Kategoria: Ajankohtaista
Kansallinen veteraanipäivä siirtää perintöä seuraaville polville
Kansallista veteraanipäivää vietetään sotiemme veteraanien kunniaksi. Päivää vietettiin ensimmäisen kerran vuonna 1987 itsenäisen Suomen täyttäessä 70 vuotta. Päiväksi valikoitui 27.4., joka on Lapin sodan päättymispäivä. Tällä haluttiin viestiä veteraanipäivän rauhantahtoisuutta.
Veteraanipäivä on suhteellisen nuori juhla. Kylmä sota piti pitkään Suomessa sodan ja sen muistamisen piilossa. 1980-luvun lopussa Neuvostoliiton alettua uudistua ilmapiiri avautui viimein avoimelle puheelle sodistamme ja niihin osallistuneista miehistä ja naisista. Veteraanijärjestöt ja silloinen pääministeri Kalevi Sorsa tekivät aloitteen kansallisen päivän viettämisestä, jolla veteraanit saivat vihdoin julkista arvostusta Suomen itsenäisyyden puolustamisesta.
Kansallisesta veteraanipäivästä on muodostunut yksi vuoden merkittävimpiä itsenäisen Suomen juhlia. Valtakunnallisen pääjuhlan lisäksi juhlaa on vietetty paikallisesti Suomen kunnissa eri tavoin. Tänä vuonna Tampereella vietettäväksi suunniteltu valtakunnallinen pääjuhla on peruttu koronavirustilanteen vuoksi. Juhlan teema “Ihmisten välillä hyvä tahto – Välvilja mellan människor” on kuitenkin ajankohtainen aina.
Sotaveteraaneja on keskuudessamme vielä lähes 8000, heistä enemmistö on naisia. Sotaveteraanien perinteitä hoitaa ja vaalii Tammenlehvän Perinneliitto, jonka veteraanijärjestöt perustivat vuonna 2003. https://tammenlehva.fi/. Veteraanien etujärjestönä toimii Sotaveteraanien keskusliitto. https://sotaveteraanit.fi/
Tänä poikkeuksellisena keväänä käytännössä kaikki kansallisen veteraanipäivän viralliset juhlallisuudet on peruttu. Liput kuitenkin liehuvat saloissa, ja voimme juhlistaa päivää esimerkiksi kuuntelemalla Suomen suurimman virtuaalikuoron esittämää Finlandia-hymniä. Esityksen on vuoden 2020 kansallisen veteraanipäivän kunniaksi tilannut valtioneuvosto. Kuorossa laulaa 1075 kuorolaista ja sitä johtaa director cantus Arto Joutsimäki. https://www.youtube.com/watch?v=kG1WcTLDJ1E
Värväys: Markkinointi- ja viestintävastaava
Haluatko olla mukana perustamassa uutta tiedekeskusta? Viestinnän ammattilaisena olet luomassa uuden tiedekeskuksen viestinnän ja markkinoinnin kokonaisuuksia yhdessä toimitusjohtajan ja sisältöjohtajan kanssa. Vastaat monipuolisessa tehtävässäsi sekä visuaalisesta että kirjallisesta viestinnästä. Tehtävänäsi on pitää yllä ja kehittää Sodan ja rauhan keskus Muistin verkkosivuja ja huolehtia keskuksen sosiaalisen median kanavista. Tehtävääsi kuuluu myös markkinointia markkinointistrategian pohjalta: tuotat muun muassa mainokset painettuihin ja sähköisiin medioihin.
Parhaat edellytykset tehtävän hoitamiselle antaa soveltuva yliopisto- tai ammattikorkeakoulututkinto sekä riittävä kokemus viestinnän ja markkinoinnin tehtävistä. Arvostamme erityisesti kokemusta visuaalisesta ja kirjallisesta viestinnästä. Hallitset vähintään perustaidot taitosta ja kuvankäsittelystä. Omaat visuaalista silmää ja kirjoitat sujuvasti. Historian tuntemus ja kiinnostus sotahistoriaan katsotaan eduksi. Tehtävän menestyksellinen hoitaminen edellyttää sinulta hyviä yhteistyö- ja vuorovaikutustaitoja, oma-aloitteisuutta ja joustavuutta.
Tarjoamme sinulle vakituisen työn uudessa tiedekeskuksessa. Pääset perustamisvaiheessa 2020-2021 osallistumaan keskuksen suunnitteluun ja kehittämiseen. Työ on haastava ja mielenkiintoinen myös kokeneemmalle viestinnän ammattilaiselle. Työehdot määräytyvät Museoiden työehtosopimuksen mukaan.
Tehtävä alkaa 1.6.2020 tai sopimuksen mukaan. Tehtävässä noudatetaan 6 kk koeaikaa.
Jätä hakemus 3.5.2020 klo 23.55 mennessä. Täytä hakemukseen vain olennaisimmat työkokemukset ja koulutukset. Voit halutessasi liittää hakemukseen ansioluettelosi, josta selviää muu työkokemuksesi ja koulutuksesi.
Muistin uutiskirje 2/2020
Sodan ja rauhan keskus Muistin uutiskirje 2/2020 on ilmestynyt ja lähetetty tilaajille. Uutiskirjeen aiheita ovat mm. “Kun arki muuttuu tuntemattomaksi”, “Ethän levitä huhuja”, “Talvisodan evakot ja pika-asutuslaki”. Pedagogimme kertoo tutustumiskäynnistä Heurekaan ja näyttelytuottajan kirjoituksen aiheena on: “Muisti matkailukohteena – niille, joita sodan historia kiinnostaa, mutta erityisesti niille, joita se ei kiinnosta”. Käy tilaamassa uutiskirjeemme ja seuraa miten Muistin perustaminen etenee.
Talvisodan päättänyt rauha 13.3.1940
Taistelut lakkasivat Suomen rintamilla 13.3.1940 klo 11. Viipurin seuduilla tuolloin sotinut Matti Lepola muisteli:
”Kolmantenatoista maaliskuuta tuli seitsemännen komppanian lähetti majamme ovelle ja luki kädessään olevasta paperista, että rauha alkaa 13.03. klo 11, ja luettuaan poistui saman tien. Jäimme ihmettelemään ja totesimme, että se kolmastoista päivä on tänään ja kello on nyt 10, rauhaan on enää tunti aikaa. Äkkiä henki olikin kovin kallis ja koska kranaatteja tuli edelleen, suojauduimme saatavilla oleviin monttuihin mahdollisimman mataliksi. Klo 11 tuli outo hiljaisuus. Sota oli loppunut! Rauhanehdoista emme tienneet mitään. Mutta tärkeintä oli, että olimme vielä hengissä!”
Suomen hallituksen asettama rauhanvaltuuskunta oli aamuyöllä allekirjoittanut Moskovan rauhansopimuksen joka päätti 105-päiväisen talvisodan. Sopimuksen allekirjoittamista edelsi monivaiheinen prosessi: Suomen hallitus oli 5.3. taipunut kiivaan keskustelun jälkeen hyväksymään Neuvostoliiton ennakkoehdot ja jättänyt lähettämättä avunpyynnön länsivalloille. Ulkoministeri Väinö Tanner katsoi, että ulkovaltojen sotilaallinen apu ei tulisi ajoissa eikä riittävän suurimittaisena. Lopulta kaikki paitsi opetusministeri Uuno Hannula ja puolustusministeri Juho Niukkanen asettuvat Tannerin kannalle.
Risto Rytin johtama valtuuskunta kävi Moskovassa neuvotteluja 8.3. alkaen. Rauhanehdot olivat järkytys kaikille valtuuskunnan jäsenille, sillä niihin sisältyi runsaasti myös vielä suomalaisten hallussa olevia alueita. Kun suomalaiset tähän vedoten pyysivät lievennyksiä, kysyi Molotov: ”Haluatteko että joukkomme ottavat ne sitten haltuunsa?” Suomen hallitus keskusteli kiivaasti annetuista ehdoista, ja lopulta presidentti Kallio antoi 12.3. valtakirjan sopimuksen allekirjoittamiselle todeten: ”Kuivukoon käteni, joka on pakotettu tällaisen paperin allekirjoittamaan.”
Rauhanehdoissa Karjalankannas, Laatokan Karjala, Sallan-Kuusamon alueita, osa Petsamon Kalastajasaarennosta ja Suomenlahden saaria oli luovutettava Neuvostoliitolle. Lisäksi Hankoniemi piti vuokrata 30 vuodeksi Neuvostoliiton laivastotukikohdaksi. Toisaalta rauhaa voitiin pitää suomalaisten näkökulmasta myös voittona, olihan Neuvostoliiton alkuperäisenä tavoitteena ollut Suomen miehittäminen. Suomen sitkeä vastarinta ja länsivaltojen intervention uhka oli pakottanut Stalinin luopumaan tavoitteistaan.
Rauha tehtiin viime hetkillä, sillä armeija oli väsynyt, parhaiten varustetut puolustuslinjat oli menetetty ja tykistön ammukset olivat lopussa. Päämajan hallitukselle 9.3. antamassa raportissa todetaan ”etteivät enemmät sotatoimet voi johtaa muuhun kuin tilanteen jatkuvaan huononemiseen ja uusiin alueluovutuksiin”. Silti rintamasotilaitten oli vaikea hyväksyä rauhaa, kuteen erään joukkueenjohtajan puuskahduksesta käy ilmi: ”Rauha! Karjala menetetty. Hankoniemi menetetty. Voi ristuksen perkele! Voi jumalauta!”
Sodan vuoksi 420 000 ihmistä, useampi kuin joka kymmenes suomalainen, menetti kotinsa ja kotiseutunsa. Lisäksi 10 000 kotia oli tuhoutunut pommituksissa eri puolilla maata. ”En muista, miltä tuntui painaa tuvan ovi kiinni sieltä lähtiessä. Vanhemmille se oli hyvin raskasta. Päivällä radiosta sanottiin rauhan ehdot. Se oli kova sana: Karjala menetetty. Kotia ei ole enää missään, mieron tie, edessä tulevaisuus”, kertoi jaakkimalainen Tenho Tiilikka.
Kansalaiset kuulivat rauhasta ulkoministeri Tannerin radiopuheessa. Mielialat olivat kahtalaiset: toisaalta surtiin sodan uhreja, menetettyjä koteja ja sodan mielettömyyttä, toisaalta iloittiin, kun pommitukset ja suruviestit rintamalta vihdoin loppuivat. Suomalaisilla oli edessään tuntematon tulevaisuus, jossa ja ryhdyttiin rakentamaan uutta elämää yhä käynnissä olleen maailmansodan varjossa.
VTT Olli Kleemola, FL Leena Hangasmaa
Voit katsoa artikkelin videomuodossa täältä: https://youtu.be/vsqM7W-rsHU
Yhdysopettaja toimii linkkinä koulujen ja tiedekeskuksen välillä
Muistin tiimi sai uuden jäsenen vuodenvaihteessa, kun joukkoon liittyi yhdysopettaja Janne Elo Mikkelistä.
Janne Elo on toiminut historian, yhteiskuntaopin ja elämänkatsomustiedon opettajana 10 vuoden ajan. Alun perin hän on kotoisin Imatralta.
– Opiskelin Joensuussa aineenopettajaksi kymmenisen vuotta sitten, sen jälkeen olen viettänyt jo yhdeksän vuotta Mikkelissä. Työskentelen tällä hetkellä Urheilupuiston koulussa.
Yhdysopettajana Elon tehtävä on toimia ”linkkinä” koulujen ja Sodan ja rauhan keskus Muistin välillä.
– Tehtäväni vaihtelevat materiaalien testaamisesta käytäntöjen luomiseen. Odotan innolla työskentelyä Muistin porukassa. Työporukka vaikuttaa kivalta ja on mukava pohtia välillä aikuistenkin kanssa historiaan liittyviä asioita, lasten ja nuorten kanssa pääasiassa työskentelevä Elo sanoo.
“Opettajana, isänä ja veronmaksajana voin todeta Muistin kaltaisen tiedekeskuksen tuovan paljon hyvää Mikkeliin.”
Elo innostui hakemaan tehtävään, sillä museot ja tiedekeskukset kiinnostavat häntä sekä työn puolesta että vapaa-ajalla.
– Opettajana vierailen paljon kouluryhmien kanssa museoissa ja Mikkelin kaupunki kannustaakin tällaiseen ”jalkautumiseen”. Myös vapaa-ajalla museoissa tulee käytyä niin paljon, että lapseni pitävät sitä normaalimpana kuin vaikkapa hampurilaisravintolassa vierailua, Elo nauraa.
Kuten monen suomalaisen, myös Elon elämää sota on koskettanut.
– Kotikaupunkini Imatra kärsi sodista. Siitähän kaavailtiin ihan suurkaupunkia, ja Alvar Aalto piirsi kaupunkiin kolme keskustaa, mutta sota kuitenkin muutti suunnitelmat. Isovanhempani ovat kotoisin rajan takaa Karjalasta, joten sota on vaikuttanut sukuni vaiheisiin merkittävästi. Osa nykyisistä oppilaistanikin on sota-alueelta.
Muisti on Janne Elon mielestä tärkeä moneltakin kantilta katsottuna.
– Opettajana, isänä ja veronmaksajana voin todeta Muistin kaltaisen tiedekeskuksen tuovan paljon hyvää Mikkeliin. Muistissa läsnä ovat mennyt, nykyhetki ja tuleva ja se auttaa ymmärtämään mitä rauha merkitsee ja miten se säilytetään.
Kaikuja vie muistoihin
Sodan ja rauhan keskus Muistin tuottama dokumenttielokuva ”Kaikuja” julkaistiin 4.12.2019. Dokumentissa kuullaan lottana toimineen Marjatta Otvan muistoja Itä-Karjalasta ja sodasta.
Dokumentin on ohjannut sekä käsikirjoittanut dokumentaristi Noora Kytöharju ja haastattelijana toimi Pia Puntanen.
– Sodan ja rauhan keskus Muisti haluaa kertoa sodan kokemuksista, ihmisten äänellä. Tilaisuus tämän yhden tarinan kertomiseen tarjoutui kevätkesällä: meillä oli Marjatan tarina ja Noora Kytöharju, joka oli valmis tarttumaan toimeen. Syntyi Kaikuja, Muistin ensimmäinen dokumenttituotanto, avaa Muistin sisältöjohtaja Puntanen dokumentin taustaa.
Dokumentin julkistustilaisuus järjestettiin Marjatta Otvan kotona Mikkelin Vanhainkotiyhdistyksen ylläpitämässä Pietarinpirtissä 4.12.2019.
Dokumentti katsottavissa täältä.
“Sodan ja rauhan keskus Muisti haluaa kertoa sodan kokemuksista, ihmisten äänellä. “
Kaikuja
Kesto 16:45
”Sota jättää jäljen. Kaikki me rakennumme tarinoidemme kerroksista.”
Neljä kohtausta matkalta Itä-Karjalaan. Muistot heijastuvat utuisina kuvina 78 vuotta myöhemmin mikkeliläisen palvelutalon huoneessa. On kevät, tulee kesä. Aika kulkee eteenpäin. Mekin kuljemme, kohtaamme ihmisiä ja usein unohdamme, että meillä kaikilla on tarina. Olemme kerroksia, inhimillisiä, elämän poimujen muovaamia.
Dokumentti on matka muistoihin ja vuoteen 1941. Se on henkilötarina ja matkakertomus. Siinä käsitellään 18-vuotiaan lotan, Marjatta Otvan, matkaa kohti Itä-Karjalaa ja tapahtumia matkan varrella. Sota vyöryy ympärillä. Päähuomion saavat hetket, välähdyksenomaiset muistot. Dokumentin tarina perustuu Marjatta Otvan keväällä 2019 tehtyyn haastatteluun.
Jokaisella ihmisellä on tarina. On yksi sota, monta tarinaa, kokemusta ja näkökulmaa. Tämä on yksi niistä tarinoista.
”Teit’ isäin astumaan?” Pojat sotakentillä 1700-luvulta nykypäivään
Sota on perinteisesti mielletty miesten toiminnaksi, jossa lapsilla on korkeintaan uhrin rooli. Lasten rooli on kuitenkin ollut huomattavasti moniulotteisempi, ja etenkin pojat ovat osallistuneet moniin sotiin aktiivisesti erilaisissa tehtävissä.
Suhtautuminen sotiin osallistuviin poikiin on muuttunut vuosisatojen saatossa. Täysi-ikäisyyden rajat ovat eri aikoina vaihdelleet, mutta tässä kirjoituksessa ”poikiin” viitattaessa tarkoitetaan lähinnä alle 17-vuotiaita.
Hattujen sodan (1741–1743) aikana venäläisten puolella palvellut kapteeni Diethardt kuvasi päiväkirjassaan rykmenttien yhteydessä toimineen ”poikakomppanioita”, jotka avustivat rykmenttejä monenlaisissa tehtävissä. Yhdysvaltain sisällissotaan poikia osallistui paitsi rumpaleina myös taistelijoina. Suomen sodassa 1808–1809 palveli lukuisia nykyisen määritelmän mukaan lapsisotilaiksi laskettavia henkilöitä, joiden idealisoidun arkkityypin Runeberg ikuisti Vänrikki Stoolin tarinoiden Sotilaspoika-runoon. Monissa maissa olikin tavallista, että poikalapsi ilmoitettiin armeijan rulliin jo hyvin nuorena, tavoitteena taata upseerinvirka täysi-ikäisyyden kynnyksellä.
Nationalistisen aatemaailman kukoistuskaudella 1800-luvulla lapsia pyrittiin etenkin keisarillisessa Saksassa, mutta myös muualla kasvattamaan valtion uskollisiksi alamaisiksi. Tähän kasvatukseen kuuluivat osaltaan sotilaalliset laulut ja tinasotilailla käydyt sodat sekä erilaiset sotaleikit. Niitä olivat esimerkiksi hiekkalaatikkoon rakennettujen kasarmien valtaus, leikkimiekoin miekkailu, tinasotilailla taistelu tai soveltuvassa maastossa järjestetyt suuremman mittakaavan sotapelit. Näiden leikkien katsottiin tuon ajan kasvatusideologiassa paitsi vahvistavan ruumiillista kuntoa, myös antavan pojille henkisiä valmiuksia sotilasuralle.
1900-LUVUN LAPSISOTILAAT
Nykyajan näkökulmasta varsin militaristiset leikit jatkuivat edelleen 1900-luvulla. Vuonna 1914 ensimmäisen maailmansodan alkaessa jopa 12-vuotiaiden poikien tiedetään ilmoittautuneen armeijoihin, osa välttääkseen kotirintaman karun elämän, osa taas seikkailunhalusta tai isänmaallisen innoituksen vallassa. Joillakuilla, kuten esimerkiksi Serbian armeijaan liittyneellä seitsemänvuotiaalla Momčilo Gavrićilla motiivina oli kosto: Itävalta-Unkarin joukot olivat surmanneet lähes koko hänen sukunsa.
Vasemmalla kuvassa Momčilo Gavrić. (Wikimedia.)
Suomen sisällissodassa vuonna 1918 alaikäisiä osallistui sotatoimiin niin punaisten kuin valkoistenkin riveissä. Tunnetuin lapsisotilas lienee ollut 14-vuotias Onni Kokko, joka taisteli valkoisten puolella ja haavoittui kuolettavasti Tampereen taisteluissa. Kokon henkilön ympärille rakennettiin sotienvälisenä aikana sankaritarina, jonka toivottiin innoittavan suomalaisnuoria osallistumaan suojeluskuntien poikatoimintaan. Toisin kuin useassa muussa Euroopan maassa, Suomessa suojeluskuntien poikatoimintaan osallistuminen perustui vapaaehtoisuuteen.
Suojeluskuntien poikaosastot, jotka jatkosodan aikana nimettiin Runebergin edellä mainitun runon mukaan Sotilaspojiksi, jatkoivat 12–16-vuotiaiden poikien sotilaallista valmentamista sotienvälisenä aikana. Toimintaan sisältyi urheilua, eräretkiä ja sotilaallisia valmiuksia kasvattavia maastoleikkejä. Talvisodan (1939–1940) aikana niin pojat kuin tytötkin osallistuivat avustaviin tehtäviin, kuten esimerkiksi ilmavalvontaan.
Kuvassa oikealla Onni Kokko. (Wikimedia.)
Sodan loppupuolella, kun Suomen armeijan reservit alkoivat olla loppuun kuluneet, sodanjohto turvautui epätoivoiseen uhkapeliin: suojeluskunnan poikaosastoihin kuuluvista nuorista koottuja yksiköitä heitettiin tukkimaan rintaman murtumia. Suojeluskuntapoikana sotaan lähtenyt Antti Henttonen muisteli: ”Kun helmikuun puolivälissä Summa murtui, niin Viipurin piirin 22:sta suojeluskunnasta kerättiin pataljoona poikia Summaan, puolustamaan murtunutta Summaa. Siinä kävi sitten niin että, meidät koottiin joukkue poikia nuorisoseuran talolle, ja siellä vänrikki [– –] joka lähti joukkuetta viemään sinne. Panimme nelirivit ja kysyimme pelottaako ketään. No kuka siinä uskalsi ääneen sanoa, että voi vähän pelottaakin.”
[- -] Siinä kolmen päivän aikana, minkä me olimme Summassa, venäläiset tykittivät yhtä hyökkäystä. He tulivat parin pienen tankin tukemana yhtenäisenä uraata huutavana rintamana. Vanhemmat sotilaat olivat kaivaneet metsän kankaaseen poteroita ja heittivät sieltä kasapanokset ja polttopullot näitten tankkien eteen ja ne paloivat, jolloin jalkaväen hyökkäys ja uraahuudot loppuivat ja he vetäytyivät. Että me emme joutuneet sitten sen enempää taisteluun, siinä oli lähellä tulla käsikähmä. Kun ensimmäiset alkoivat tulla, niin meidän vänrikkimme komensi pistimet päälle. Ja me panimme ne, en tiedä mitä me oisimme, nälkäiset, väsyneet pojat tehneet pistimillämme, mutta onneksi sitten kun ne vanhemmat miehet saivat ne kaksi tankkia palamaan ja hyökkäys pysähtyi niin me emme joutuneet kokeilemaan pistimiämme.”
Jatkosodan alun isänmaallisen innostuksen aikana moni suomalaispoika pyrki rintamalle joko isänsä mukana tai itsekseen. Tunnetuin esimerkki oli koulupojista muodostettu ”oravapatteri” (Kevyt patteristo 14), joka oli ikävuosiltaan Suomen armeijan nuorin sotilasyksikkö. Sen tykkimiehet olivat 15-19 vuotiaita. Kun asemasotavaihe alkoi vuoden 1941 lopulla, liian nuoret soturit eli vuonna 1924 syntyneet ja sitä nuoremmat komennettiin siviiliin. Ennen sodanjohdon edellä kuvattua puuttumista asiaan rintamalla oli – usein isänsä kanssa – tätäkin nuorempia poikia, jotka toimivat esimerkiksi lähetteinä. Tunnetuin esimerkki talvi- ja jatkosodassa taistelleista lapsisotilaista oli Suomen armeijan nuorimpana kersanttina– sotilasarvoa tosin lienee syytä pitää kyseenalaisena – tunnettu Unto Vallenius jäi orvoksi ennen talvisotaa. Hän toimi talvisodan aikana 12-vuotiaana Kollaalla ja jatkosodan alkuvaiheessa Karhumäen suunnalla. Jatkosodan loppuvaiheessa puolestaan monet alaikäiset pojat toimivat mm. ilmatorjunnassa.
Yläpuolella olevassa kuvassa kaksi sotaa taistellut armeijan nuorin kersantti 14-vuotias Unto Vallenius ratsastuksella. (SA-kuva.)
Myös Neuvostoliitto otti lapsia puna-armeijan riveihin. Puna-armeijaan ja partisaaniosastoihin kuului eri arvioiden mukaan 60 000–300 000 alaikäistä, joista pääosa toimi avustavissa tehtävissä, mutta osa otti osaa taisteluihin ase kädessä. Vaikuttimet rintamalle lähtöön olivat myös neuvostoliittolaisten lasten kohdalla moninaiset: joitakin innoitti isänmaallinen henki, jotkut taas olivat jääneet esimerkiksi sotatoimien seurauksena orvoiksi ja etsivät turvaa armeijasta tai partisaaniyksiköistä. Neuvostoarmeijan lapsisotilaita tunnetumpia olivat kansallissosialistisen Saksan nuorisojärjestö Hitlerjugendin riveistä sodan loppuvaiheessa miestappioista kärsineiden joukkojen tueksi mobilisoidut nuoret. Myös vuonna 1944 perustettujen Volkssturm-joukkojen riveissä taisteli paljon alaikäisiä poikia.
Kuvassa Hitlerjugendin jäsen Willi Hübner palkitaan rautaristilla 1945. (Wikimedia.)
Lasten ja nuorten osallistuminen sotatoimiin ymmärrettiin toisen maailmansodan aikana kysymykseksi, jota kunkin maan propaganda pyrki parhaansa mukaan hyödyntämään. Samalla kun poikien osanotto taisteluihin omalla puolella pyrittiin selittämään isänmaanrakkauden kiistattomaksi osoitukseksi, vihollisen riveissä taistelevat nuoret stilisoitiin usein joko vastustajan epätoivoisen tilanteen ja/tai moraalisen rappion ilmentymiksi.
Toisen maailmansodan jälkeenkin lapsisotilaita on osallistunut lukuisiin konflikteihin Afrikassa, Punakhmerien riveissä Aasiassa 1970-luvulla, brittijoukoissa Falklandin sotaan 1980-luvulla sekä moniin muihin sotiin. Lapset nähdään paitsi helpommin ohjailtavina ja alttiimpina agitaatiolle, myös fanaattisempina, vähemmän kuolemaa pelkäävinä ja aikuisia sotilaita halvempina. YK:n Lapsen oikeuksien sopimus kieltää lapsisotilaiden käytön, mutta siitäkin huolimatta lapsisotilaita arvioidaan tälläkin hetkellä olevan tuhansittain eri puolilla maailmaa eri konflikteissa.
Nykypäivänä tuomitsemme lapsisotilaiden käytön aseellisissa konflikteissa ja sodissa. Harvemmin tulemme ehkä pohtineeksi tuomittavien käytäntöjen suhdetta oman maamme historiaan ja vaikkapa 1800-luvulta periytyviin lasten leikkeihin, joilla oli alun perin nykypäivästä poikkeavat tarkoitusperät. Samalla kun saatamme tarkastella kriittisesti menneiden aikakausien kasvatusmenetelmiä, voimme pohtia, tunnistaisiko lapsuuttaan sotakentällä ylpeydellä muistellut 14-vuotias ”sotaurho” Unto Vallenius itseään sen uhriviitan alta, johon hänet nykypäivän puheella puetaan?
Olli Kleemola, VTT, erikoistutkija
Keskeiset lähteet:
Heporauta, Elsa: Sankaripoikia I-II – Vapaussodassamme kaatuneiden alaikäisten muistoksi. Karisto 1937–1938
Kleemola, Olli: Suojeluskunnat sodissa ja sotien jälkeen. Teoksessa Suojeluskuntien Suomi. Amanita 2017.
Kleemola, Olli & Kivioja, Virpi (toim.): Maan eestä vaikka kaatumaan. Sotavuodet 1939-1945 tammelalaisveteraanien muistoissa. Tammelan sotaveteraanit ry, 2017
Kucherenko, Olga: Little Soldiers. How Soviet Children Went to War, 1941-1945. Oxford university Press 2011.
Nevala, Seija-Leena: Lottatytöt ja sotilaspojat. Minerva 2009.
Pirhonen, Pentti: Suomalaisia sotilaspoikia – Oravakomppanioista IT-pattereille. Karisto 1977
Hallintoneuvoston puheenjohtaja Paavo Lipponen: Sodan kokemus tulee muistaa
Sodan ja rauhan keskus Muistin hallintoneuvoston puheenjohtaja Paavo Lipponen näkee, että Suomessa on tarve sodan kokemusta monipuolisesti käsittelevälle keskukselle.
Entinen pääministeri ja eduskunnan puhemies Lipponen on kokenut sodan myös omassa elämässään.
– Sota on aina suuri tragedia, olen itsekin kokenut sen lapsena. Muistan, kun menimme Lapissa Ruotsin puolelle evakkoon, ylitimme joen ja katsoimme, kun Pello paloi. Isäni oli mukana kaikissa kolmessa sodassa ja äitini sai toimistaan talvisodan kotirintamalla mitalin. Näen heidät ja heidän sukupolvensa sankareina, jotka pelastivat Suomen itsenäisyyden. Tuota sukupolvea ja heidän tekojaan pitää muistaa.
– Sekin oli melkoinen kokemus, kun rauha tuli ja pääsimme takaisin Suomeen. Suomen tahto nousta sodasta oli todella vaikuttava. Lappi rakennettiin saman rakennuskannan mittaluokkaan kuin ennen sotaa, parissa, kolmessa vuodessa. Rauha antoi mahdollisuuden Suomen nousuun, sillä rauha on kaiken kehityksen edellytys, ja se mahdollistaa ihmisoikeuksien toteutumisen ja demokratian, Lipponen sanoo.
Lipponen näkee Sodan ja rauhan keskus Muistin tärkeäksi erityisesti muistamisen ja kokemuksen välittämisen näkökulmasta.
– Muisti on tärkeä, koska tarvitsemme nykyaikaisen keskuksen, jossa on esillä viime sotien aika. Muistista tulee kansainvälisen tason kohde, jossa hyödynnetään nykyaikaisinta teknologiaa ja joka esittää sodan ja sen kokemuksen, ei pelkästään sodan historiaa, uudella tavalla. Muistin näyttelyissä tuodaan esille sodan kokemuksen eri puolet: miten sota on koettu rintamalla, myöskin vastapuolella, miltä se on tuntunut kotirintamalla ja mitä se merkitsi esimerkiksi perheille ja ihmisten kohtaloille, tästä on kysymys.
Muistin suunnittelussa ja valmistelussa hallintoneuvoston puheenjohtaja on ollut mukana alusta saakka.
– Muistin perustaminen on edennyt erittäin hyvin. Kyseessähän on pitkäaikainen hanke, sillä idea keskuksesta on syntynyt jo kauan sitten ja sitä on matkan varrella kehitelty monella tapaa, aiemmissa suunnitteluvaiheissa mukana oli myös venäläistutkijoita. Olemme kiitollisia siitä, että Mikkelin kaupunki on lähtenyt tukemaan hanketta vahvasti ja mukaan on saatu erilaisia säätiöitä ja muita aiheesta kiinnostuneita toimijoita. Hanketta on valmisteltu erittäin ammattitaitoisesti eri vaiheissa ja uskon, että Mikkeliin avautuu aivan aikataulussaan tasokas, tieteellisesti korkeatasoinen kohde. Samoissa tiloissa sijaitsevat Muisti ja Päämajamuseo nostavat Mikkelin aivan omaan luokkaansa Suomen sotien muistamisessa ja käsittelyssä, Suomen Päämajakaupunkina.
80 vuotta talvisodasta
Miten vuoden 1939 tapahtumat etenivät? Miten Suomi ajautui talvisotaan? Seuraamme Muistin Facebookissa sekä verkkosivulla vuoden 1939 tapahtumia samoina päivämäärinä kuin ne aikanaan tapahtuivat.
Marraskuu 1939
30.11.1939
Neuvostojoukot ylittivät Suomen rajan useista kohdin vailla sodanjulistusta. Vaikka Suomen hallitus ja kansa olivat viimeiseen saakka optimistisesti uskoneet, että neuvotteluratkaisu olisi mahdollinen, pahin oli nyt tapahtunut: maa oli sodassa.
Suomen II armeijakunnan komentaja Harald Öhqvist merkitsi päiväkirjaansa: ”Klo 7.30 soitti Takkula ja ilmoitti venäläisten klo 7 tienoissa avanneen tykkitulen pitkin koko rajaa.” Suomi julistettiin sotatilaan ja Mannerheimista tuli Suomen armeijan ylipäällikkö.
Neuvostoilmavoimat pommittivat heti sodan alettua useita suomalaisia kaupunkeja, mm. Viipuria ja Helsinkiä. Koska siviiliväestöön kohdistuvat ilmapommitukset olivat tuolloin uusi ilmiö, ihmisiä oli virheellisesti ohjeistettu jopa hakeutumaan avoimille paikoille, jotta lentäjät näkisivät nämä eivätkä vahingossa pommittaisi. esimerkiksi osa Cajanderin hallituksen ministereistä haki pommituksen aikana suojaa Ritarihuoneen puiston lehdettömien puiden alta.
Ihmiset eivät myöskään ottaneet hälytyksiä tosissaan: Helsingin Erottajalla siviilit jopa vilkuttivat pommikoneille. Tämä selittää osaltaan ensimmäisen sotapäivän uhrimäärän. Neuvostoliitto pyrki pommituksien avulla murtamaan Suomen henkisen selkärangan, mutta yritys kääntyi itseään vastaan. Maan Turva raportoi: ”Pommitukset ovat synnyttäneet kaikkialla maassa ja kaikissa kansankerroksissa järkkymättömän tahdon vastustaa maahan tunkeutuvaa vihollista viimeiseen asti”.
Kuva: Helsingin pommituksissa loukkaantunut siviili. (SA-kuva.)
26.-29.11.1939
Saadakseen syyn hyökkäykseen marraskuussa 1939, Neuvostoliitto järjesti Mainilan laukauksina tunnetun provokaation. Neuvostotykistö tulitti noin 800 metrin päässä rajasta Neuvostoliiton puolella sijaitsevaa Mainilan kylää. Neuvostojohto syytti 26.11. lähettämässään nootissa tapauksesta Suomea ja järjesti tapauksen ympärille laajamittaisen propagandakampanjan.
Suomi jätti seuraavana päivänä vastausnoottinsa, jossa todettiin, että laukauksia ei ole voitu ampua Suomen puolelta. Myöhempi tutkimus osoitti, että myös Neuvostoliiton väitteet laukauksien aiheuttamista kuolonuhreista olivat tekaistuja.
28. marraskuuta Neuvostoliitto jätti Suomelle nootin, jossa ilmoitti yksipuolisesti irtisanovansa Suomen ja Neuvostoliiton välisen hyökkäämättömyyssopimuksen.
29. marraskuuta Neuvostoliitto ilmoitti katkaisevansa diplomaattisuhteet Suomeen. Neuvostoliiton lähetystön henkilökunta poistui Suomesta joulukuun alussa saksalaisella hl. Donaulla, joka vei matkustajat Tallinnaan.
Kuvat:
1. Suomalaisupseeri selostaa tilannetta Suomeen saapuneille ulkomaisille lehtimiehille. (SA-kuva.)
2. Hyökkäämättömyyssopimuksen allekirjoitustilaisuus 1932. (Wikimedia)
13.11.1939
Suomen neuvottelijat palasivat 13.11.1939 Moskovasta neuvotteluyhteyden katkettua. Suomessa katkosta pidettiin yleisesti väliaikaisena. Samana päivänä Moskovassa alettiin kuitenkin koota Suomelle ”kansanvaltaista hallitusta”, myöhempää Kuusisen hallitusta, jonka johtoon kutsuttiin Arvo ”Poika” Tuominen. Tuominen kieltäytyi tehtävästä.
Kuva: Arvo Tuominen 1950-luvulla. (Wikipedia.)
9.11.1939
Stalin, Molov, Paasikivi ja Tanner tapasivat Moskovassa viimeisen kerran ennen neuvotteluyhteyden katkeamista. Yhteisymmärrykseen ei päästy tälläkään kertaa, ei edes Kannaksen rajalinjasta. Osapuolten näkemykset jäivät liian kauaksi toisistaan, ja toisaalta Suomessa yleinen mielipide ei olisi sallinut Neuvostoliiton vaatimuksiin.
Kuva: Stalin ja Molotov. (Wikimedia.)
31.10.1939
Neuvostoliiton ulkoministeri Molotov piti korkeimman neuvoston kokouksessa puheen, jossa hän julkisti Neuvostoliiton keskeisimmät vaatimukset Suomelle. Samanaikaisesti Paasikivi ja Tanner olivat menossa Moskovaan kolmatta neuvottelukierrosta varten.
Kuva: Paasikivi ja Tanner lähdössä Moskovaan. (SA-kuva.)
23.10.1939
Paasikivi ja Tanner kävivät neuvotteluja alueluovutuksista venäläisten kanssa 23.10.1939. Yhteisymmärrykseen ei päästy. Samalla viikolla hallitus ja eduskuntaryhmät neuvottelivat toistuvasti Suomen linjasta Moskovan neuvotteluja silmällä pitäen. Hangon tukikohtaa suomalaiset eivät katsoneet voivansa luovuttaa, mutta Kannaksella oltiin nyt valmiita joihinkin myönnytyksiin.
Kuva: Kansanedustajille esitellään Karjalankannaksella tehtyjä linnoitustöitä ennen talvisotaa. (SA-kuva)
17.10.1939
C. G. E. Mannerheim nimitetettiin tasavallan presidentin asetuksella puolustusvoimien komentajaksi 17.10.1939.
Seuraavana päivänä 18.10. Suomessa julkaistiin USA:n presidentti Rooseveltin vetoomus Neuvostoliitolle:
”Yhdysvaltain presidentti lähettää tervehdyksensä presidentti Kalininille seuraavan henkilökohtaisen viestin kera:
Vaikka Yhdysvallat eivät sekaannu vallitseviin vastakkainasetteluihin Euroopassa, presidentti toivoo voivansa kiinnittää huomiota siihen pitkään ja syvään ystävyyteen, joka vallitsee Yhdysvaltojen ja Suomen välillä. Hän tuntee voivansa saattaa tämän presidentti Kalininin tietoon, kun muistamme ne yhteiset ponnistelumme, jotka johtivat vuosia sitten ystävällisten suhteiden palautumiseen Neuvosto-Venäjän ja Yhdysvaltojen välillä.
Amerikassa on paljon suomalaista syntyperää olevia kansalaisia ja kansakunnalla kokonaisuudessaan on aivan erityinen ystävyys Suomea kohtaan. Tämän vuoksi presidentti toivoo, että Neuvosto-Venäjän hallitus ei tule tekemään mitään sellaisia vaatimuksia, jotka ovat vastakkaisia tuon tasavallan itsenäisyydelle, koskemattomuudelle ja elintärkeille eduille.”
Kuva: Sotamarsalkka Mannerheim talvisodan alla siviilipuvussa. (SA-kuva)
15.10.1939
Sanomalehdistössä julkistettiin 15.10.1939 Lotta Svärd -järjestön vetoomus kansalaisille, jotta nämä toimittaisivat lämpimiä vaatteita reserviläisiä varten keräyspaikkoihin.
Kuva: Armeijan varusteita valmistetaan talvisodan aikana naisvoimin. (SA-kuva)
Mikko Karjalainen: Mannerheimin Päämaja
Kauan odotettu kokonaisesitys on Mannerheimin Päämajasta on ilmestynyt mikkeliläislähtöisen, Maanpuolustuskorkeakoulun apulaisprofessori Mikko Karjalaisen tutkimusten tuloksena.
Mannerheimin Päämajassa Mikkelissä tehtiin Suomen kohtalon määritelleet ratkaisut. Millaista oli arki ja juhla Päämajassa? Havahduttiinko Päämajassa suurhyökkäyksen uhkaan keväällä 1944?
Mikko Karjalainen saapuu Mikkeliin esitelmöimään Mannerheimin Päämaja -kirjastaan ja Päämajan kiinnostavasta historiasta 26.11. Tilaisuus on maksuton. Ennen tilaisuutta paikalla kirjamyynti, jonka yhteydessä Mikko Karjalainen signeeraa teoksia.
Aika: 26.11. klo 17-19
Paikka: Kampussali A, Kaakkois-Suomen ammattikorkeakoulu XAMK, Patteristonkatu 3, Mikkeli.
Lisätietoa kirjasta: https://otava.fi/kirjat/mannerheimin-paamaja/
Tapahtuman järjestävät yhteistyössä: Jalkaväkimuseo, Päämajamuseo ja Sodan ja rauhan keskus Muisti