Kategoria: Ajankohtaista
Kaikuja vie muistoihin
Sodan ja rauhan keskus Muistin tuottama dokumenttielokuva ”Kaikuja” julkaistiin 4.12.2019. Dokumentissa kuullaan lottana toimineen Marjatta Otvan muistoja Itä-Karjalasta ja sodasta.
Dokumentin on ohjannut sekä käsikirjoittanut dokumentaristi Noora Kytöharju ja haastattelijana toimi Pia Puntanen.
– Sodan ja rauhan keskus Muisti haluaa kertoa sodan kokemuksista, ihmisten äänellä. Tilaisuus tämän yhden tarinan kertomiseen tarjoutui kevätkesällä: meillä oli Marjatan tarina ja Noora Kytöharju, joka oli valmis tarttumaan toimeen. Syntyi Kaikuja, Muistin ensimmäinen dokumenttituotanto, avaa Muistin sisältöjohtaja Puntanen dokumentin taustaa.
Dokumentin julkistustilaisuus järjestettiin Marjatta Otvan kotona Mikkelin Vanhainkotiyhdistyksen ylläpitämässä Pietarinpirtissä 4.12.2019.
Dokumentti katsottavissa täältä.
“Sodan ja rauhan keskus Muisti haluaa kertoa sodan kokemuksista, ihmisten äänellä. “
Kaikuja
Kesto 16:45
”Sota jättää jäljen. Kaikki me rakennumme tarinoidemme kerroksista.”
Neljä kohtausta matkalta Itä-Karjalaan. Muistot heijastuvat utuisina kuvina 78 vuotta myöhemmin mikkeliläisen palvelutalon huoneessa. On kevät, tulee kesä. Aika kulkee eteenpäin. Mekin kuljemme, kohtaamme ihmisiä ja usein unohdamme, että meillä kaikilla on tarina. Olemme kerroksia, inhimillisiä, elämän poimujen muovaamia.
Dokumentti on matka muistoihin ja vuoteen 1941. Se on henkilötarina ja matkakertomus. Siinä käsitellään 18-vuotiaan lotan, Marjatta Otvan, matkaa kohti Itä-Karjalaa ja tapahtumia matkan varrella. Sota vyöryy ympärillä. Päähuomion saavat hetket, välähdyksenomaiset muistot. Dokumentin tarina perustuu Marjatta Otvan keväällä 2019 tehtyyn haastatteluun.
Jokaisella ihmisellä on tarina. On yksi sota, monta tarinaa, kokemusta ja näkökulmaa. Tämä on yksi niistä tarinoista.
”Teit’ isäin astumaan?” Pojat sotakentillä 1700-luvulta nykypäivään
Sota on perinteisesti mielletty miesten toiminnaksi, jossa lapsilla on korkeintaan uhrin rooli. Lasten rooli on kuitenkin ollut huomattavasti moniulotteisempi, ja etenkin pojat ovat osallistuneet moniin sotiin aktiivisesti erilaisissa tehtävissä.
Suhtautuminen sotiin osallistuviin poikiin on muuttunut vuosisatojen saatossa. Täysi-ikäisyyden rajat ovat eri aikoina vaihdelleet, mutta tässä kirjoituksessa ”poikiin” viitattaessa tarkoitetaan lähinnä alle 17-vuotiaita.
Hattujen sodan (1741–1743) aikana venäläisten puolella palvellut kapteeni Diethardt kuvasi päiväkirjassaan rykmenttien yhteydessä toimineen ”poikakomppanioita”, jotka avustivat rykmenttejä monenlaisissa tehtävissä. Yhdysvaltain sisällissotaan poikia osallistui paitsi rumpaleina myös taistelijoina. Suomen sodassa 1808–1809 palveli lukuisia nykyisen määritelmän mukaan lapsisotilaiksi laskettavia henkilöitä, joiden idealisoidun arkkityypin Runeberg ikuisti Vänrikki Stoolin tarinoiden Sotilaspoika-runoon. Monissa maissa olikin tavallista, että poikalapsi ilmoitettiin armeijan rulliin jo hyvin nuorena, tavoitteena taata upseerinvirka täysi-ikäisyyden kynnyksellä.
Nationalistisen aatemaailman kukoistuskaudella 1800-luvulla lapsia pyrittiin etenkin keisarillisessa Saksassa, mutta myös muualla kasvattamaan valtion uskollisiksi alamaisiksi. Tähän kasvatukseen kuuluivat osaltaan sotilaalliset laulut ja tinasotilailla käydyt sodat sekä erilaiset sotaleikit. Niitä olivat esimerkiksi hiekkalaatikkoon rakennettujen kasarmien valtaus, leikkimiekoin miekkailu, tinasotilailla taistelu tai soveltuvassa maastossa järjestetyt suuremman mittakaavan sotapelit. Näiden leikkien katsottiin tuon ajan kasvatusideologiassa paitsi vahvistavan ruumiillista kuntoa, myös antavan pojille henkisiä valmiuksia sotilasuralle.
1900-LUVUN LAPSISOTILAAT
Nykyajan näkökulmasta varsin militaristiset leikit jatkuivat edelleen 1900-luvulla. Vuonna 1914 ensimmäisen maailmansodan alkaessa jopa 12-vuotiaiden poikien tiedetään ilmoittautuneen armeijoihin, osa välttääkseen kotirintaman karun elämän, osa taas seikkailunhalusta tai isänmaallisen innoituksen vallassa. Joillakuilla, kuten esimerkiksi Serbian armeijaan liittyneellä seitsemänvuotiaalla Momčilo Gavrićilla motiivina oli kosto: Itävalta-Unkarin joukot olivat surmanneet lähes koko hänen sukunsa.
Vasemmalla kuvassa Momčilo Gavrić. (Wikimedia.)
Suomen sisällissodassa vuonna 1918 alaikäisiä osallistui sotatoimiin niin punaisten kuin valkoistenkin riveissä. Tunnetuin lapsisotilas lienee ollut 14-vuotias Onni Kokko, joka taisteli valkoisten puolella ja haavoittui kuolettavasti Tampereen taisteluissa. Kokon henkilön ympärille rakennettiin sotienvälisenä aikana sankaritarina, jonka toivottiin innoittavan suomalaisnuoria osallistumaan suojeluskuntien poikatoimintaan. Toisin kuin useassa muussa Euroopan maassa, Suomessa suojeluskuntien poikatoimintaan osallistuminen perustui vapaaehtoisuuteen.
Suojeluskuntien poikaosastot, jotka jatkosodan aikana nimettiin Runebergin edellä mainitun runon mukaan Sotilaspojiksi, jatkoivat 12–16-vuotiaiden poikien sotilaallista valmentamista sotienvälisenä aikana. Toimintaan sisältyi urheilua, eräretkiä ja sotilaallisia valmiuksia kasvattavia maastoleikkejä. Talvisodan (1939–1940) aikana niin pojat kuin tytötkin osallistuivat avustaviin tehtäviin, kuten esimerkiksi ilmavalvontaan.
Kuvassa oikealla Onni Kokko. (Wikimedia.)
Sodan loppupuolella, kun Suomen armeijan reservit alkoivat olla loppuun kuluneet, sodanjohto turvautui epätoivoiseen uhkapeliin: suojeluskunnan poikaosastoihin kuuluvista nuorista koottuja yksiköitä heitettiin tukkimaan rintaman murtumia. Suojeluskuntapoikana sotaan lähtenyt Antti Henttonen muisteli: ”Kun helmikuun puolivälissä Summa murtui, niin Viipurin piirin 22:sta suojeluskunnasta kerättiin pataljoona poikia Summaan, puolustamaan murtunutta Summaa. Siinä kävi sitten niin että, meidät koottiin joukkue poikia nuorisoseuran talolle, ja siellä vänrikki [– –] joka lähti joukkuetta viemään sinne. Panimme nelirivit ja kysyimme pelottaako ketään. No kuka siinä uskalsi ääneen sanoa, että voi vähän pelottaakin.”
[- -] Siinä kolmen päivän aikana, minkä me olimme Summassa, venäläiset tykittivät yhtä hyökkäystä. He tulivat parin pienen tankin tukemana yhtenäisenä uraata huutavana rintamana. Vanhemmat sotilaat olivat kaivaneet metsän kankaaseen poteroita ja heittivät sieltä kasapanokset ja polttopullot näitten tankkien eteen ja ne paloivat, jolloin jalkaväen hyökkäys ja uraahuudot loppuivat ja he vetäytyivät. Että me emme joutuneet sitten sen enempää taisteluun, siinä oli lähellä tulla käsikähmä. Kun ensimmäiset alkoivat tulla, niin meidän vänrikkimme komensi pistimet päälle. Ja me panimme ne, en tiedä mitä me oisimme, nälkäiset, väsyneet pojat tehneet pistimillämme, mutta onneksi sitten kun ne vanhemmat miehet saivat ne kaksi tankkia palamaan ja hyökkäys pysähtyi niin me emme joutuneet kokeilemaan pistimiämme.”
Jatkosodan alun isänmaallisen innostuksen aikana moni suomalaispoika pyrki rintamalle joko isänsä mukana tai itsekseen. Tunnetuin esimerkki oli koulupojista muodostettu ”oravapatteri” (Kevyt patteristo 14), joka oli ikävuosiltaan Suomen armeijan nuorin sotilasyksikkö. Sen tykkimiehet olivat 15-19 vuotiaita. Kun asemasotavaihe alkoi vuoden 1941 lopulla, liian nuoret soturit eli vuonna 1924 syntyneet ja sitä nuoremmat komennettiin siviiliin. Ennen sodanjohdon edellä kuvattua puuttumista asiaan rintamalla oli – usein isänsä kanssa – tätäkin nuorempia poikia, jotka toimivat esimerkiksi lähetteinä. Tunnetuin esimerkki talvi- ja jatkosodassa taistelleista lapsisotilaista oli Suomen armeijan nuorimpana kersanttina– sotilasarvoa tosin lienee syytä pitää kyseenalaisena – tunnettu Unto Vallenius jäi orvoksi ennen talvisotaa. Hän toimi talvisodan aikana 12-vuotiaana Kollaalla ja jatkosodan alkuvaiheessa Karhumäen suunnalla. Jatkosodan loppuvaiheessa puolestaan monet alaikäiset pojat toimivat mm. ilmatorjunnassa.
Yläpuolella olevassa kuvassa kaksi sotaa taistellut armeijan nuorin kersantti 14-vuotias Unto Vallenius ratsastuksella. (SA-kuva.)
Myös Neuvostoliitto otti lapsia puna-armeijan riveihin. Puna-armeijaan ja partisaaniosastoihin kuului eri arvioiden mukaan 60 000–300 000 alaikäistä, joista pääosa toimi avustavissa tehtävissä, mutta osa otti osaa taisteluihin ase kädessä. Vaikuttimet rintamalle lähtöön olivat myös neuvostoliittolaisten lasten kohdalla moninaiset: joitakin innoitti isänmaallinen henki, jotkut taas olivat jääneet esimerkiksi sotatoimien seurauksena orvoiksi ja etsivät turvaa armeijasta tai partisaaniyksiköistä. Neuvostoarmeijan lapsisotilaita tunnetumpia olivat kansallissosialistisen Saksan nuorisojärjestö Hitlerjugendin riveistä sodan loppuvaiheessa miestappioista kärsineiden joukkojen tueksi mobilisoidut nuoret. Myös vuonna 1944 perustettujen Volkssturm-joukkojen riveissä taisteli paljon alaikäisiä poikia.
Kuvassa Hitlerjugendin jäsen Willi Hübner palkitaan rautaristilla 1945. (Wikimedia.)
Lasten ja nuorten osallistuminen sotatoimiin ymmärrettiin toisen maailmansodan aikana kysymykseksi, jota kunkin maan propaganda pyrki parhaansa mukaan hyödyntämään. Samalla kun poikien osanotto taisteluihin omalla puolella pyrittiin selittämään isänmaanrakkauden kiistattomaksi osoitukseksi, vihollisen riveissä taistelevat nuoret stilisoitiin usein joko vastustajan epätoivoisen tilanteen ja/tai moraalisen rappion ilmentymiksi.
Toisen maailmansodan jälkeenkin lapsisotilaita on osallistunut lukuisiin konflikteihin Afrikassa, Punakhmerien riveissä Aasiassa 1970-luvulla, brittijoukoissa Falklandin sotaan 1980-luvulla sekä moniin muihin sotiin. Lapset nähdään paitsi helpommin ohjailtavina ja alttiimpina agitaatiolle, myös fanaattisempina, vähemmän kuolemaa pelkäävinä ja aikuisia sotilaita halvempina. YK:n Lapsen oikeuksien sopimus kieltää lapsisotilaiden käytön, mutta siitäkin huolimatta lapsisotilaita arvioidaan tälläkin hetkellä olevan tuhansittain eri puolilla maailmaa eri konflikteissa.
Nykypäivänä tuomitsemme lapsisotilaiden käytön aseellisissa konflikteissa ja sodissa. Harvemmin tulemme ehkä pohtineeksi tuomittavien käytäntöjen suhdetta oman maamme historiaan ja vaikkapa 1800-luvulta periytyviin lasten leikkeihin, joilla oli alun perin nykypäivästä poikkeavat tarkoitusperät. Samalla kun saatamme tarkastella kriittisesti menneiden aikakausien kasvatusmenetelmiä, voimme pohtia, tunnistaisiko lapsuuttaan sotakentällä ylpeydellä muistellut 14-vuotias ”sotaurho” Unto Vallenius itseään sen uhriviitan alta, johon hänet nykypäivän puheella puetaan?
Olli Kleemola, VTT, erikoistutkija
Keskeiset lähteet:
Heporauta, Elsa: Sankaripoikia I-II – Vapaussodassamme kaatuneiden alaikäisten muistoksi. Karisto 1937–1938
Kleemola, Olli: Suojeluskunnat sodissa ja sotien jälkeen. Teoksessa Suojeluskuntien Suomi. Amanita 2017.
Kleemola, Olli & Kivioja, Virpi (toim.): Maan eestä vaikka kaatumaan. Sotavuodet 1939-1945 tammelalaisveteraanien muistoissa. Tammelan sotaveteraanit ry, 2017
Kucherenko, Olga: Little Soldiers. How Soviet Children Went to War, 1941-1945. Oxford university Press 2011.
Nevala, Seija-Leena: Lottatytöt ja sotilaspojat. Minerva 2009.
Pirhonen, Pentti: Suomalaisia sotilaspoikia – Oravakomppanioista IT-pattereille. Karisto 1977
Hallintoneuvoston puheenjohtaja Paavo Lipponen: Sodan kokemus tulee muistaa
Sodan ja rauhan keskus Muistin hallintoneuvoston puheenjohtaja Paavo Lipponen näkee, että Suomessa on tarve sodan kokemusta monipuolisesti käsittelevälle keskukselle.
Entinen pääministeri ja eduskunnan puhemies Lipponen on kokenut sodan myös omassa elämässään.
– Sota on aina suuri tragedia, olen itsekin kokenut sen lapsena. Muistan, kun menimme Lapissa Ruotsin puolelle evakkoon, ylitimme joen ja katsoimme, kun Pello paloi. Isäni oli mukana kaikissa kolmessa sodassa ja äitini sai toimistaan talvisodan kotirintamalla mitalin. Näen heidät ja heidän sukupolvensa sankareina, jotka pelastivat Suomen itsenäisyyden. Tuota sukupolvea ja heidän tekojaan pitää muistaa.
– Sekin oli melkoinen kokemus, kun rauha tuli ja pääsimme takaisin Suomeen. Suomen tahto nousta sodasta oli todella vaikuttava. Lappi rakennettiin saman rakennuskannan mittaluokkaan kuin ennen sotaa, parissa, kolmessa vuodessa. Rauha antoi mahdollisuuden Suomen nousuun, sillä rauha on kaiken kehityksen edellytys, ja se mahdollistaa ihmisoikeuksien toteutumisen ja demokratian, Lipponen sanoo.
Lipponen näkee Sodan ja rauhan keskus Muistin tärkeäksi erityisesti muistamisen ja kokemuksen välittämisen näkökulmasta.
– Muisti on tärkeä, koska tarvitsemme nykyaikaisen keskuksen, jossa on esillä viime sotien aika. Muistista tulee kansainvälisen tason kohde, jossa hyödynnetään nykyaikaisinta teknologiaa ja joka esittää sodan ja sen kokemuksen, ei pelkästään sodan historiaa, uudella tavalla. Muistin näyttelyissä tuodaan esille sodan kokemuksen eri puolet: miten sota on koettu rintamalla, myöskin vastapuolella, miltä se on tuntunut kotirintamalla ja mitä se merkitsi esimerkiksi perheille ja ihmisten kohtaloille, tästä on kysymys.
Muistin suunnittelussa ja valmistelussa hallintoneuvoston puheenjohtaja on ollut mukana alusta saakka.
– Muistin perustaminen on edennyt erittäin hyvin. Kyseessähän on pitkäaikainen hanke, sillä idea keskuksesta on syntynyt jo kauan sitten ja sitä on matkan varrella kehitelty monella tapaa, aiemmissa suunnitteluvaiheissa mukana oli myös venäläistutkijoita. Olemme kiitollisia siitä, että Mikkelin kaupunki on lähtenyt tukemaan hanketta vahvasti ja mukaan on saatu erilaisia säätiöitä ja muita aiheesta kiinnostuneita toimijoita. Hanketta on valmisteltu erittäin ammattitaitoisesti eri vaiheissa ja uskon, että Mikkeliin avautuu aivan aikataulussaan tasokas, tieteellisesti korkeatasoinen kohde. Samoissa tiloissa sijaitsevat Muisti ja Päämajamuseo nostavat Mikkelin aivan omaan luokkaansa Suomen sotien muistamisessa ja käsittelyssä, Suomen Päämajakaupunkina.
80 vuotta talvisodasta
Miten vuoden 1939 tapahtumat etenivät? Miten Suomi ajautui talvisotaan? Seuraamme Muistin Facebookissa sekä verkkosivulla vuoden 1939 tapahtumia samoina päivämäärinä kuin ne aikanaan tapahtuivat.
Marraskuu 1939
30.11.1939
Neuvostojoukot ylittivät Suomen rajan useista kohdin vailla sodanjulistusta. Vaikka Suomen hallitus ja kansa olivat viimeiseen saakka optimistisesti uskoneet, että neuvotteluratkaisu olisi mahdollinen, pahin oli nyt tapahtunut: maa oli sodassa.
Suomen II armeijakunnan komentaja Harald Öhqvist merkitsi päiväkirjaansa: ”Klo 7.30 soitti Takkula ja ilmoitti venäläisten klo 7 tienoissa avanneen tykkitulen pitkin koko rajaa.” Suomi julistettiin sotatilaan ja Mannerheimista tuli Suomen armeijan ylipäällikkö.
Neuvostoilmavoimat pommittivat heti sodan alettua useita suomalaisia kaupunkeja, mm. Viipuria ja Helsinkiä. Koska siviiliväestöön kohdistuvat ilmapommitukset olivat tuolloin uusi ilmiö, ihmisiä oli virheellisesti ohjeistettu jopa hakeutumaan avoimille paikoille, jotta lentäjät näkisivät nämä eivätkä vahingossa pommittaisi. esimerkiksi osa Cajanderin hallituksen ministereistä haki pommituksen aikana suojaa Ritarihuoneen puiston lehdettömien puiden alta.
Ihmiset eivät myöskään ottaneet hälytyksiä tosissaan: Helsingin Erottajalla siviilit jopa vilkuttivat pommikoneille. Tämä selittää osaltaan ensimmäisen sotapäivän uhrimäärän. Neuvostoliitto pyrki pommituksien avulla murtamaan Suomen henkisen selkärangan, mutta yritys kääntyi itseään vastaan. Maan Turva raportoi: ”Pommitukset ovat synnyttäneet kaikkialla maassa ja kaikissa kansankerroksissa järkkymättömän tahdon vastustaa maahan tunkeutuvaa vihollista viimeiseen asti”.
Kuva: Helsingin pommituksissa loukkaantunut siviili. (SA-kuva.)
26.-29.11.1939
Saadakseen syyn hyökkäykseen marraskuussa 1939, Neuvostoliitto järjesti Mainilan laukauksina tunnetun provokaation. Neuvostotykistö tulitti noin 800 metrin päässä rajasta Neuvostoliiton puolella sijaitsevaa Mainilan kylää. Neuvostojohto syytti 26.11. lähettämässään nootissa tapauksesta Suomea ja järjesti tapauksen ympärille laajamittaisen propagandakampanjan.
Suomi jätti seuraavana päivänä vastausnoottinsa, jossa todettiin, että laukauksia ei ole voitu ampua Suomen puolelta. Myöhempi tutkimus osoitti, että myös Neuvostoliiton väitteet laukauksien aiheuttamista kuolonuhreista olivat tekaistuja.
28. marraskuuta Neuvostoliitto jätti Suomelle nootin, jossa ilmoitti yksipuolisesti irtisanovansa Suomen ja Neuvostoliiton välisen hyökkäämättömyyssopimuksen.
29. marraskuuta Neuvostoliitto ilmoitti katkaisevansa diplomaattisuhteet Suomeen. Neuvostoliiton lähetystön henkilökunta poistui Suomesta joulukuun alussa saksalaisella hl. Donaulla, joka vei matkustajat Tallinnaan.
Kuvat:
1. Suomalaisupseeri selostaa tilannetta Suomeen saapuneille ulkomaisille lehtimiehille. (SA-kuva.)
2. Hyökkäämättömyyssopimuksen allekirjoitustilaisuus 1932. (Wikimedia)
13.11.1939
Suomen neuvottelijat palasivat 13.11.1939 Moskovasta neuvotteluyhteyden katkettua. Suomessa katkosta pidettiin yleisesti väliaikaisena. Samana päivänä Moskovassa alettiin kuitenkin koota Suomelle ”kansanvaltaista hallitusta”, myöhempää Kuusisen hallitusta, jonka johtoon kutsuttiin Arvo ”Poika” Tuominen. Tuominen kieltäytyi tehtävästä.
Kuva: Arvo Tuominen 1950-luvulla. (Wikipedia.)
9.11.1939
Stalin, Molov, Paasikivi ja Tanner tapasivat Moskovassa viimeisen kerran ennen neuvotteluyhteyden katkeamista. Yhteisymmärrykseen ei päästy tälläkään kertaa, ei edes Kannaksen rajalinjasta. Osapuolten näkemykset jäivät liian kauaksi toisistaan, ja toisaalta Suomessa yleinen mielipide ei olisi sallinut Neuvostoliiton vaatimuksiin.
Kuva: Stalin ja Molotov. (Wikimedia.)
31.10.1939
Neuvostoliiton ulkoministeri Molotov piti korkeimman neuvoston kokouksessa puheen, jossa hän julkisti Neuvostoliiton keskeisimmät vaatimukset Suomelle. Samanaikaisesti Paasikivi ja Tanner olivat menossa Moskovaan kolmatta neuvottelukierrosta varten.
Kuva: Paasikivi ja Tanner lähdössä Moskovaan. (SA-kuva.)
23.10.1939
Paasikivi ja Tanner kävivät neuvotteluja alueluovutuksista venäläisten kanssa 23.10.1939. Yhteisymmärrykseen ei päästy. Samalla viikolla hallitus ja eduskuntaryhmät neuvottelivat toistuvasti Suomen linjasta Moskovan neuvotteluja silmällä pitäen. Hangon tukikohtaa suomalaiset eivät katsoneet voivansa luovuttaa, mutta Kannaksella oltiin nyt valmiita joihinkin myönnytyksiin.
Kuva: Kansanedustajille esitellään Karjalankannaksella tehtyjä linnoitustöitä ennen talvisotaa. (SA-kuva)
17.10.1939
C. G. E. Mannerheim nimitetettiin tasavallan presidentin asetuksella puolustusvoimien komentajaksi 17.10.1939.
Seuraavana päivänä 18.10. Suomessa julkaistiin USA:n presidentti Rooseveltin vetoomus Neuvostoliitolle:
”Yhdysvaltain presidentti lähettää tervehdyksensä presidentti Kalininille seuraavan henkilökohtaisen viestin kera:
Vaikka Yhdysvallat eivät sekaannu vallitseviin vastakkainasetteluihin Euroopassa, presidentti toivoo voivansa kiinnittää huomiota siihen pitkään ja syvään ystävyyteen, joka vallitsee Yhdysvaltojen ja Suomen välillä. Hän tuntee voivansa saattaa tämän presidentti Kalininin tietoon, kun muistamme ne yhteiset ponnistelumme, jotka johtivat vuosia sitten ystävällisten suhteiden palautumiseen Neuvosto-Venäjän ja Yhdysvaltojen välillä.
Amerikassa on paljon suomalaista syntyperää olevia kansalaisia ja kansakunnalla kokonaisuudessaan on aivan erityinen ystävyys Suomea kohtaan. Tämän vuoksi presidentti toivoo, että Neuvosto-Venäjän hallitus ei tule tekemään mitään sellaisia vaatimuksia, jotka ovat vastakkaisia tuon tasavallan itsenäisyydelle, koskemattomuudelle ja elintärkeille eduille.”
Kuva: Sotamarsalkka Mannerheim talvisodan alla siviilipuvussa. (SA-kuva)
15.10.1939
Sanomalehdistössä julkistettiin 15.10.1939 Lotta Svärd -järjestön vetoomus kansalaisille, jotta nämä toimittaisivat lämpimiä vaatteita reserviläisiä varten keräyspaikkoihin.
Kuva: Armeijan varusteita valmistetaan talvisodan aikana naisvoimin. (SA-kuva)
Mikko Karjalainen: Mannerheimin Päämaja
Kauan odotettu kokonaisesitys on Mannerheimin Päämajasta on ilmestynyt mikkeliläislähtöisen, Maanpuolustuskorkeakoulun apulaisprofessori Mikko Karjalaisen tutkimusten tuloksena.
Mannerheimin Päämajassa Mikkelissä tehtiin Suomen kohtalon määritelleet ratkaisut. Millaista oli arki ja juhla Päämajassa? Havahduttiinko Päämajassa suurhyökkäyksen uhkaan keväällä 1944?
Mikko Karjalainen saapuu Mikkeliin esitelmöimään Mannerheimin Päämaja -kirjastaan ja Päämajan kiinnostavasta historiasta 26.11. Tilaisuus on maksuton. Ennen tilaisuutta paikalla kirjamyynti, jonka yhteydessä Mikko Karjalainen signeeraa teoksia.
Aika: 26.11. klo 17-19
Paikka: Kampussali A, Kaakkois-Suomen ammattikorkeakoulu XAMK, Patteristonkatu 3, Mikkeli.
Lisätietoa kirjasta: https://otava.fi/kirjat/mannerheimin-paamaja/
Tapahtuman järjestävät yhteistyössä: Jalkaväkimuseo, Päämajamuseo ja Sodan ja rauhan keskus Muisti
Säätiö tärkeänä tukena
Sodan ja rauhan keskus Muistin toimintaa tukemaan perustettiin syksyllä 2018 Sodan ja rauhan keskus Muistin tukisäätiö sr. Säätiö tukee sodan ja rauhan ilmiöiden tutkimusta laajemminkin ja se myös omistaa perustettavan tiedekeskuksen 80 prosentin osuudella. Säätiön toiminnassa korostuu sodan kokeneiden ihmisten ja sotiemme veteraanien perinnön vaaliminen.
Säätiön asiamiehenä toimii Muistin sisältöjohtaja Pia Puntanen, joka työskentelee säätiön tavoitteiden edistämiseksi yhdessä hallintoneuvoston ja hallituksen kanssa. Lisäksi säätiö on koonnut Muistin toimintaa linjaavan, humanistiseen ja yhteiskunnalliseen tutkimukseen keskittyvän tieteellisen neuvottelukunnan, jossa on jäseniä lähes kaikista Suomen yliopistoista.
– Ylintä päätäntävaltaa säätiössä käyttää hallintoneuvosto, jonka puheenjohtajana toimii entinen pääministeri ja puhemies Paavo Lipponen Helsingistä. Varapuheenjohtaja on mikkeliläinen kansanedustajana ja ministerinä toiminut Lenita Toivakka. Hallintoneuvoston muut jäsenet ovat ministeri Jan-Erik Enestam Kemiönsaarelta, piispa Seppo Häkkinen Mikkelin hiippakunnasta, lahtelainen kansanedustaja Mika Kari, kouluneuvos ja kaupunginvaltuutettu Jyrki Koivikko Mikkelistä, lappeenrantalainen kansanedustaja Jukka Kopra, pääkonsuli Kalervo Kummola Tampereelta, toimittaja Aila Paloniemi Jyväskylästä, Suur-Savon Osuuspankin hallintojohtaja Tero Pulkkinen Mikkelistä, työsuojeluvaltuutettu Sari Rautiainen Mikkelistä, lehtori ja kaupunginvaltuutettu Mikko Siitonen Mikkelistä sekä Länsi-Savo Oy:n toimitusjohtaja Ilkka Tikka Mikkelistä, Puntanen luettelee.
Myös säätiön hallituksessa vaikuttaa monipuolinen joukko eri alojen asiantuntijoita.
– Puheenjohtajana toimii Mikkelin kaupunginjohtaja Timo Halonen ja varapuheenjohtajana toimitusjohtaja Ari Lahti. Muut jäsenet ovat Osuuskauppa Suur-Savon talousjohtaja Ari Miettinen, Kesko Oyj:n aluekohtaja Jari Kuosmanen, lakimiesassessori Jyri Klemola Mikkelin tuomiokapitulista, Mikkelin kaupunginvaltuuston puheenjohtaja Seija Kuikka, professori Tiina Kinnunen Oulun yliopistosta, kenraalimajuri, Maavoimien esikuntapäällikkö Markku Myllykangas sekä toimittaja Tiina Toivakka, joka edustaa Mikkelin tyttölyseon senioreita.
Hallintoneuvosto kokoontui vuoden 2019 aikana kaksi kertaa, seuraava kokous järjestetään Helsingissä keväällä 2020.
– Sodan ja rauhan keskus Muisti kertoo historiasta, mutta asettaa kysymyksensä tämän päivän näkökulmasta. Ymmärrys sodan kokonaisvaltaisuudesta ja sen ylisukupolvisesta vaikutuksesta luo osallisuuden yhteiseen kulttuuriperintöömme ja asettaa meidät osaksi eurooppalaista historiaa, totesi hallintoneuvoston puheenjohtaja Paavo Lipponen hallintoneuvoston ensimmäisen kokouksen yhteydessä.
“Sodan ja rauhan keskus Muisti kertoo historiasta, mutta asettaa kysymyksensä tämän päivän näkökulmasta.”
Hallintoneuvosto kokoontui toisen kerran Mikkelissä lokakuussa 2019 ja sai nähtäväkseen keskuksen suunnitelmat. Paikalla oli tuolloin myös edustajia hallituksesta sekä operatiivista toimintaa hoitavan osakeyhtiön hallituksesta.
– Keskuksen perustaminen on hyvässä vauhdissa ja Mikkeliin avautuu hieno kokonaisuus keväällä 2021, kommentoi säätiön hallituksen puheenjohtaja, Mikkelin kaupunginjohtaja Timo Halonen tuolloin suunnitelmia.
Tukisäätiön hallitus on kokoontunut vuoden 2019 aikana viidesti.
– Ensimmäisen toimintavuoden aikana on luotu käytäntöjä ja periaatteita, joiden mukaan säätiö jatkossa toimii. Ne liittyvät esimerkiksi säätiön hallintoon ja erilaisiin ohjeistuksiin, joita hyvä hallintotapa edellyttää, asiamies Puntanen kertoo.
– Säätiö tukee Muistia taloudellisin ja henkisin voimavaroin sekä osallistuu omalta osaltaan Muistin näkyvyyden edistämiseen. Esimerkki taloudellisesta tuesta on ollut näin perustamisvaiheessa OKM:n myöntämän erityisavustuksen hakeminen, hallinnointi ja välittäminen Muistin tarpeisiin. Tulevaisuudessa varainhankinnalla tulee olemaan merkittävä rooli säätiön toiminnassa, jatkaa Puntanen.
Muistin pedagogina aloitti historian opetuksen ja pelialan ammattilainen
Sodan ja rauhan keskus Muisti haki loppukeväästä joukkoonsa opetusalan ammattilaista suunnittelemaan ja toteuttamaan perustettavan tiedekeskuksen pedagogisia sisältöjä. Pedagogin tehtävä herätti laajasti kiinnostusta, hakijoita oli kaikkiaan 72. Tehtävään valittiin opettajana toiminut ja pelialallakin vaikuttanut Jere Linnanen.
Yksi Sodan ja rauhan keskus Muistin keskeisistä toiminnoista tulee olemaan fyysinen oppimisympäristö, joka tarjoaa osallistavan ja pelillisyyttä korostavan oppimistavan. Lisäksi tavoitteena on tuottaa laadukkaita ja monipuolisia oppimateriaaleja sodan ja rauhan objektiiviseen ymmärtämiseen. Pedagogisen sisällön suunnittelun ja toteutuksen parissa aloitti elokuussa 33-vuotias FM Jere Linnanen Helsingistä.
– Saimme kaikkiaan 72 hakemusta pedagogin tehtävään. Olemme erittäin iloisia suuresta kiinnostuksesta tehtävää ja Muistia kohtaan, sekä lukuisista todella laadukkaista hakemuksista. Haastattelimme useita päteviä hakijoita ja olemme tyytyväisiä saatuamme joukkoomme monipuolisen digiajan opetusalan ammattilaisen, jolla on kokemusta sekä opettamisesta että opetuksen pelillistämisestä. Jere Linnanen siirtyi uuteen tehtäväänsä Muistissa yläkoulun historian ja yhteiskuntaopin lehtorin tehtävästä, tätä ennen hän on muun muassa toiminut pelialalla opetuspelien kehityksen parissa, kertoo toimitusjohtaja Olli-Pekka Leskinen.
– On todella hienoa, että pääsin mukaan rakentamaan kansallisesti merkittävää tiedekeskusta. Sota ja rauha koskettavat eniten yksittäisia henkilöitä, aitoja ihmisiä, joilla ei ole ollut hirveästi vaikutusvaltaa ympäröivän maailman tapahtumiin. Muistin toiminta-ajatus ja henkilökohtainen filosofiani ihmisen arvostamisesta ja rauhaan pyrkimisestä sopivat hyvin yhteen. Tässä on mahdollisuus tehdä tärkeitä asioita korkeammalla tasolla kuin vain paikallisesti, kommentoi Linnanen työtehtäväänsä.
“On todella hienoa, että pääsin mukaan rakentamaan kansallisesti merkittävää tiedekeskusta”
Linnasen aiemmat työtehtävät ovat toimineet hyvänä pohjustuksena uuteen työhön.
– Opettajantyössäni yritin tavoittaa koululuokka kerrallaan oppilaita ja saada heidät ymmärtämään historiallisten henkilöiden tarinoita, Muistissa sama työ jatkuu laajemmassa mittakaavassa. Yrittäjänä rakensin oppimispelituotteita, jotka on otettu laajasti käyttöön Suomessa, tästäkin kokemuksesta on myös varmasti hyötyä tulevissa tehtävissäni. Olen jo tässä vaiheessa erittäin vakuuttunut Muistista organisaationa. On hienoa päästä tekemään töitä osaavassa tiimissä eri alojen ammattilaisten kanssa, Linnanen päättää.
Leena Hangasmaa aloittanut Muistin tutkijana
Sodan ja rauhan keskus Muistin tutkijana on aloittanut etnologi, FL Leena Hangasmaa, joka osallistuu Muistin ensimmäisen näyttelyn suunnitteluun ja sisällöntuotantoon.
Hangasmaa kokee aiemman monipuolisen työhistoriansa valmistaneen häntä hyvin mielenkiintoiseen uuteen tehtävään.
– Etnologina olen perehtynyt tutkimaan yksilöiden ja yhteisöjen kokemuksia. Etnologien mielenkiinnon kohteena on muun muassa se, kuinka ihmiset yhteisönsä jäseninä järjestävät ja merkityksellistävät arjen kaaosta, sekä luovat jatkuvuutta elämän murrospisteissä, jollaisesta sota on äärimmäinen esimerkki. Uuteen sotahistorian tutkimukseen 2000-luvulla lanseeratut käsitteet ja tutkimuskohteet, kuten myytit, sukupuoli, fantasiat, arki, tunteet, mentaliteetit ja muisti ovat olleet etnologian ytimessä jo pitkään.
“Historiallisen empatian herättäminen ja kokeminen ovat avainasemassa, jotta ymmärtäisimme rauhan ylläpitämisen keinot ja merkitykset nykypäivässä.”
– Tutkimustyön lisäksi olen kirjoittanut tilaushistorioita ja tehnyt monenlaisia projektitöitä historian ja kulttuuriperinnön parissa. Historiatiedon muokkaaminen hyvin erilaisiin formaatteihin aina tietokirjoista pakohuonepeleihin on antanut hyvää pohjaa Muistin sisältöjen suunnitteluun ja valmisteluun. Oma taustani kulttuurintutkimuksessa osuu Muistin kysymyksenasetteluihin mainiosti ja toivon mukaan täydentää talosta jo löytyvää vankkaa sotahistorian osaamista.
Sodan ja rauhan keskus Muistin missio on kertoa sodasta edistääkseen rauhaa. Hangasmaa näkee tämän tehtävän tärkeäksi.
– Muisti lähestyy sotaa ja rauhaa uudesta, ihmislähtöisestä näkökulmasta ja tuo näyttelyissään esiin yhteiskunnan, yhteisöjen ja yksilöiden koettelemukset ja kokemukset sodan poikkeusoloissa. Tämä on ensiarvoisen tärkeää, jotta ymmärtäisimme sodan ajan ihmistä ja yhteiskuntaa, sekä sodan syitä ja seurauksia monella tasolla. Historiallisen empatian herättäminen ja kokeminen ovat avainasemassa, jotta ymmärtäisimme rauhan ylläpitämisen keinot ja merkitykset nykypäivässä.
Sotahistoriasyksy 2019 – Uutta, vanhaa ja lainattua
Sotahistoriallinen kirjallisuus ja sotahistoriaan liittyvät tilaisuudet nauttivat Suomessa perinteisesti suurta suosiota. Ei olekaan yllättävää, että Suomen viime sotiin ja toiseen maailmansotaan laajemminkin liittyvää kirjallisuutta löytyy kustantajien katalogeista vuosi toisensa jälkeen. Joka vuosi järjestetään myös runsaasti erilaisia sotahistoriallisia tapahtumia. Tässä katsauksessa tarkastellaan muutamien nostojen kautta vuoden 2019 kirjatuotantoa ja muita sotahistoriallisia julkaisuja sekä tapahtumia ja julkista keskustelua.
Ensi vilkaisulla vuosi 2019 näyttäytyy jonkinlaisena suvantovaiheena kahden kiivastempoisen vuoden jälkeen. Vuodet 2017 ja 2018 olivat erikoistapauksia merkkivuosiasemansa ansiosta: vuonna 2017 julkisuudesta nousi erityisesti esille 100 vuotta täyttäneen Suomen itsenäistymiskehitys, vuoden 2018 kirjatuotantoa ja julkista keskustelua yleensäkin hallitsi kansan kahtia repinyt vuoden 1918 sisällissota ja siihen liittyvät eri näkökulmat.
Sotahistoria nousee silti otsikoihin myös vuonna 2019. Alkuvuoden osalta keskustelua on hallinnut kysymys suomalaisten SS-miesten osallisuudesta sotarikoksiin Saksan itärintamalla. Keskustelun aloitti kirkkohistorian dosentti André Swanström jo vuonna 2018 julkaistulla teoksellaan Hakaristin ritarit (Atena kustannus). Aiheen toi uudelleen julkisuuteen helmikuussa 2019 julkaistu Kansallisarkiston selvitys sekä sen nostattama kiivas keskustelu. Tämän monipolvisen keskustelun vaiheet on nyt koottu Agricolaverkkoon tutustuttavaksi.
Muistovuosia riittää myös vuodelle 2019. Tänä vuonna tulee kuluneeksi 80 vuotta talvisodan alkamisesta sekä 75 vuotta Neuvostoliiton suurhyökkäyksestä kesällä 1944. Kansainvälisistä tapahtumista voidaan mainita Varsovan kansannousu 1944.
Suomessa erityisesti talvisodan muistovuosi näkyy kirjatuotannossa. Sotaa edeltänyt viimeinen rauhan kausi on fokuksessa Jussi Jäppisen teoksessa Viimeisen kesän maisemia (Atena), jossa esitellään Suomea vuonna 1939 kierrelleen saksalaisen valokuvaajan kuvaperintöä. Pekka Visurin ja Eino Murtorinteen teos Hitlerin ja Stalinin kaupankäynti Suomesta 1939–1940 (Docendo) puolestaan lupaa uusia tietoa Suomen asemasta suurvaltojen välissä. Lapin sotahistoriaan erikoistuneelta tietokirjailija Mika Kuljulta taas ilmestyy talvisodan Lapin rintamaa käsittelevä teos Kaksintaistelu lumessa – Lapin talvisota 1939–1940 (Gummerus).
Tarjolla on silti myös muuta kuin talvisotaa käsitteleviä teoksia: esimerkiksi Mikko Karjalaisen teos Mannerheimin päämaja (Otava), jossa Suomen sotahistoriallisen hermokeskuksen historiaa tarkastellaan kokonaisesityksenä lukuisista eri näkökulmista. Joukko-osastohistorioista kiinnostuneet ilahtunevat Erkki Nordbergin ja Jarmo Niemisen Ässärykmentin jatkosotaa käsittelevästä teoksesta Ässät jyllää! Stadin kundit jatkosodassa (Gummerus). Vuosi 2019 on myös suomalaisen tykistöaselajin 100-vuotisjuhlavuosi, ja suurteoksiin erikoistuneelta Amanita-kustantamolta ilmestyykin Suomen tykistön satavuotisjuhlakirja Tuli-iskuja! Suomalainen tykistö 100 vuotta.
Sotahistoriaa julkaistaan myös muuten kuin kirjamuodossa. Vuonna 2019 erityisesti talvisota on inspiroinut pelintekijöitä: Tamperelainen Timo Pohja on julkaissut elektronisen version lautapelistään the Coldest Winter, varsinaissuomalaisen Linden Lake Games -pelikustantamon Jäinen kuolema – Suomen talvisota 1939-1940 ilmestyy fyysisenä lautapelinä loka-marraskuussa.
Vuoteen 2019 mahtuu myös runsaasti erilaisia sotahistoriallisia seminaareja ja muita tapahtumia. Sodan ja Rauhan keskus Muisti on mukana järjestämässä Mikkelin kolmatta sotakirjallisuustapahtumaa, jonka teemana on juhlavuoteen sopivasti talvisota. Tänä vuonna 75-vuotista taivaltaan juhlinut Suomen Sotahistoriallinen seura ry. puolestaan järjestää syksyn aikana muun muassa Vienan roolia sodissa käsittelevän miniseminaarin Helsingissä sekä tiedusteluhistoriaan keskittyvän seminaarin Jyväskylässä.
Tekstin on kirjoittanut Olli Kleemola, erikoistutkija
Muistin Pia Puntaselle kotiseututyön korkein tunnustus
Sodan ja rauhan keskus Muistin sisältöjohtajalle ja Sodan ja rauhan keskus Muistin tukisäätiö sr:n asiamiehelle Pia Puntaselle on myönnetty Suomen Kotiseutuliiton kotiseututyön ansiomitali, joka on Kotiseutuliiton korkein tunnustuksen osoitus.
Mitalin saivat myös tuusulalainen Sakari Heikkilä, kauhajokelainen Jussi Kleemola, mikkeliläinen Heikki Kupiainen, lapinlahtelainen Mirja Lehikoinen, leppävirtalainen Kirsi Moisander ja merikarvialainen Jorma Rinne. Mitaleja jaetaan kerran vuodessa, ja ne luovutetaan Valtakunnallisten kotiseutupäivien gaalassa. Tänä vuonna gaala järjestettiin lauantaina 10. elokuuta Rykmentinpuistossa Tuusulassa, Hyrylän lakkautetun varuskunnan historiallisessa miljöössä. Ansiomitalin myöntäminen edellyttää saajalta maakunnallisia tai valtakunnallisia ansioita kotiseututyössä tai erittäin merkittäviä ansioita paikallisessa kotiseututyössä.
Kotiseutuliitto kertoo Puntasen ansioista näin: ”Sodan ja rauhan keskus Muistin sisältöjohtaja ja säätiöasiamies, historiantutkija Pia Puntanen on tullut kulttuuriperintökentällä tunnetuksi myös Suomen Kotiseutuliiton hallituksen aktiivisena jäsenenä, Kotiseutu-vuosikirjan toimituskunnan jäsenenä sekä muun muassa Vuoden kotiseututeko -raadin puheenjohtajana. Puntasen työuran aikaisena linjana kulkevat sotaan ja sotien perintöön liittyvät tutkimukset ja hankkeet: hän oli projektipäällikkönä Mikkelissä vuonna 2015 järjestetyssä kansallisen veteraanipäivän valtakunnallisessa pääjuhlassa, järjestämässä Mikkelin sotakirjallisuustapahtumaa ja nyt Sodan ja rauhan keskus Muistin sisältöjohtajana. Puntanen on viime vuosina myös kirjoittanut useita yritysten, kuntien ja yhteisöjen historioita sekä on ollut laatimassa Mikkelin seudun kulttuuriperintöohjelmaa. Puntasen ansiot sekä paikallisessa, maakunnallisessa että valtakunnallisessa kotiseutu- ja kulttuuriperintötyössä on katsottu erittäin merkittäviksi.”