Kategoria: Arkistoitu uutinen

“Rauhassa on kaikki”

Käytyään taannoin tutustumassa Sodan ja rauhan keskus Muistin lähes valmiisiin tiloihin, Maavoimien esikuntapäällikkö, kenraalimajuri Markku Myllykangas kirjoitti yhteisöpalvelu Twitterissä tiedekeskuksesta tulevan hieno kokemus, joka johdattaa kävijän sodasta rauhaan ihmislähtöisestä näkökulmasta.

Muisti on toki Myllykankaalle entuudestaan tuttu – ainakin suunnitelmien tasolla. Hän kuuluu Muistin tukisäätiön hallitukseen ja on seurannut Muistin rakentumista sen alkuvaiheista asti.  ”Tässä on se hieno perimmäinen ajatus, että rauhan säilyminen edellyttää sitä, että muistetaan sodan kauheus”, Myllykangas sanoo. ”En ole sitä kokenut ja toivon, että en koskaan koekaan.”

Myllykankaan isä oli sotaveteraani. Fyysisesti hän selvisi sodasta, mutta tarinat sodasta ja sen raadollisuudesta kuultiin kotonakin. Isän kokemukset eivät kuitenkaan vaikuttaneet pojan ammatinvalintaan, Myllykangas kertoo – mitä nyt poliisina työskennellyt isä suositteli välttämään poliisiksi ryhtymistä. Omat hyvät kokemukset armeijassa pikkuhiljaa johdattivat Myllykankaan uralle puolustusvoimissa.

Myllykangas kokee, että on tärkeää muistaa sodan kauheudet – ja muistuttaakin niistä. ”Nyt kun sotaveteraaneista kohta aika jättää ja ihmisillä ei enää ole isiä tai isoisiä kertomassa kokemuksistaan, niin se ketju katkeaa”, hän pohtii. Kun tuo ketju katkeaa, on uhkana unohtaminen – se, että asiat ovat meillä verrattain hyvin. ”Koen, että elämme aika hyvässä maassa. Uskallan väittää, että yhdessä maailman parhaista.” Irakin, Afganistanin ja Malin tilanteiden todistaminen on myös avannut Myllykankaan silmiä.

Sana ”sotaväki” herättää mielikuvia, Myllykangas sanoo. ”Siinä tavallaan laitetaan vastakkain sota ja rauha, ikään kuin sotilas odottaisi sotaa päästäkseen sotimaan. Se on juuri päinvastoin. Eihän kukaan hullu ehdoin tahdoin odota sotaa, vaan hän tekee kaikkensa, että ei joudu sotaan.”

“Rauhassa on kaikki”, Myllykangas sanoo. ”Se merkitsee paljon: että saa vapaasti kulkea, puhua suomea, ei tarvitse pelätä vankilaan joutumista mielipiteistään tai sanomisistaan. Ilman rauhaa emme tässä olisi.”

Myllykangas toteaa, että pohjimmiltaan sotilailla on koulutus pahimman varalle. Hänellä onkin henkilökohtainen slogan, joka toimii päivän ohjaavana ajatuksena. ”Joka aamu herätessäni toivon, että en joutuisi koulutustani vastaavaan työhön.”

Artikkeli on osa juttusarjaa, jossa kuullaan erilaisia näkökulmia sodan ja rauhan kysymyksiin.

TET-harjoittelusta Rauhanliiton toiminnanjohtajaksi

Lapsena Laura Lodenius piileskeli vanhempiensa kokouspöydän alla. Kun vanhemmat kokoustivat, tytär imi itseensä järjestötyön ilmapiiriä. Se jäi mieleen yhteisöllisenä ja mielekkäänä. Vanhemmilta peritty palo parantaa maailmaa vei Lodeniuksen ensin TET-harjoitteluun Sadankomiteaan ja lukuisien määräaikaisten tehtävien ja vapaaehtoistöiden kautta nykyiseen tehtävään Rauhanliiton toiminnanjohtajana.

Rauhanliiton toiminnanjohtajana Lodenius on toiminut vuodesta 2006 lähtien. Helsingin Pasilan Rauhanasemalla toimiva Rauhanliitto on 16 suomalaisen rauhanjärjestön kattojärjestö, joka edistää konfliktien ennaltaehkäisemistä, kampanjoi aseistariisunnan ja rauhanrakentamisen puolesta ja osallistuu turvallisuuspoliittiseen keskusteluun.

Rauhantyötä tehdään moninaisilla tasoilla ja tavoilla, Lodenius sanoo ja kertoo Rauhanliiton tekevän sekä valistus – että vaikuttamistyötä ruohonjuuritasolta aina päättäjätasolle asti. Käsiteltävät kysymykset koskevat hyvinkin konkreettisia asioita asekaupoista hävittäjähankintoihin.

Ajankohtaisen työn lisäksi on syytä miettiä pidemmälle, Lodenius sanoo. Mitä tulevaisuuden päättäjät ajattelevat?  Rauhanliitto tekee koulujen kanssa globaalikasvatusta, jonka puitteissa nuoret miettivät globaaleja haasteita ja sitä, miten itse olla aktiivinen toimija.

Rauhantyön seuraava sukupolvi toimii verkossa

”Tämän päivän nuoret tekevät rauhantyötä aika pragmaattisesti arjen valintojen kautta”, Lodenius kertoo. Nuoret yhdistävät ihmisoikeuskysymykset, demokratian ja rauhan toisiinsa. He miettivät, miten tukea kestävää kehitystä, joka mahdollistaa elämän maapallolla. Monet ovatkin valmiita tekemään kulutusratkaisuja kaupassa kestävämmän tulevaisuuden puolesta. He siis ”äänestävät rahoillaan”, Lodenius sanoo. ”Sekin on rauhantyötä.”

Vaikuttamistyö on siirtynyt nettiin ja sosiaalisen median kampanjat voivat toimia hyvinkin kansainvälisesti. Tämän päivän nuoret ovat kasvaneet globalisoituneessa maailmassa ja teknologian ympäröimänä.

Ihminen kaiken keskiössä

Mutta voisiko edellisiltä sukupolvilta oppia jotakin? Toki, Lodenius sanoo. Historian kulku on ihmisten toimien summa. Virheistä ja onnistumisista on syytä ottaa opikseen. ”Historiallisten hetkien ja tapahtumien takana on ihmisten päätöksiä, joten historiasta voi oppia meistä itsestämme jotain”, hän toteaa.

Samalla menneisyys ei kuitenkaan voi olla ainoa ohjenuora, koska jokaisella ajalla on erityispiirteensä. Konfliktit ovat muuttuneet merkittävästi sitten maailmansotien, Lodenius muistuttaa. Teknologia on tuonut mukanaan uudet haasteet. Kybervaikuttaminen muuttaa turvallisuuspolitiikkaa ja esimerkiksi tekoälyllä voi tulevaisuudessa olla sodankäynnissä yhä suurempi rooli.

Silti, kaiken ytimessä on yhä ihminen. ”Rauhanpäivänä yritän aina muistuttaa, että sodan ja väkivaltaisten konfliktien suhteen ei ole kysymys luonnonoikuista – ei hirmumyrskyistä, sadon syövistä heinäsirkkaparvista tai maanjäristyksistä, vaan ihmisten ratkaisujen seurauksista”, Lodenius sanoo. ”Siksi ihminen voi myös itse tehdä valintoja, jotka rakentavat rauhaa ja kestävää kehitystä”, hän toteaa.

Tämän vuoden rauhanpäivän teema onkin YK:ssa “Shaping Peace Together”, vapaasti käännettynä ”muotoilkaamme rauha yhdessä.”

”Se on ihan hyvä kehotus.”

Artikkeli on osa juttusarjaa, jossa kuullaan erilaisia näkökulmia sodan ja rauhan kysymyksiin.

Taistelut lakkasivat Suomen rintamilla 13.3.1940 klo 11. Viipurin seuduilla tuolloin sotinut Matti Lepola muisteli:

”Kolmantenatoista maaliskuuta tuli seitsemännen komppanian lähetti majamme ovelle ja luki kädessään olevasta paperista, että rauha alkaa 13.03. klo 11, ja luettuaan poistui saman tien. Jäimme ihmettelemään ja totesimme, että se kolmastoista päivä on tänään ja kello on nyt 10, rauhaan on enää tunti aikaa. Äkkiä henki olikin kovin kallis ja koska kranaatteja tuli edelleen, suojauduimme saatavilla oleviin monttuihin mahdollisimman mataliksi. Klo 11 tuli outo hiljaisuus. Sota oli loppunut! Rauhanehdoista emme tienneet mitään. Mutta tärkeintä oli, että olimme vielä hengissä!”  

Suomen hallituksen asettama rauhanvaltuuskunta oli aamuyöllä allekirjoittanut Moskovan rauhansopimuksen joka päätti 105-päiväisen talvisodan. Sopimuksen allekirjoittamista edelsi monivaiheinen prosessi: Suomen hallitus oli 5.3. taipunut kiivaan keskustelun jälkeen hyväksymään Neuvostoliiton ennakkoehdot ja jättänyt lähettämättä avunpyynnön länsivalloille. Ulkoministeri Väinö Tanner katsoi, että ulkovaltojen sotilaallinen apu ei tulisi ajoissa eikä riittävän suurimittaisena. Lopulta kaikki paitsi opetusministeri Uuno Hannula ja puolustusministeri Juho Niukkanen asettuvat Tannerin kannalle.  

Risto Rytin johtama valtuuskunta kävi Moskovassa neuvotteluja 8.3. alkaen. Rauhanehdot olivat järkytys kaikille valtuuskunnan jäsenille, sillä niihin sisältyi runsaasti myös vielä suomalaisten hallussa olevia alueita. Kun suomalaiset tähän vedoten pyysivät lievennyksiä, kysyi Molotov: ”Haluatteko että joukkomme ottavat ne sitten haltuunsa?” Suomen hallitus keskusteli kiivaasti annetuista ehdoista, ja lopulta presidentti Kallio antoi 12.3. valtakirjan sopimuksen allekirjoittamiselle todeten: ”Kuivukoon käteni, joka on pakotettu tällaisen paperin allekirjoittamaan.”  

Rauhanehdoissa Karjalankannas, Laatokan Karjala, Sallan-Kuusamon alueita, osa Petsamon Kalastajasaarennosta ja Suomenlahden saaria oli luovutettava Neuvostoliitolle. Lisäksi Hankoniemi piti vuokrata 30 vuodeksi Neuvostoliiton laivastotukikohdaksi. Toisaalta rauhaa voitiin pitää suomalaisten näkökulmasta myös voittona, olihan Neuvostoliiton alkuperäisenä tavoitteena ollut Suomen miehittäminen. Suomen sitkeä vastarinta ja länsivaltojen intervention uhka oli pakottanut Stalinin luopumaan tavoitteistaan.     

Rauha tehtiin viime hetkillä, sillä armeija oli väsynyt, parhaiten varustetut puolustuslinjat oli menetetty ja tykistön ammukset olivat lopussa. Päämajan hallitukselle 9.3. antamassa raportissa todetaan ”etteivät enemmät sotatoimet voi johtaa muuhun kuin tilanteen jatkuvaan huononemiseen ja uusiin alueluovutuksiin”. Silti rintamasotilaitten oli vaikea hyväksyä rauhaa, kuteen erään joukkueenjohtajan puuskahduksesta käy ilmi: ”Rauha! Karjala menetetty. Hankoniemi menetetty. Voi ristuksen perkele! Voi jumalauta!” 

Sodan vuoksi 420 000 ihmistä, useampi kuin joka kymmenes suomalainen, menetti kotinsa ja kotiseutunsa. Lisäksi 10 000 kotia oli tuhoutunut pommituksissa eri puolilla maata. ”En muista, miltä tuntui painaa tuvan ovi kiinni sieltä lähtiessä. Vanhemmille se oli hyvin raskasta. Päivällä radiosta sanottiin rauhan ehdot. Se oli kova sana: Karjala menetetty. Kotia ei ole enää missään, mieron tie, edessä tulevaisuus”, kertoi jaakkimalainen Tenho Tiilikka. 

Kansalaiset kuulivat rauhasta ulkoministeri Tannerin radiopuheessa. Mielialat olivat kahtalaiset: toisaalta surtiin sodan uhreja, menetettyjä koteja ja sodan mielettömyyttä, toisaalta iloittiin, kun pommitukset ja suruviestit rintamalta vihdoin loppuivat. Suomalaisilla oli edessään tuntematon tulevaisuus, jossa ja ryhdyttiin rakentamaan uutta elämää yhä käynnissä olleen maailmansodan varjossa.  

VTT Olli Kleemola, FL Leena Hangasmaa 

Voit katsoa artikkelin videomuodossa täältä: https://youtu.be/vsqM7W-rsHU

Muistin tiimi sai uuden jäsenen vuodenvaihteessa, kun joukkoon liittyi yhdysopettaja Janne Elo Mikkelistä.

Janne Elo on toiminut historian, yhteiskuntaopin ja elämänkatsomustiedon opettajana 10 vuoden ajan. Alun perin hän on kotoisin Imatralta.

– Opiskelin Joensuussa aineenopettajaksi kymmenisen vuotta sitten, sen jälkeen olen viettänyt jo yhdeksän vuotta Mikkelissä. Työskentelen tällä hetkellä Urheilupuiston koulussa.

Yhdysopettajana Elon tehtävä on toimia ”linkkinä” koulujen ja Sodan ja rauhan keskus Muistin välillä.

– Tehtäväni vaihtelevat materiaalien testaamisesta käytäntöjen luomiseen. Odotan innolla työskentelyä Muistin porukassa. Työporukka vaikuttaa kivalta ja on mukava pohtia välillä aikuistenkin kanssa historiaan liittyviä asioita, lasten ja nuorten kanssa pääasiassa työskentelevä Elo sanoo.

“Opettajana, isänä ja veronmaksajana voin todeta Muistin kaltaisen tiedekeskuksen tuovan paljon hyvää Mikkeliin.”

Elo innostui hakemaan tehtävään, sillä museot ja tiedekeskukset kiinnostavat häntä sekä työn puolesta että vapaa-ajalla.

–  Opettajana vierailen paljon kouluryhmien kanssa museoissa ja Mikkelin kaupunki kannustaakin tällaiseen ”jalkautumiseen”. Myös vapaa-ajalla museoissa tulee käytyä niin paljon, että lapseni pitävät sitä normaalimpana kuin vaikkapa hampurilaisravintolassa vierailua, Elo nauraa.

Kuten monen suomalaisen, myös Elon elämää sota on koskettanut.

–  Kotikaupunkini Imatra kärsi sodista. Siitähän kaavailtiin ihan suurkaupunkia, ja Alvar Aalto piirsi kaupunkiin kolme keskustaa, mutta sota kuitenkin muutti suunnitelmat. Isovanhempani ovat kotoisin rajan takaa Karjalasta, joten sota on vaikuttanut sukuni vaiheisiin merkittävästi. Osa nykyisistä oppilaistanikin on sota-alueelta.

Muisti on Janne Elon mielestä tärkeä moneltakin kantilta katsottuna.

– Opettajana, isänä ja veronmaksajana voin todeta Muistin kaltaisen tiedekeskuksen tuovan paljon hyvää Mikkeliin. Muistissa läsnä ovat mennyt, nykyhetki ja tuleva ja se auttaa ymmärtämään mitä rauha merkitsee ja miten se säilytetään.