18 vuoden ajan. Oma työ tuntuu yhä merkitykselliseltä. ”Keski-iän kriisiä ei ole työn vuoksi koskaan ollut”, Warne-Smith hymyilee. Vaikka vastoinkäymiset ja turhautuminenkin ovat tuttuja, on työn perimmäinen tavoite tärkeä. ”Rauha on alue, jossa on edelleenkin paljon parannettavaa ja jonka eteen täytyy edelleen tehdä töitä”.

Artikkeli on osa Näkökulma rauhaan -juttusarjaa, jossa kuullaan erilaisia näkökulmia sodan ja rauhan kysymyksiin.

”Sotasukupolvi on hyvin moniääninen ja hyvin monipuolinen porukka ihmisiä laidasta laitaan”, sanoo yliopistotutkija Ville Kivimäki.

Kun puhumme, Ville Kivimäelle on juuri myönnetty Suomalaisen Tiedeakatemian humanistipalkinto. Palkinto myönnetään uransa alkuvaiheessa olevalle, jo kansainvälistä mainetta saavuttaneelle humanistisen alan tutkijalle.

Palkinto on ansaittu. Yliopistotutkijana ja Suomen historian dosenttina Tampereen yliopistossa toimiva Kivimäki tunnetaan tutkijana, joka on nostanut esille vaikeita aiheita.

Kirjastaan Murtuneet mielet Kivimäki palkittiin Tieto-Finlandialla vuonna 2013. Väitöskirjaan pohjautuva teos käsittelee suomalaissotilaiden traumaattisia kokemuksia, selviytymiskeinoja ja sotapsykiatriaa. Se pureutuu sankaruuden myytteihin sekä myös kansallisiin traumoihin. Nykyään Kivimäki toimii esimerkiksi “Eletty kansakunta”-tutkimusryhmän johtajana Suomen Akatemian kokemuksen historian huippuyksikössä Tampereen yliopistossa.

Lisäksi Kivimäki on Sodan ja rauhan keskus Muistin tieteellisen neuvottelukunnan jäsen.

Kimmokkeena isovanhempien tarinat

Sodan tutkimuksen pariin Kivimäen johdatti perheen historia. ”Perinteinen tarina”, hän sanoo.

Sotasukupolvea edustaneilta isovanhemmiltaan Kivimäki muistaa lapsena kuulleensa mainintoja sodasta, mutta muistaa myös havainneensa, että oli asioita, joista ei haluttu puhua. Se oli omiaan herättämään mielenkiintoa.

Myöhemmin pappa alkoi kertoa tarinoita Kivimäelle ja hänen serkulleen. ”Hän jakoi joitakin sellaisia sotakokemuksia, joita hän ei ollut aiemmin kertonut omille lapsilleen. Tietysti ne jäivät silloin teini-ikäisenä aika voimakkaasti mieleen”, hän kertoo.

Se, että tarinoiden kuulemisessa jäi ikään kuin sukupolvi välistä on aika tyypillistä, Kivimäki sanoo. Syitä sille on monia.

Kun sotasukupolven omat lapset olivat pieniä, oli sodasta vielä vähän aikaa. Muistot saattoivat olla kipeitäkin, ja elämässä haluttiin mennä eteenpäin.

Iän myötä nuoruuden avainkokemuksia aletaan muistella ja siinä vaiheessa lastenlapset ovat olleet otollista yleisöä. ”Voihan siinä olla semmoistakin, että lapset eivät ole nuorina kiinnostuneita omien vanhempiensa jutuista”, Kivimäki pohtii.

Silti myös sotasukupolven lapset usein kiinnostuvat niistä tarinoista iän karttuessa. ”Sitten tulee se oivallus, että omat vanhemmat eivät ole täällä ikuisesti. Joillekin se tulee liian myöhään, mutta kyllä monet sotasukupolven lapset ovat ikään kuin haastatelleet omia vanhempiaan sitten vanhoilla päivillänsä”, Kivimäki kertoo.

Muistamisen kulttuuri heijastamaan kokemusten moninaisuutta

Opinnot aloittaessaan Kivimäki ei ollut ajatellut suuntautuvansa sotahistoriaan. Sitten hän ymmärsi, että ihmisten kokemuksia on mahdollista tutkia tieteenkin parissa – juuri niitä kokemuksia, jotka häntä henkilökohtaisestikin kiinnostivat.

Viime aikoina Kivimäen työn keskiössä olevat sotatraumat ovat jälleen nousseet esille julkisessa keskustelussa. Esimerkiksi Helsingin Sanomat julkaisi loppukesästä artikkelin, jossa pohdittiin sitä, miten sota yhä näkyy suomalaisissa.

Kivimäen mukaan on selvää, että monissa perheissä sodan traumat ovat leimanneet myöhempää elämää, ja syy-seuraussuhteet näkyvät tänäkin päivänä.

Silti Kivimäki varoisi sodan tarkastelua yksinomaan traumojen kautta. ”Ikään kuin ne traumat olisivat automaattisesti kulkeneet sukupolvelta toiselle aina meihin asti, tai että me olisimme vielä sodan traumatisoimia ihmisiä. Se ei mitenkään yksiviivaisesti ole sillä lailla”, hän sanoo.

“Sotasukupolvi edusti kaikkia kansanryhmiä ja kaikkia poliittisia näkemyksiä.”

Sodan kokemuksia on sen jälkeisinä vuosikymmeninä tarkasteltu monista eri vinkkeleistä. ”Nyt saattaa unohtua, että vielä 50-, 60-, 70- ja 80-luvullakin ymmärrettiin paremmin se, että sotakokemuksia oli monenlaisia. Sotasukupolvi edusti kaikkia kansanryhmiä ja kaikkia poliittisia näkemyksiä”, Kivimäki sanoo. ”Joissain aiheissa tuolloin on voinut olla nykyistä enemmänkin väljyyttä siinä, miten sodasta on keskusteltu”.

1990-luvulla Neuvostoliitto romahti ja Suomessa oli havaittavissa uusisänmaallinen käänne, ikään kuin kunnianpalautuksen hengessä. Monet odottivat, että sodasta ja sen kokeneista pitäisi puhua vain tietyllä tavalla. Kivimäki opiskeli Joensuussa, ja muistaa kuinka isänmaallisuus yritettiin kaapata äärioikeiston käsikassaraksi. Paikoin sotahistoriaakin käytettiin vihan ja ääriajattelun polttoaineena, hän pohtii.

Kuitenkin sodasta on aina ollut monenlaista tulkintaa. Yhtäällä ovat kertomukset traumoista sekä kotirintaman ja lasten kokemuksista. Toisaalta samaan aikaan elää nationalistinen tapa kertoa sodasta. Siinä nostetaan esiin tietyt sotasankarihahmot ja nähdään historia toisinaan mustavalkoisena. ”Nämä asiat elävät rinnakkain ja on mahdoton typistää, että jokin tulkinta liittyisi vain tiettyyn aikakauteen. Jännite näiden kertomusten välillä on se, joka on säilynyt aina”, Kivimäki toteaa.

Nykyaikana Kivimäki peräänkuuluttaa, että sodasta puhuttaessa muistettaisiin ja erityisesti ymmärrettäisiin sotasukupolven kokemusten moninaisuutta ja monimutkaisuutta – sitä, että sodan kokenut joukko ei ollut monoliitti. ”Sotasukupolvi on hyvin moniääninen ja hyvin monipuolinen porukka ihmisiä laidasta laitaan”, hän sanoo. ”Hyväksytään erot ja erimielisyydet. Vuodesta 1918 alkaen olemme hitaasti opetelleet ymmärtämään, että kaikki suomalaiset eivät ajattele samalla lailla.”

Tiedekeskus keskusteluyhteyttä luomassa

Muistin tieteelliseen neuvottelukuntaan liittyminen oli Kivimäelle luontevaa. ”Muisti on oikeastaan tiedekeskus niiden teemojen ympäriltä, joita olen tutkinut viimeiset 15 vuotta”, hän sanoo. Tämän hän kertoo olevan ainutlaatuinen mahdollisuus, joita harvoin tulee vastaan tutkijanuralla.

Muistilla Kivimäki näkee olevan monta tehtävää. Samalla kun se on esimerkiksi mahdollisuus saada suomalaiset tarkastelemaan omaa historiaansa laajemmissa kehyksissä, voi se tarjota keskusteluyhteyden asiat eri tavoilla näkevien välillä. ”Silloin kun ihmiset kohtaavat toisensa, usein lopputulos on ennemmin hyvä kuin huono”, hän sanoo.

Artikkeli on osa Näkökulma rauhaan-juttusarjaa, jossa kuullaan erilaisia näkökulmia sodan ja rauhan kysymyksiin.

Pariisin rauhansopimus astui voimaan Suomen osalta syyskuussa 1947. Tuon jälkeen olemme saaneet elää Suomessa poikkeuksellisen pitkää rauhanjaksoa ja tulevaisuus näyttää edelleen hyvältä. Rauhan ei kuitenkaan koskaan pitäisi olla itsestäänselvyys vaan sen eteen täytyy jatkuvasti tehdä töitä.

Norjalainen rauhantutkimuksen uranuurtaja Johan Galtung on tuonut usein esille rauhantilan haurauden ja sen, kuinka esimerkiksi demokratian nimissä valtaa käytetään usein väärin. Hänen klassisen rauhanmääritelmänsä mukaan rauha on jaettavissa positiiviseen ja negatiiviseen rauhaan. Sotilasdiktatuurin hallitsema maa voi näennäisesti elää rauhassa, sillä varinaista sotatilaa ei välttämättä ole. Galtungin mukaan tuollainen rauha on kuitenkin usein negatiivinen, sillä sodan mahdollistavat rakenteet ovat vahvat ja konfliktit herkässä. Positiivisessa rauhassa vastaavat sotaan mahdollisesti johtavat rakenteet ovat poissa.

Maailman rauhantilaa mitataan muun muassa Global Peace Indexin avulla. Vuonna 2020 Suomi on sijoittunut sijalle 14. Kärkipaikkaa pitää Islanti ja hännillä on Afganistan. Suomea edellä ovat Islannin lisäksi Uusi-Seelanti, Portugali, Itävalta, Tanska, Kanada, Singapore, Tšekin tasavalta, Japani, Sveitsi, Slovenia, Irlanti ja Australia. Mielenkiintoista on se, että Suomi on sijoittunut tässä vertailussa vuonna 2012 sijalla viisi.

Kuinka Suomi on muuttunut viimeisen kahdeksan vuoden aikana? Suomi on edelleen rauhallinen maa ja elämme positiivisessa rauhassa. On kuitenkin olemassa tekijöitä, jotka ovat heikentäneet Suomen asemaa yhtenä maailman rauhallisimmista maista.

Meistä jokainen voi omalta osaltaan edistää rauhaa. Rauhantyön voi aloittaa hyvinkin arkisista asioista – esimerkiksi pitämällä mielessä sen, että kohtelee muita niin kuin haluaisit itseäsi kohdeltavan.

Muisti kertoo sodasta edistääkseen rauhaa. Haluamme, että näyttelykierron koettuaan kävijä ymmärtää sodan kokemuksen inhimillisistä lähtökohdista ja siten kokee rauhan entistäkin tärkeämpänä.

Kansainvälisen rauhanpäivän kunniaksi aloitamme juttusarjan, jossa kuullaan erilaisia näkökulmia sodan ja rauhan kysymyksiin. Julkaisemme juttuja säännöllisesti aina Muistin kevään 2021 avajaisiin asti. Lisäksi olemme julkaisseet videon rauhan merkityksestä. Hyvää rauhanpäivää.

Olli-Pekka Leskinen, toimitusjohtaja

Rauhanturvaaminen osana Suomi-kuvaa

Viime vuosina Suomi on pyrkinyt profiloitumaan rauhan edelläkävijänä. Eikä suotta: suomalainen rauhanneuvottelu ja rauhantyö on tunnustettua ja siitä on todisteena esimerkiksi presidentti Martti Ahtisaaren Nobelin rauhanpalkinto vuodelta 2008.

Suomalaisella osallistumisella rauhan rakentamiseen, turvaamiseen ja kriisinhallintaan on pitkät juuret. Tituleerattiinpa Suomea menneinä vuosina myös ”rauhanturvaamisen suurvallaksi.” Kyseinen ajatus oli niin yleinen, että Turun yliopiston tutkija Jukka Pesu muistaa sen kouluvuosiltaan 1990-luvulla. Ajatus jäi takaraivoon ja innoitti Pesun vielä tänä vuonna ilmestyvän väitöskirjan suomalaisen rauhanturvaamisen historiasta.

Miksi Suomi on halunnut brändätä itseään rauhanturvaamisen kautta? Miten Suomi valikoitui tehtäviin ja miten rauhanturvaamisen kuvaa on rakennettu suomalaisessa yhteiskunnassa? Pesu on pohtinut näitä kysymyksiä muutaman vuoden ajan. Väitöskirjassaan hän tarkastelee rauhanturvatoiminnan merkitystä Suomen ulko- ja turvallisuuspolitiikalle sekä YK-politiikalle vuosina 1956–1990.

Maailmansotien kauheuksien jälkeen ja kylmän sodan pelon ilmapiirissä rauhan edistäminen nousi kysytymmäksi kansainvälisessä politiikassa. Suomi löysi tästä paikkansa. ”Kylmän sodan aikana oli rauhanturvaamisessa kuitenkin aika vähän niitä valtioita, jotka voitiin lähettää ilman, että kummallakaan suurvallalla olisi ollut vastaansanomista”, Pesu kertoo.

Rauhasta tulikin Suomi-kuvan rakennuksen tärkeä osa, jonka perimmäiset syyt olivat enemmän reaalipoliittiset kuin ideologiset – varsinkin alussa. Pohjoismaat pyrkivät näyttäytymään rauhan edustajina, Pesu toteaa. Suomessa haluttiin profiloitua osana tätä pohjoismaalaisuutta ja rakentaa suhteita sekä politiikan että puolustuksen tasoilla.

Aluksi osallistumisesta oltiin montaa mieltä

Pesun mukaan ensimmäisiin operaatioihin osallistuminen ei kuitenkaan ollut läpihuutojuttu. Rauhanturvaaminen oli itsessään ajatuksena ja toimintatapana uusi, eikä kukaan tiennyt, mitä odottaa. Kun Suomi ensimmäistä kertaa osallistui Suezilla vuonna 1956, julkisuudessa esitettiin mielipiteitä puolesta ja vastaan.

Näkyivätkö suomalaisten omat kokemukset sodasta ensimmäisissä päätöksissä lähteä mukaan? Eivät ainakaan suoraan, kertoo Pesu. ”Jos miettii päätöksiä 50- ja 60-luvuilla, ne tulivat ota tai jätä -tilanteina”, hän sanoo.

Silti, sodasta kulunut lyhyt aika näkyi jonkin verran julkisessa keskustelussa osallistumisen mielekkyydestä. Kun suomalaiset saapuivat Egyptiin vuonna 1956, luuli Ruotsin esikunta, että Suomen komppania liitettäisiin siihen, kertoo Pesu. Tämän kuultuaan Suomen komppanian yhteysupseeri Björn Kontiopää pyysi operaatiota johtaneelta kenraalilta, että Suomen komppaniaa käsiteltäisiin erillisenä osastona. ”Kontionpää antoi ymmärtää, ettei Suomessa kansa hyväksyisi kahden sodan taistelleen maan alistamista sodista säästyneen maan johdettavaksi. Kenraali Burns hyväksyi Kontionpään perustelut ja Suomen komppania alistettiin suoraan Port Saidissa olevien YK-joukkojen komentajalle tanskalaiselle everstiluutnantti Carl Engholmille”, Pesu kirjoittaa.

Toki tässä oli aistittavissa erityisesti kotimaan yleisölle suunnattu julkisuustemppu, Pesu kertoo. ”Suomalaisten jatkuva huolto tapahtui Ruotsin kautta ja suomalaiset saivat materiaalia Ruotsilta, mutta silti piti näyttää, että ollaan oma osasto – ei ainakaan ruotsalaisten komennuksessa.”

Kenties Kontionpää ymmärsi julkisuuskuvan tärkeyden luettuaan tämän kommentin Helsingin Sanomien yleisönosastolta: ”Mikäli Suomesta yleensä ketään lähetetään, ei luonnollisesti voi tulla kysymykseen, että se liitettäisiin mihinkään ruotsalaisen johdon alaiseen ryhmittymään, sillä eihän olisi millään mitään väliä, jos suomalaisista entisistä rintamamiehistä kokoonpantu komppania, jonka jokainen jäsen tietäisi enemmän kuin koko Ruotsin kenraalikunta yhteensä, alistettaisiin näitten upseerin komentoon.”

Tällaisissa kommenteissa on talvisodan ja ylipäätään sodan trauman ja yksinjäämisen kokemuksen lisäksi huomioitava negatiivissävytteinen kuva suomalaisten lähettämisestä, Pesu sanoo. Toki vastustajat vetosivat myös taloudelliseen tilanteeseen ja puoluepoliittisiin jännitteisiin.

Operaatiot muuttuvat

Pesu kertoo väitöskirjassaan kirjoittavansa, että kaiken kaikkiaan suomalaiseen rauhanturvaamiseen kuului kylmän sodan aikana pasifistinen pohjavire. Vähitellen epäilyt myös vaimentuivat ja ylpeys osallistumisesta otti vallan – kuten ilmenee puhumisessa ”rauhanturvaamisen suurvallasta”.

Taitekohta tuli 90-luvulla, kun operaatioiden luonne alkoi muuttua. Niistä tuli vaarallisempia, kalliimpia ja mukaan tuli NATO.

Vaikka Suomi yhä lähettää rauhanturvaajia, on toiminnan rinnalle noussut entistä vahvemmin myös ei-sotilaallinen työ rauhan puolesta: rauhanneuvottelu, rauhanvälittäminen ja muu diplomaattinen toiminta. Nekin ovat osa Suomen maabrändiä.

Artikkeli on osa juttusarjaa, jossa kuullaan erilaisia näkökulmia sodan ja rauhan kysymyksiin.